Yläastetta ennen ja yläasteen alussa haaveilin saavani tyttöystävän ja kypsiä kavereita, yläste tuli, uudet luokat, osa yläasteen aikaisista kavereista jäi samalle luokalle, mutta tilanteeni kääntyi vain huonompaan suuntaan. Eristäydyin niistä aikaisemmista harvoistakin kavereista, jäin kotiini vangiksi koneen kanssa, tuhlasin päivä päivältä, viikko viikolta elämääni. Katsoin sivusta kuinka muut saivat tyttöystäviä, kavereita, menestyivät opiskelussa. Itse kun menestyin, sain vaan niiltä luokan hauskoilta jätkiltä viiltäviä katseita ja nipoksi ivailua, NOH, lopetin sitten kokeisiin luvun ja lisäsin koneella oloa, jäljelle jäi vain muutamia teoria-aineita lukuunottamatta pelkkiä viitosia, kutosia ja seiskoja, enpähän kuullut sanaa nipo enää.
Kasiluokalla viimeinkin hyväksyin totuuden, ettei yläaste ole kaikille mukavaa, osalle se on helvettiä ja minä olin yksi niistä. Hyväksyin että varhaisnuoruus menee perseelleen, mutta menkööt! Siitä hetkestä eteenpäin, että vaikka annoin 3- vuotta elämästäni apatialle ja epätoivolle, minun elämäni kääntyisi vielä parhain päin. Lukioon kun pääsisin, niin enää ei tarvitsisi kuunnella niitä hauskoja tyyppejä, jotka kerää tyttöjä ympärilleen, nehän menee amikseen. Noh, kaksi vuotta kuluu, kestän paskaa ainoastaan lohduttautuen ajatukseen että kohta tämä loppuu ja saan elämäni takaisin.
Miten kävikään, viime kesänä sain tietää etten pääsekkään lukioon, numeroideni lasku oli verottanut keskiarvoa niin paljon, että se jäi alle minimirajan, (7,5 muistaakseni), koko kesä muuttui helvetiksi, pelkkää apatiaa ja stressiä, mutta minä kestin, vietin pari päivää amiksessa ja totesin että "Nyt tämä paska saa riittää" vaihdoin yhteen kaupungin toiseen lukioon, paljon pienempään, jonka opiskelijat lähinnä koostuivat samankaltaisista hylkiöistä ja "laiskureista" sekä myös amis-tyylin omaksuneista bilettäjistä, totesin että täällähän minulla voisi olla vielä mahiksia saada osa siitä kakusta, jota kutsutaan "onnelliseksi nuoruudeksi" ja olo helpotti n. puoleksi vuodeksi.
Lähes koko viime syksy kului odotellessa, että koskaohan jotakin tapahtuu, koskakohan alan saamaan niitä uusia kavereita, sitten totuus lässähti selkään niinkuin räystäällinen lunta, ei minun tilanteeni tule muuttumaan.
Koko talven sitten taas märehdin tässä, että "Missä tein väärin", "Miksi minut on kirottu tällaiseen elämään?" Kun kaikki niitä harvoja itsenikaltaisia tuttujani seurasin facebookista, huomasin että nämä ovat jo päässeet kuivalle maalle, itseni kölliessä vielä tässä saatanan narsistisen ajattelun, itseinhon ja katkeruuden suossa. Samalla tein päätöksen, että kokeilen vielä kerran.
Nyt pistin sitten pari viikkoa sitten hakemuksen lukion vaihdosta yhteyshaussa, voisin saada vielä pari-kolme vuotta nuoruuttani ja onnea, ehkä tyttöystävänkin, nyt roikun siis enää toisella kädellä köyden aivan lopusta, olen tullut elämässäni risteykseen, tiedän, että vaikken pääsisikään sinne, ei elämäni kaatuisi kokonaan, tiedän sen nyt kokemuksesta. Minusta tulee vain entistä katkerampi ja vihaisempi(jollainen jo valmiiksi olen).
Minä siis katson viimeistä pelastusvenettä, vaihtoehtoina on päästä selviytyneenä muiden haaksirikkoisten luo ja elää elämä loppuun asti onnellisena, tietäen että onnistuin, jäädä hyiseen veteen kellumaan, ottamaan jonkun hylystä irronneen palan ja mennä sen mukana autiolle saarelle elämään erakkona, tai hukkua pois. Olen jo menettänyt uskon itseeni, olen hukannut todellisen minäni enkä tiedä enää kuka olen, millainen olen.
Lopuksi vielä kiitän jos jaksoit lukea kokonaan tämän narsistisen teiniänsti-purkaukseni.
