Miltä tuntuu esimerkiksi narsistin lapsesta herätä vuosien päästä siihen, ettei koskaan saa tuntea toisen/molempien vanhempien rakkautta? Jos on pienestä pitäen yrittänyt miellyttää, tehnyt kaikkensa, että vanhempi hyväksyisi, eikä niin tapahdu koskaan.
Vaikka ymmärtäisi jossakin aikuisuudessa vanhemman olevan narsisti, niin helpottaako se? Eikö ole aika tuskaista myöntää, että ei saa jotakin niin luonnollista kuin rakkaus omalta vanhemmalta/vanhemmiltaan? Ja aika monillahan tämä kai vaikuttaa parisuhteisiinkin. Yritetään lahjomalla ja mukautumalla saada toinen jäämään. Ja toisen kautta kärsitään järjettömästä hylätyksi tulemisen pelosta.
Olen itse ollut parisuhteessa narsistin kanssa, mutta tiedän joitakin henkilöitä, joilla on narsistinen vanhempi. Heillä kaikki parisuhteet ovat ihan retuperällä. Suurin osa sortuu yhä uudestaan narsisteihin tai muihin hyväksikäyttäjiin. Miellyttävät, mukautuvat, ostavat rakkautta. Ja toisen kautta sitä vanhemman rakkautta yrittävät edelleen saada, vaikka 40 vuodessa tuskin mikään on muuttunut- pahemmaksi vain vanhetessaan tulevat.
Aika useinhan uhrin päälle laitetaan syyllisyyden leima ja aikuinenhan voi vielä valita, mutta lapsi ei. Oma äitini on kuollut kun olin 6 vuotias, mutta sain silti rakkautta runsaasti osakseni. Karmein kohtalo on varmasti joutua narsistin lapseksi. Siitä kärsii hyvässä lykyssä koko elämänsä. Menestymisen pakkoa, huonoja suhteita, päihteiden väärinkäyttöä.. Vaikka mitä..
Vaikka ymmärtäisi jossakin aikuisuudessa vanhemman olevan narsisti, niin helpottaako se? Eikö ole aika tuskaista myöntää, että ei saa jotakin niin luonnollista kuin rakkaus omalta vanhemmalta/vanhemmiltaan? Ja aika monillahan tämä kai vaikuttaa parisuhteisiinkin. Yritetään lahjomalla ja mukautumalla saada toinen jäämään. Ja toisen kautta kärsitään järjettömästä hylätyksi tulemisen pelosta.
Olen itse ollut parisuhteessa narsistin kanssa, mutta tiedän joitakin henkilöitä, joilla on narsistinen vanhempi. Heillä kaikki parisuhteet ovat ihan retuperällä. Suurin osa sortuu yhä uudestaan narsisteihin tai muihin hyväksikäyttäjiin. Miellyttävät, mukautuvat, ostavat rakkautta. Ja toisen kautta sitä vanhemman rakkautta yrittävät edelleen saada, vaikka 40 vuodessa tuskin mikään on muuttunut- pahemmaksi vain vanhetessaan tulevat.
Aika useinhan uhrin päälle laitetaan syyllisyyden leima ja aikuinenhan voi vielä valita, mutta lapsi ei. Oma äitini on kuollut kun olin 6 vuotias, mutta sain silti rakkautta runsaasti osakseni. Karmein kohtalo on varmasti joutua narsistin lapseksi. Siitä kärsii hyvässä lykyssä koko elämänsä. Menestymisen pakkoa, huonoja suhteita, päihteiden väärinkäyttöä.. Vaikka mitä..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Äitini on narsisti ja tajusin sen vasta 20 vuotiaana, kun menin hoidattamaan omaa mielenterveyttä. Äiti oli sitä mieltä, että minun korvien välissä oli jotain vikaa. Vuoden istuntojen jälkeen lääkäri oli jo melko vakuuttunut, että äitini on narsisti. Äiti soitti hänelle ja kertoi tarinoita joita kuulema olin tehnyt ja miten minua tulisi hoidattaa. Muutin isäni luokse huonoista väleistä huolimatta ja sitä päivää en kadu. Jonkin ajan päästä tajusin, että isä oli tosissaan yrittänyt eron jälkeen olla minuun yhteydessä ja lähetti minulle säännöllisesti rahaa lahjoina ja avustuksina opintoja varten. Penniäkään en ollut niitä nähnyt. Äiti oli estänyt yhteyden pidon isääni ja oli saanut minut uskomaan, että isä hylkäsi minut 10v. vanhana.
