Käytännön vinkkejä?

Otan osaa...meillä ekat 3kk oli tuota ihan samaa. Sen kohtaaminen että vaikka vauva on hoidettu (eli kuiva vaippa, maha täynnä jne), vauva saattaa silti itkeä, oli aika rankkaa. Meillä ei kuitenkaan ollut mielestäni kyse vatsavaivoista tai koliikista, koska itkusta puuttui sellainen "kipu-fiilis" ja se lakkasi kun oltiin liikkeellä. Ja mikään muukaan ei tuntunut olevan yhteydessä itkuun, vaikka kaikenlaista epäilin ja testasin: oman ruokavalion muuttaminen (imetin), D-vitamiinimerkin vaihtaminen ja kokonaan poisjättäminen, Rela-tipat, huolellisempi röyhtäyttäminen jne.jne....)

Kokeilin kantoliinaa ja yhden mallista reppua, toimivat hyvin itkuun, mutta selkäni kipeytyi niistä. Joskus epätoivoisimpina päivinä käytin silti niitä kun tuntui ettei mikään auta, selkäkivun uhallakin. Vanhempani ostivat meille keinutuolin, joka pienen sisäänajon jälkeen toimi hyvin. Siis aluksi liike ei rauhoittanut lasta, mutta kun sinnikkäästi laulelin ja heijailin keinuttaen, pikkuhiljaa vauva asettui tähän liikkeeseen. Helpotti osaltaan omaa tilannetta kun ei tarvinut jalkojensa päällä olla koko ajan. Jossain vaiheessa päiväunillemeno onnistui lähes ainoastaan keinutuolissa keinutellen, joten sikäli oli hyvä hankinta meille. Kehto? Sitäkin ehdotettiin, muttemme hankkinut.

Onneksi oli kesä, joten saatoin helposti siirtyä pihalle (ilman kauheita pukemisia) kun tuntui että seinät alkoi kaatua päälle. Näin jälkikäteen ajatellen olisin voinut enemmänkin liikkua kodin ulkopuolella, sillä vauva oli monesti rauhallisempi ääntensorinassa ym. ihmisten ilmoilla. Sitä vaan jotenkin pelkäsi että mitä jos se huuto taas alkaa enkä saa sitä loppumaan. Ja kotona oli helpompi kokeilla erilaisia juttuja;tarjota rintaa, vaihtaa vaippaa jne. kuin jossain kahvilan nurkassa tai puiston penkillä. Suosittelen säilyttämään sos.elämää, jos teillä itkun takia on jo alettu mökkiytyä! Ainakin itsestäni tuntui joskus että oma kireys ja väsymys vauvan itkiessä saattoi sekin lisätä vauvan itkua...? Tiedä sitten.

Monelta kuulin että 3kk ikäisenä tilanne usein kohentuu (jos siis itkun taustalla ei ole mitään allergiaa tms. selkeää syytä) ja siihen turvautuen meillä mentiin. Ja niin kävi että jossain 2,5kk kohdalla saatoin illalla hämmästyä: olin istunut sohvalla tv:tä katsellen jo peräti puoli tuntia tyytyväinen vauva sylissä, enkä ravannut ympäri huushollia, keinunut keinutuolissa, pomppinut jumppapallon päällä lapsi olkapäällä... Vau...
Noin 3-4kk iässä vauva alkoi viimein viihtyä pieniä hetkiä huovalla tai sitterissä, ja lelujen tiirailu ja käsissä pysyminen lisäsivät vauvan omia puuhia jolloin liikettä ei kaivattu ihan niin paljon.

Tsemppiä!

Öh... Meidänkin vauvamme itki tuon ikäisenä paljon nukahtamisvaiheessa, mutta en koskaan pitänyt häntä mitenkään vaativana sen takia. Eikös sanotakin että 6-8 viikon iässä lapsi itkee kaikkein eniten? Ihan normaalia siis. Älä nyt leimaa lastasi vaativaksi tuon takia. Ja kannattaa muuten kokeilla jotain huristavaa ääntä kuten hiustenkuivain, imuri tai radion kohina (ja ihan kunnon kohinaa, ei liian hiljaista). Saatat yllättyä siitä kuinka paljon se auttaa juuri tuossa nukuttamisessa, kun on pienestä vauvasta kyse!

