Kuinka pitkään olet pisimmillään ollut masennuksen takia vain kotona? Kuinka pääsit taas elämään normaalia elämää ja kauppaan ym.?
"kodin vankina"
1982*
7277
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kaupassa olen viimeaikoihin asti käynyt, enää en käy kun ei ole rahaa. Muuten olen ollut jumissa n. 10kk. Joskus olen käynyt kyllä ulkona kävelemässä.
Elikkä mua on pidetty yli 30-vuotta ensikodin vankina.
Mun elämänkaarella olisi pitänyt siirtyä jo libidoon ja mruskaamo-eleisiin ja joukkosuggestioon. Vankina, millaisessa laitoksessa.... ?
Tiesitkö että:
23.10.2011 totesin, että
"This is heavy metal
No matter what you say"
"Ensilumi satoi eilen. Maa peittyi valkean vaipan alle."
Oikeasti, koko ihmistä ei ole olemassakaan. Hierarkkisuuttako kuvittelet saavasi kaikella tällä esim. ohjailulla? En ole myöskään miestenpsykiatri ja olen suomenkansalainen.
"Mars matkaan! Kuolema pelottaa mua nyt äänioikeuden merkeissä. Haluan omani takaisin noepasti. Haluan olla normaali, mutta mulle on sattunut korvaamattoman kauheita."
Vaikuttaa hieman sodankäynniltä....
"Luulin haistavani verisen lihan, maidon ja lihan ja juuston kuvottavan tuoksun, mutta nyt paikka oli kolkko ja ikävä. Sasa odotti minua. Hän hymyili ketunhymyään ja sytytti savukkeen. Hän puhalsi ulos, viittasi kädellään ja johdatti luukkua pienemmässä rakennuksessa, joka näytti vuosia vanhemmalta kuin isot hallit. Hän avasi luukun. Kiviportaat johtivat kellarikuiluun."
Leif Davidsen Jälkiä Jättämättä Loisto-pokkarit
"Kylmälläkin vedellä saa kaiken puhtaaksi, jos on sotilas. Tämä asia olkoon esillä viimeisen kerran! Kersantti otti puheen jälkeen komennon ja vei meidät iltanuotiopaikalle. Pari korpraalia sytytteli siellä nuotiota meidän keräämistämme kuivista risuista." Kyösti Pietiläinen Petri Pietiläinen 120 päivää legioonalaiseksi Miten tehtiin Pietiläistä tehtiin Peters
Tota, miksi joudut karaisemaan itseäsi näinkin typerällä tavalla kuin skitsofrenia?
"He teurastivat ne vähät ristiretkeläiset, jotka olivat jääneet vartioon, ja sytyttivät jäljellä olevat talot tuleen niin, että ranskalaiset eivät ainakaan saisi niistä suojaa, joista voisivat jatkaa kaupungin moukarointia. Mutta totuus oli julma. Sekä Sant-Vicens että Sant-Miguel olivat kukistuneet. Carcassone oli jäänyt yksin."
Kate Mosse Labyrintti....
Minäkin olin "kodin vankina" pitkiä aikoja. Kun opiskelin, olin kesän kotona. Mies kävi töissä ja minä vain olin. Kävin silloin tällöin kaupassa hänen kanssaan. En jaksanut pitää kavereihin yhteyttä, saati tavata heitä.
Ennen lapseni syntymää ja hänen syntymänsä jälkeen asuimme eri paikkakunnalla. Minulla ei ollut ketään kaveria/sukulaista siellä. Elin omissa oloisssani. Lapsi ei huusi suoraa huutoa vaunuissa, autossa ja oli muutenkin huonouninen. Joten en paljon liikkunut kotoa mihinkään.
Lopulta en enää uskaltanut lähteä edes kauppaan, koska paniikki iski jo pelkästä ajatuksesta. Pesulla en jaksanut käydä ja vieraiden tulo sai minut paniikin valtaan.
Sen kaiken jälkeen olen ollut monen monta kertaa osastolla itsetuhoyritysteni vuoksi. Lääkkeitä on kokeiltu jos jonkinmoisia. En koe nykyisenkään lääkityksen olevan sopiva minulle.
Osastolla ollessani tutustuin ikäiseeni naiseen ja siitä lähtien elämä on lähtenyt sosiaalisempaan suuntaan. Hankimme saksanpaimenkoiran ja sen kouluttaminen on tuonut minulle itsevarmuutta. Ennen en uskaltanut sanoa ei tai omaa mielipidettäni. Nykyään osaan ilmaista itseäni paremmin.
Tässä prosessissa on mennyt kaikkiaan 7 vuotta. Nyt se tuntuu lyhyeltä ajalta siihen nähden, mitä kaikkea olen saavuttanut henkisellä tasolla. Vieläkin asiat ovat kesken, mutta luottamus toipumiseeni on pontevampi kuin koskaan ennen.
Vertaistuki on tärkein elementti päästä taas ihmisten ilmoille. Yhdessä jaksaa paremmin. Ja avoimuus on kaiken a ja o. Kerro sukulaisillesi/kavereillesi tilanteestasi. Kyllä ne jyvät akanoista selviävät. Jätät akanat omiin oloihinsa ja keskity niihin jyviin, eli ihmisiin jotka aidosti haluavat auttaa.
Jaksamista sinulle!
Kiitos viestistäsi blackest pearl. Itsekin olen kahden pienen lapsen äiti ja halu parantua on kova. Varmaan niin kova, että armollisuus itseäni kohtaan puuttuu ja syyllisyys on kova. Täytyy koittaa uskoa tulevaan ja asioiden järjestymiseen. Onneksi on hyvä ja ihana aviomies, joka jaksaa kulkea rinnalla ja jaksaa tukea.
Hyvää kevättä!=)
Olin viisi vuotta masennuksen takia kotona ja usein meni 2-3 päivää ettei tullut mentyä mihinkään.Sitten ruoka ja "happi" loppui ja könkkäsin lähikauppaan.
Jos ei ollut mitään asioita hoidettavana oli mahdotonta lähteä ulos.
Normaalimpi elämä alkoi kun työt alkoivat osa-aikaisesti ja sitten piti vielä hoitaa
sairasta läheistä.
Energiaa on vähän edelleen,mutta yritän tehdä joka päivä asioita.
Enää jumitun kotiin sairauden takia tai laiskuuttani.
Tässä on viimeiset kolme kuukautta mennyt sisätiloissa. En ole koskaan aikaisemmin vihannut niin paljon talvea ja lunta kuin nyt.