Kasiluokalla viimeinkin hyväksyin totuuden, ettei yläaste ole kaikille mukavaa, osalle se on helvettiä ja minä olin yksi niistä. Hyväksyin että varhaisnuoruus menee perseelleen, mutta menkööt! Siitä hetkestä eteenpäin, että vaikka annoin 3- vuotta elämästäni apatialle ja epätoivolle, minun elämäni kääntyisi vielä parhain päin. Lukioon kun pääsisin, niin enää ei tarvitsisi kuunnella niitä hauskoja tyyppejä, jotka kerää tyttöjä ympärilleen, nehän menee amikseen. Noh, kaksi vuotta kuluu, kestän paskaa ainoastaan lohduttautuen ajatukseen että kohta tämä loppuu ja saan elämäni takaisin.
Miten kävikään, viime kesänä sain tietää etten pääsekkään lukioon, numeroideni lasku oli verottanut keskiarvoa niin paljon, että se jäi alle minimirajan, (7,5 muistaakseni), koko kesä muuttui helvetiksi, pelkkää apatiaa ja stressiä, mutta minä kestin, vietin pari päivää amiksessa ja totesin että "Nyt tämä paska saa riittää" vaihdoin yhteen kaupungin toiseen lukioon, paljon pienempään, jonka opiskelijat lähinnä koostuivat samankaltaisista hylkiöistä ja "laiskureista" sekä myös amis-tyylin omaksuneista bilettäjistä, totesin että täällähän minulla voisi olla vielä mahiksia saada osa siitä kakusta, jota kutsutaan "onnelliseksi nuoruudeksi" ja olo helpotti n. puoleksi vuodeksi.
Lähes koko viime syksy kului odotellessa, että koskaohan jotakin tapahtuu, koskakohan alan saamaan niitä uusia kavereita, sitten totuus lässähti selkään niinkuin räystäällinen lunta, ei minun tilanteeni tule muuttumaan.
Koko talven sitten taas märehdin tässä, että "Missä tein väärin", "Miksi minut on kirottu tällaiseen elämään?" Kun kaikki niitä harvoja itsenikaltaisia tuttujani seurasin facebookista, huomasin että nämä ovat jo päässeet kuivalle maalle, itseni kölliessä vielä tässä saatanan narsistisen ajattelun, itseinhon ja katkeruuden suossa. Samalla tein päätöksen, että kokeilen vielä kerran.
Nyt pistin sitten pari viikkoa sitten hakemuksen lukion vaihdosta yhteyshaussa, voisin saada vielä pari-kolme vuotta nuoruuttani ja onnea, ehkä tyttöystävänkin, nyt roikun siis enää toisella kädellä köyden aivan lopusta, olen tullut elämässäni risteykseen, tiedän, että vaikken pääsisikään sinne, ei elämäni kaatuisi kokonaan, tiedän sen nyt kokemuksesta. Minusta tulee vain entistä katkerampi ja vihaisempi(jollainen jo valmiiksi olen).
Minä siis katson viimeistä pelastusvenettä, vaihtoehtoina on päästä selviytyneenä muiden haaksirikkoisten luo ja elää elämä loppuun asti onnellisena, tietäen että onnistuin, jäädä hyiseen veteen kellumaan, ottamaan jonkun hylystä irronneen palan ja mennä sen mukana autiolle saarelle elämään erakkona, tai hukkua pois. Olen jo menettänyt uskon itseeni, olen hukannut todellisen minäni enkä tiedä enää kuka olen, millainen olen.
Lopuksi vielä kiitän jos jaksoit lukea kokonaan tämän narsistisen teiniänsti-purkaukseni.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ihan mielenkiinnostani kysyn, että mistä päin suomea olet? Tuo tarina on kuin yhden kaverini kirjoittama, silläkin on tapana surkutella ja olla pessimistinen.
No joo, tsemppiä, jos et pääse siihen toiseen lukioon, niin kuten sanoit, ei se elämä siihen kaadu. Onhan se toki erittäin vittumaista katsoa vierestä facebookista, kuinka muut ujot pääse eroon ujoudesta ja alkaa nauttimaan elämästään, kyllähän siinä katkeroituu elämälle, mutta älä ole ainakaan tuosta yhdestä asiasta huolissas. Maailmassa kyllä naisia riittää, jos et totaaliesti erakoidu aikuisena, niin kyllä sinä joskus tulet sen oikean löytämään.
Oulusta, tämä nykyinen Lukio on Pateniemen lukio, jos kiinnostaa.
Ja lukio johon yritän on Oulun normaalikoulun lukio.... ei ehkä viisasta, mutta kuitenkin, en vittu vaan jaksa olla enää lukiossa, joka on tilastollisesti Suomen 10. huonoin.