Pikkuvauvana myös meidän vauvamme pitkästyi nopeasti hereillä ollessaan eli kannoimme häntä tosi paljon huoneesta toiseen. Sitäkin pidän ihan normaalina, on vaan aika utelias tapaus ja haluaa nähdä muutakin kuin huoneen kattoa. On muutenkin sellainen varhainen liikkeelle lähtijä eli hinku lähteä liikkumaan omin voimin on ollut alusta asti voimakas, ja hyvä niin. Heti kun lelut alkoivat pysyä kädessä, on viihtynyt paljon itsekseenkin lattialla eli kanniskelu alkoi sen myötä vähentyä tosi paljon. Eli käytännön vinkkinä: pidä paljon mahallaan jo alusta asti niin että tottuu siihen, koska liikkeelle lähtö on siitä kiinni. Mahallaan niitä lelujakin on sitten mukava katsella.

Kiitoksia viesteistä ja on jotenkin "mukava" huomata etten ole yksin tämän asian kanssa.

Vaativaksi luonnehdin sen johdosta että tämä huutaminen ei todellakaan ole mitään pikku huutamista eikä itkua. Vaan todella raivon puuska,pää punaisena ja hyvä että välillä henkeä saa vedetyksi huudoltaan. Eikä oikeastaan ole edes itkemistä tai itkua vaan raivoamista ja huutamista. Siksi luonnehdinta vaativa. Itkeminen on sitten meillä erilaista ja se tulee likaisesta vaipasta ja nälästä. Mutta tämä tuntuu olevan raivohuutamista. Että jos olisikin pelkkää itkua niin se olisi jollain tapaa helpompaa. Mutta on kamalaa katsoa kun kiljuu niin ettei meinaa henkeä saada :o(.

Liikkumaan lähteminenkin tuntuu olevan voimakasta ja päätään pitelisi jo kummasti ylhäällä.

Meilläkään ei tämä ole mitään kipu-itkua eikä koliikkia.

"Kaikki on koitettu näihinkin vaivoihin.oman ruokavalion muuttaminen (imetin), D-vitamiinimerkin vaihtaminen ja kokonaan poisjättäminen, Rela-tipat, huolellisempi röyhtäyttäminen jne.jne....)"

Sama juttu täälläkin... kaikki nämä on jo kokeiltu! Mutta ei vaikutusta.

Onneksi yöt ovat menneet rauhallisesti ja yösyötön jälkeen nukahtaa ihan rauhallisesti. Mutta päivät ovat tuskallisia näiden raivopuuskien kanssa. Koska vauva huutaa naama punaisena eikä mikään siihen auta.Liikkeellä olo tuo hetken helpotusta ja onneksi autossa olo antaa hyvän unen sekä vaunuissa nukkuminen. Näitä harrastetaankin sitten meillä aika paljon.

Toivottavasti tämä helpottuu ajan myötä. Ja saisi tuon raivoamisen loppuamaan tai ainakin hieman lauhtumaan.

Suosittelisin kuitenkin lääkärissä käyntiä, ei tuo kyllä ihan normaalilta kuulosta. Voi hyvin olla allergiaa, tai jotain muuta (olen kuullut, että vauvoja päivisin itkettänyt mm. korvatulehdus tai pissatulehdus ilman muita oireita). Ja olethan tarkistanut, että lapsella ei ole liian kuuma/kylmä. Meidän poika raivosi parin kuukauden ikäisenä, kunnes hoksasin että sillä oli kuuma, vaikka huoneen lämpötila ei ollut kuin 22. Huuto loppui housujen pois riisumiseen. Eli syitä voi olla monenlaisia (muitakin kuin masukipu, nälkä ja märkä vaippa).

En ole huomannut että olisi yhteydessä kipuun. Huuto alkaa silloin kun silmät alkavat lipsumaan eli uni on tulossa. Yöt menevät hyvin kun ei yritellä kauheasti herätellä yösyötön yhteydessä.

Päivisin sitten höpötellään ja yritetään hieman pitää hereillä. Tämä jälkeen alkaa huuto kun silmistä alkaa huomaamaan että uni tekee tuloaan.