Nyttemmin isän kanssa todella hyvät välit ja olen saanut pikkuveljen ja "uuden äidin". Nyt tiedän minkälaista äidinrakkaus kuuluisi olla. Olen veljeni puolesta onnellinen.
Äitiini en ole pitänyt yhteyttä muutamiin vuosiin ja voin sanoa, että kaikki suhteet ympärilläni on muuttuneet paremmiksi. Olen ottanut avoimen asenteen äidistäni ja kertonut jokaiselle, etten vieläkään osaa rakentaa tervettä suhdetta, koska minulla ei ole ollu koskaan mallia. Äitini taas riutuu ja syyttelee. Terrorisoi sähköpostilla ja puhelimella. Hankin toisen numeron salattuna vain ystäviä ja isän perhettä varten, mutta hän onnistui senkin numeron jostain saamaan. En koe minkäänlaisia tunteita enää häntä kohtaan. En halua hänestä mitään. Minulla on äitipuoli, jolta saan sitä mitä oma äitini ei kyennyt antamaan. Rakkautta.
Oma prosessi kestää varmasti pitkään. Hankin juuri oman asunnon isäni läheltä ja sekös sai oman äitini sekoamaan. Soitteli isännöitsijälle, että käytän huumeita, ym, mutta isäni tässä joutui taas puolustelemaan. Äitini sairastui osteoporoosiin ja on välillä pitkiäkin jaksoja kuntoutushoidossa. Jaksavat sairaalasta soitella, että utlisin käymään, mutta kun ei kiinnosta. Olen sanonut, että hän on narsisti ja ei ole asiaa. Nyt kai äiti huomaa, että on yksin. Siellä ei tiettävästi ole käynyt ketään vaikka on mukan niin "ihana ja empaattinen" ihminen. Just joo.
Tarinan opetus oli, että vaikka sen narsismin tajuaminen oli kova pala ja henkisesti raskas, niin elämässä on muitakin vaihtoehtoja. Muistan käyneeni monta itkuiltaa ja monta yötä pohtiessani suhdettani äitiini. Prosessi ei vieläkään ole kesken ja edelleen tulee hetkiä, että pitäisikö sittenkin parantaa välit. Toisaalta muistan psykan sanoneen, että narsisti ei koskaan parane. Sen tajuamine on luonut tunne-elämään jonkinlaisen tyhjiö tms. Yritän täyttää tuota tyhjiötä isän perheen kautta.
Vastaus kysymykseesi on , että tuntui tosi pahalta. Kuin matto olisi vedetty jalkoojen alta. Nyt vain uutta elämää raknetamaan.
Olen nainen 24 vuotias. elämä alkaa hymyillä.
"Vastaus kysymykseesi on , että tuntui tosi pahalta. Kuin matto olisi vedetty jalkoojen alta. Nyt vain uutta elämää raknetamaan.
Olen nainen 24 vuotias. elämä alkaa hymyillä. "
Ihanaa että olet saanut jo noin aikaisin aloittaa matkasi. Ja löytänyt voimia katkaistaksesi suhteen peruuttamattomasti vahingolliseen äitiisi. Olen seurannut ystäviäni jotka toistuvasti koettavat sitä rakkautta saada tai muuten vain kärsivät heidän vaikutuksensa alla lopunelämäänsä. Kunnes kuolo korjaa.
Se on todella tuskallista seurata sivusta.
Vaikka se vanhempien rakkaus nähdäänkin niin suurena...on todellakin vaihtoehtoja. Jos vanhempi on "parannuskelpoinen", sen huomannee nopeasti kun koettaa vanhemmalla iällä asiasta sitten keskustella.
Jos vanhempi ei kuuntele, ota surua ja vihaa vastaan, ole silti läsnä, odota vaikka kymmentä vuotta sitä leppymistä...vaan päinvastoin hyökkää, terrorisoi, syyttelee, väistelee... on parempi pelastaa vain itsensä ja tulevaisuutensa.
Itse odotan innolla koska oma tyttöni alkaa syytämään pa**aa niskaani. Aion ottaa sen vastaan tyyneydellä ja tukien. Niin kuin vain parhaiten kykenen. En aio hylätä, syyttää KETÄÄN MUUTA tai venkoilla.