Voih... kuulostaa aika ikävältä :/ mut täytyypä sanoo et tosi hyvin osaat kuvata tuntemuksias ja kirjottaa kanssa. Kuulostat aika fiksulta! Onko sulla sit yhtään kavereita?
Juu onhan näitä "fiksuja" jotka repii kokeista kymppiä koska on "Älliä" mutta se ei tarkoita että muissa asioissa kuten sosiaalisesti ovat fiksuja. Nähty on ja koettu. ÄO testit ei kerro mitään, idioottien tekemiä.
Yläaste on ollut helvettiä monelle muullekin. Maisemanvaihdos voi tehdä hyvää, ja uusia ystäviä voi saada vielä aikuisiälläkin. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja toisaalta uskon, että on hyvä havahtua pohtimaan elämäänsä jo noin nuorena. Minä hukkasin itseni 24-vuotiaana ja sillä tiellä olen edelleen, 2 vuotta kuoppaista soratietä rämmittyäni... ;(
Hei, ajattelin vain sanoa; Et itse tehnyt mitään väärää, jonka "ansiosta" päädyit nykyiseen tilanteeseesi. Asiat vain joskus menevät päin prinkkalaa -aivan itsestäänkin. Mutta alamäkeen on helpompi polkea kuin ylämäkeen, joten asioiden parantamiseenkin tarvitaan hieman enemmän. Sinulla on ainakin yritystä; olet hakenut uusiin kouluihin ja ehkä tämä viimeisin kerta on sinun kaipaamasi pelastusvene, todella toivon niin.
Toiset pääsevät helpommalla nyt ja tuntuuhan se epäreilulta, sillä itse koin saman tunteen siirtyessäni lukioon. Aiemmat ns. ystäväni vetivät minut mukanaan omaan kurjuuteensa; olin heille vain linkki "tavallisiin" nuoriin ja ystävä silloin kuin heille sopi tai silloin, kun he tarvitsivat jotain. Äkkiä minut leimattiin samanlaisiksi heidän kanssaan ja 9. luokan loppuessa he lähtivät aloittamaan uuden elämänsä puhtaalta pöydältä, jättäen minut kurjuutensa rippeisiin ja jälkimaininkeihin. Eivät ole pitäneet yhteyttä sen jälkeen...
Tosiaan, ei ollut tarkoitukseni purkaa omia pettymyksiäni sinulle, joten toivotan vain onnea myötätuulta sille pelastusveneellesi :) Ja sullakin on vielä paljon elämää edessä, kyllä se oikea sieltä vastaan tulee, aikanaan.
Mitä ihmettä märehdit ja miksi niitä ystäviä pitää nyt olla niin kauhesti. Tee töitä ja hanki hyvät paperit. Kyllä niitä ystäviä riittää sitten hyväpalkkaiselle ja hyväkäytöksiselle tyypille ilman että niitä pitää niin älyttömästi kalastella. Ei aikuisella ihmisella ole kuin ehkä muutama ystävä tai ei sitäkään vain puolituttuja työkavereita. sillä sitä pitää elää, jokainen omaa elämäänsä. Tärkeää tietenkin, että löytäisi oman elämänkumppanin mutta ei sitä teini-iässä katsastella. Ja mitähän kurjaa se on että voi päivät pitkät istuskella tietokoneen ääressa ja leipää ja lämpöä riittää. Yritä nyt edes yksi päivä olla kiinnostunut niistä ihmisistä, jotka löydät ympäriltäsi. Hymyillä ja olla ystävällinen. Huomaat kyllä muutoksen. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa!!!
Joillekkin käy paskasti, toisille ei, sulle kävi.
Minkäs teet?
Yleensä tyypit jotka murehtii vaan omaa kohtaloaan, ei tajua jos naiset on niistä kiinnostuneita. Eivät tajua katsoa ympärilleen tarpeeksi usein tai eivät sitten usko millään jos joku nätti tyttö kiinnittää niihin huomiota että se tyttö voisi olla kiinnostunut.
Ota ittees niskasta kiinni. Hanki lisää kavereita keiden kaa oot samal aaltopituudella, vaikka netistä tai alota uus harrastus ja oot siellä rohkee. Tiiän, helpommin sanottu ku tehty mut teet nyt noin ennen ku on liian myöhästä... Ettet kato vuoden päästä tajuu että siihen tilanteeseen verrattuna kaikki ois ollu hyvin. Eli nyt laitat ne asiat parempaan päinnn. (: Tuu sit vuoden päästä kertoo mitä kuuluu :D
-vitun itkupilli.
Tiesitkö että joillakin saattaa olla isompiakin murheita kuin sulla?
Tätä en tajua teissä nykynuorissa, heti kun tulee jokin pienikin vastoinkäyminen, ollaan heti itkemässä kuinka kova elämä on ollut ja kuinka masentaa.