Ja vielä että olen tunnistanut itkun nälkään ja märkään vaippaan- Se on täysin erilaista. Se on itkua kyynelien kanssa. Tämä on kuin raivoa. Niin kuin aikasemmin kerroin. Ja kohdistuu juuri ennen nukahtamiseen.

Syitä tietysti voi olla monia tähänja yritänkin saada selville mikä. Ehkä kuuma/kylmä. Sitäkin voisi kokeilla. Vaikkakin olen yrittänyt sitäkin huomioida.

Tämä vaan on huutoa ilman kyyneleitä. Ja juuri ennen nukahtamista.

Edelleenkin suosittelen, että kokeilet jotain hurisevaa laitetta siinä nukutusvaiheessa. Se auttaa juuri tuollaiseen pää punaisena huutamiseen, jota ilmenee nukahtamisvaiheessa... meillä ainakin. Siinä juuri kun silmät alkavat lupsahdella kiinni mutta jostain syystä vauva ei osaa rauhoittua ja antaa unelle periksi vaan alkaa ihan vetää itseään selkä kaarelle ja niin edelleen.

Muistan, että meillä oli tuossa iässä ihan samaa. Sitä sitten ihmeteltiin miehen kanssa, mitä sitä tekisi. Meni ajan kanssa ohi. Jossain vaiheessa kyllä aloimme ennakoimaan väsymyksen ja laitoimme pojan nukkumaan ennen kuin tuli huuto. Se auttoi.

Näin juuri meillä tapahtuu.... vauva ei osaa rauhoittua ja antaa unelle periksi vaan alkaa vetää itseään selkä kaarelle ja huutaa naama punaisena :o(.

Nyt osaamme jo ennakoida kun näemme että pikkuriikkisenkin alkaa silmät lupsumaan ja jalat vipattamaan niin tutti suuhun ja unihyssytystä. Tiukasti lähellä pito ja hyssytys ovat nyt auttaneet asiaan.
Emme siis anna tämän kiljumisen äityä isoksi ja pahaksi vaan olemme nyt alkaneet ennakoimaan tulevaa ja tällä hetkellä tilanne on hieman rauhoittunut ja saadaan lapsi nopeammin unille.
Hetki sitten ihmettimme huutoa ja kun sai raivota naama punaisena niin unille meno ei onnistunut sitten millään.

Eiköhän tämä tästä :o). Onneksi yöt menevät hyvin,eikä siellä ole mitään ongelmaa.

Miten saada edes tuo pahin raivoaminen lauhtumaan... Siihen ei ole vinkkejä, mutta enemmän keskittyisin siihen miten elää lapsen kanssa jota ei saa lopettamaan raivoamistaan teki mitä teki.

Itse laulan ja olen kokeillut erilaisia itsesuggessiointi keinoja. laulu tyynnyttää mielen, joten itse ei tule ihan niin pahantuuliseksi kuin tulisi ilman kuunnellessaan toisen raivoamista. Nukahtamisissa olen huomannut, että lapsi vain yltyy jos alan laulamaan, joten siinä laitan vain silmät kiinni ja keskitysn omiin ajatuksiini, suljen niin sanotusti maailman ulkopuolelle.

On totta, että lapsi imee itseensä ympäristön tunnetiloja, siksi meillä pahimman ajan yli öisin oli käytössä korvatulpat. Huomasin alkavani jännittää kun kuulin lapsen heräävän yöllä. Pidättelin hengitystä ja odotin, jospa se nukahtaisi uudelleen. Raivoonhan se johti öisinkin, mutta kun korvatulpat olivat käytössä, lapsi heräsi, äännähteli ja jatkoi uniaan, kun huomasi, ettei kukaan muukaan ole hereillä.

Omaan jaksamiseen paljon on vaikuttanut työ. Eli aloitin heti kun äitiysvapaa loppui viikonloppuisin tekemään töitä. Suosittelen, jos mahdollista, muutama lomapäivä lapsesta viikossa on ihana henkireikä. Joo, sanovat että laspen psyykkinen kehitys tarvitsee äitiä jokapäiväisesti, mutta onhan lapsilla isätkin ja välillä pitää miettiä ihan sitä mitä oma psyykkinen terveys vaatii. Hyvinvoiva äiti kuitenkin merkitsee hyvinvoivaa lasta.