Sen verran odotan itseltäni ja sen verran aion tehdä. Parempaan en ole pystynyt, laskun aion maksaa ja vastuuni kantaa. En edes aio vetää "vanhempiani korttia" esiin vaikka mieli tekisi.
Jaksamisia teille kaikille muillekin "hylkiöille" =)
Se, ettei joku kykene rakastamaan tai parempaan, ei ole meidän vika. Se ei ole oikein kenenkään vika. Se on vain surullista ja traagista elämää. Se kortti tuli jaossa eikä vaihtoja ole. Se on otettava mahdollisuutena tai muuten jää asian vangiksi, uhriksi, loppuiäkseen.
VOIMIA.
Tervehdys aloittajalle =)
Olet ikävän asian äärellä. Ei ole helppoa ei. En tiedä olivatko vanhempani narsisteja mutta narsistisesti käyttäytyviä ainakin.
Sitä jotenkin pitää vanhempien rakkautta niin kaikkivoipana ettei voi millään hyväksyä sen puutetta. Se jotenkin tuo tunteen siitä, että olisi jollain tavalla vähemmän kuin rakkauden arvoinen. Jos sellaisen tunteen saa sellaisen ihmisen kanssa parisuhteessa eläessäänkin, voi vain kuvitella fiiliksen vanhempien osalta. =(
Se, että tajuaa tilanteen (vanhempiensa sairaalloisuuden) ei sinänsä tuskaa poista. Sen saa vähitellen vaimenemaan vain hyväksymällä asian, hoidattamalla ja pitämällä huolen itsestään, antamalla anteeksi itselleen ja heille. Irti päästämällä. Usein täydellinen katko suhteessa vanhempiin on välttämätöntä tämän saavuttamiseksi. Muuten he ylläpitävät turhautumista ja traumaa.
Olen tämän myötä juuri tuollainen tyypillinen lapsiuhri niin kuin kuvasit. Toistan samaa kaavaa uudelleen ja uudelleen, tajutakseni mitä tapahtuu. Välillä tekisi mieli luovuttaa ja hyväksyä oma "hulluutensa" mutta ei voi, koska sillä tavoin eläminen tuottaa kuitenkin lisää tuskaa. Se ei tunnu omalta.
Se, että uhria pyydetään tarkastelemaan omaa itseään liittyy monesti juuri tuohon menneeseen - jotta voisi löytää sen toistamansa kaavan. Koin sen alkuun, mutta en enää, syyllistämiseksi. Se ei kuitenkaan ole sitä - se on avain toipumiselle. Omat vahingolliset kuvionsa on vain tiedostettava vaikka tapahtunut "ei olekaan oma vika".
Minun kohdallani se on juuri tuota... menestymisen pakkoa (suorittamista), huonoja suhteita (aina vain uudelleen) , päihteiden väärinkäyttöä jne.
Nyt vasta olen ensimmäistä kertaa todenteolla näiden asioiden äärellä. Käsitteliln vanhempieni totaalihylkäämisen periaatteessa kahdesti omana eri asianaan. Huonot suhteet ominaan. Kunnes aloin yhdistellä palasia ja huomasin eläväni kotonani edelleen. Se on itsekkäästi ajatellen kyllä auttanut minua loppupeleissä. Vihdoinkin olen saanut näytellä sitä esitystä tarpeeksi ja olen valmis muodostamaan oman minuuteni, omat tarpeeni, omat haluni elämältä.
Vanhempien rakkaus... olen tullut sen suhteen hieman kyyniseksi. Kehoitan siitä nauttivia aina arvostamaan sitä jotain mitä he pitävät itsestäänselvyytenä. Joka päivä, kun ajan parinsadan metrin päässä asuvien vanhempieni talon ohi, mietin sitä miten näin kävi. Enää se ei kuitenkaan satuta sillä tavalla tai vaivaa kivuksi asti.
Yleisesti ottaen voisi sanoa, että omien vanhempien syyttely on turhaa. Se kuuluu tiettyyn vaiheeseen mutta se siitä. Takana on usein sukupolvien pituinen ketju jonka päästäkään on vaikeaa sitä syyllistä löytää.
On sota-ajan lapsia, heidän lapsenlapsiaan, on pulaa, nälkää, päihdeongelmia...ja jokainen sukupolvi on koettanut traumoissaan tehdä parhaansa... siirtäen kuitenkin ongelmansa vain eteenpäin.
Itse koetin TIETOISESTI katkaista ketjun mutta en ole ollenkaan varma miten siinä sitten onnistuinkaan. Omat vanhempani näkevät syyllisen isovanhemmissani, minä heissä, oma lapseni minussa jne...
Kuka lopulta on syyllinen ?
Täällä toinen lapsiuhri lynett. Se äidin puuttuva rakkaus on vaan sellainen asia jota on vaikea korvata, aina sitä kuitenkin toivoo jossain alitajunnassaan että jos sittenkin vaikka on jo järjellä käsittänyt että turha toivo. Ei se narsistivanhempikaan ole sen syyllisempi kuin kukaan muukaan, on myös oman narsisminsa uhri. Nyt olen vasta alkanut kunnolla tajuamaan että vieläkin vaan haluan äitiä miellyttää ja hänen toiveitaan täyttää, koska en edes tiedä mitä ne omat toiveet on. No, saattaa tällainen aika yleistäkin olla, vanhemmat rahoittaa lapsensa opiskelun että saa sen hyvän ja kunnollisen ammatin jolla voivat sitten suvulle ylpeillä. *wirn*
Muutenkin tuntuu että ihan noin yleisestikin toimitaan vain siten kuinka parhaiten saadaan yleinen hyväksyntä, eikä edes mietitä mitä mieltä oikeasti ITSE olen asioista. Noh, tää meni taas liian pitkälle joten antaa olla..
20 :
vanhempien kohdalla se jatkuva yrittäminen on ihan ymmärrettävää. Omassa tapauksessani "teot" olivat niin perustavanlaatuisia ettei yhteyttä (onneksi) voi pitää. Sitä ennen koetin edelleenkin hakea sitä hyväksyntää. Suorittamalla, materialla, menestyksellä, millä vain. Typerillä keinoilla mutta kun rakkautta ei ollut, ne olivat ainoita keinoja saada "hyväksyntää".
En tiedä olisiko minulla ollut voimia tai tajua irtaantua heistä jos ei olisi ollut yksinkertaisesti pakko.
Siskoni jatkaa taisteluaan edelleen...ja on vain tyytyväinen kun olen poissa koska kertoi minulle monesti suoraan kuinka kokee alemmuutta vuokseni. Aina Lynet sitä, aina Lynett tätä. Ei koskaan hän.
Noh, en osaa enää muuta sanoa kuin että elämä on.
On helpompi opetella pois muiden hyväksynnän hakemisesta...mutta vanhemmat...se on vaikeampi asia käsitellä. Toivottavasti itse käyt keskustelua kanssasi siitä, että kuinka paljon pahaa oloa yhteydenpito aiheuttaa. Sinulla on oikeus voida hyvin.
Kyllä, narsistivanhempi on myös omien vanhempiensa ja menneisyytensä uhri. Sen ymmärtäminen auttaa eteenpäin. Ei tavallaan enää ota niin henkilökohtaisesti heidän tekojaan.
Eikä mennyt liian pitkälle, vastahan tässä aloitettiin =)
No tuota.. siinä mielessä liian pitkälle että ajatus lähti jo tuonne muihin sfääreihin asti, mutta palasin taas tänne maan kamaralle heti kun huomasin. Oman pään sisällä kun asustaa, ne ajatukset välillä lentelee vähän liiankin kanssa.
Yhteydenpito ei sinänsä enää mua rassaa, koska ensinnäkin sitä on niin harvoin ja toiseksi osaan asennoitua siihen jollain tasolla kylmän etäisesti, mikään ei oikeastaan kosketa enää. Sitähän juuri äitini aikoinaan pelkäsikin että näin tulee käymään, mutta kai se oli sitten väistämätöntä. Rakastan silti heitä molempia ja uskon että hekin rakastavat minua omalla tavallaan. En enää odota mitään, sen opin jo aikoja sitten.
Kuitenkin se oma tahto on hävinnyt jonnekin, kun sitä on aina alas painettu. Ei ole ollut tilaa eikä aikaakaan miettiä mitä oikeasti itse haluaa. Ehkä se silloin tällöin ohimennen jostain pilkahtaa ja ne hetket on kullanarvoisia. Sitten taas takaisin maan pinnalle ja arkitodellisuuteen :D