Omaa jaksamista ja vitutusta kun on miettinyt, niin monesti on mieleen tullut jospa olen masentunut. Ja kun siitä olen neuvolassa puhunut, olen saanut tähän asti tehdä kolme kertaa raskaudenjälkeinen masennus testin. Olen toivonut, että diagnoosi tulisi, jotta olisi jotain konkreettista jonka pohjalta lähteä valittamaan. Ei ole tullut, masennusta ei ole. Neuvolantädin henkilökohtainen (ei siis mihinkään ammattiin perustava) arvio minusta oli, että olen kyllästänyt itseni onnellisuudella, eli mikään ns. normaali onnen tunne ei riitä tekemään minua onnellisen tuntuiseksi Olen pohtinut sitä, että noinkohan kukaan muukaan voi olla onnellinen, vaikka lapsi koko ajan vaatii jotain... Toisaalta neuvolan täti myös sanoi, että jos olisin masentunut ollut koko sen ajan kun olen sitä "toivonut", lapsi olisi jo tähän ikään oppimut olemaan vaatimatta yhtään mitään... Lisää syytä toivoa masennusta itselleen, lopettaisin reakoinnin lapsen alituiseen vaatimiseen ja lapsi oppisi olemaan vaatimatta...

No olen jokatapauksesa etsinyt niitä asioita, jotka tekivät minut onnelliseksi ennen lasta. Tunturissa nautittu minttusuklaakaakao, siinä käsitykseni onnen tunteesta. Lähdin siis lapsen kanssa lappiin ja kävin tunturissa lapsen kanssa nauttimassa minttusuklaa kaakaon. Lapsi oli tietenkin koko reissun erimieltä, koska joutuihan hän olemaan kohtuuttoman pitkän ajan kantorepussa aloillaan, puhumattakaan tuntien automatkoista. Sillä hetkellä minttusuklaan nauttiminen ei tuntunut niin nautittavalta, mutta tottahan se on, että kyllä loppupeleissä jäi kuitenkin mukavat muistot kun antaa ajan kullata vähän niitä.

Otan myös paljon valokuvia ja katselen niitä. Otan aina kuvia vain hyvistä hetkistä, eli hymyilevästä onnellisesta lapsesta. Näin pääsee jo viikonpäästä miettimään, että olihan tuokin hetki lapsen kanssa kiva, miten ihmeessä minä muka muistaisin edellisestä viikostakin vain se kiukkuamisen määrän...

suosittelen, että ihan surutta, ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia lapsi vain hoitoon, jotta saat vapaa-aikaa ja muuta tekemistä. Muutama tunti omaa aikaa ja jaksat useamman päivän kuunnella kiukkuamista taas ihan erimielellä.

Tilannetta helpottaa jos on joku harrastus josta molemmat nautitte. Meillä tällainen on esimerkiksi uiminen, käymme lapsen kanssa muutaman kerran viikossa uimassa, sillä sen ajan tiedän lapsenkin olevan onnellinen ja saamme yhdessä nauttia jostain. Meillä on lapselle myös joitakin muita vauvaharrastuksia joista lapsi nauttii, mutta esimerkiksi muskarisssa käynti ei tee minua onnelliseksi, käyn siellä vain lapsen kehityksen tähden ja jotta lapsella on mielekästä tekemistä, josta hän pitää.

Käytännössä tärkein vinkkini oman jaksamisesi kannalta on, että älä aloita mitään mistä nautit paljon. jos teet jotain oikein rakasta itsellesi ja pääset ns. flow tunteeseen, niin koko päivä on pilalla kun se keskeytetään väkivaltaisesti. Minä saan joskus aina inspiraation maalata. Sitä pitää vain vastustaa. Monet pilaantuneet päivät olisi ollut vältettävissä jos olisin jo alusta asti pitänyt kiinni siitä, että vaikka lapsi nyt tällä sekunnilla nukkuukin, niin se ei nuku välttämättä enää kohta ja maalaamisen jatkaminen on toiveunta jos se on hereillä. Eli vaikka inspiraatioita olisi, niin on vain odotettava sinne iltaan saakka jolloin mies on kotona ja maalaamiseen voi sitten ihan oikeasti keskittyä.