Hei, onko muilla hyviä neuvoja miten pitäisi käsitellä kohtauspelkoja? Itselläni on kohtauksista traumat ja pelottaa etukäteen paljon että uusi kohtaus tulee.
kohtauskammo
Leilaa
11258
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
olen päässyt toteamalla itselleni, että jos kohtaus tulee, niin ei voi mitään. Toivottavasti joku minut sairaalaan roudaa. Enpä ole itse tietoinen ikävästä kohtauksesta. Silloin kun olen nukkunut huonosti tai olen krapulassa, olo on omituinen ja mietin kohtausvaaraa.
Mullakin vähän samaa ongelmaa,varsinkin tilanteissa joissa olen kohtauksia saanut. Ennen leikkausta 2008 sain lukuisia poissolokohtauksia päivittäin,lisäksi grand mal saattoi yllättää koska vaan. Leikkauksen jälkeen en ole sanut kun 1 ison kohtauksen,poissaolot ovat jääneet pois. Mutta asiaan...
Edelleen tilanteissa joissa kohtaus voisi aiheuttaa vaaraa itselle tai muille tai joissa se aiheuttaa yleistä hässäkkää iskee monesti paniikki. Ajokortti on olemassa mutta monet tilanteet autonratissa (liikennevalot,moottoritie...) saavat sydämen takomaan,hengen salpautumaan ja kädet tärisemään.
Jonkunnäköistä paniikkihäiriötä ja ahdistuneisuutta esiintyy myös sosiaalisissa tilanteissa joissa on muita kun ihan läheisimipiä,varsinkin jos tilanteesta ei ole "pakotietä" kohtauksen yllättäessä. Ennen kun saatoin ehtiä livahtamaan pois (vaikka vessaan) kun tunsin poissaolokohtauksen alkavan. Joskus tosin jäin "jumittamaan" puoleenmatkaan... :)
Monesti olen miettinyt pitäisikö näitä tuntojaan purkaa johonkin/jollekin ammatti-ihmiselle. Joskus voisi olla mahdollisuus vielä elää arkipäiväistä elämää ilman pelkoja. En häpeä sairauttani,eniten pelkään että aiheutan vaaraa itselleni tai tulevalle lapselleni. Miten ikinä uskallan ajaa autoa pieni vauva kyydissä kun nyt välillä pelottaa yksinkin :( Miten uskallan lähteä vaunulenkille jos kohatus vaikka yllättää ja vauva jää yksin vaunuihin. Tai sitten pitää valita niin yleinen tie että siellä muitakin ihmisiä kulkee...
Olen miettinyt samaa, mitä tulee asian purkamiseen. Olen saanut asiantuntevaa hoitoa sairauteeni, mutta yksikään lääkäri ei ole osannut keskustella kanssani tärkeimmästä dilemmasta - miten asian tuntee ja kokee sekä miten pelkoa pitäisi käsitellä.
Minullakin viime aikoina kohtauksia (isoja) tullut paljon, tänään viimeksi. Aiemmin oli ollut suht hyvä tauko kohtauksissa. Herään kohtauksiin ja muistan mitä niissä on tapahtunut ja se että kohtauksen aikana ei ole ketään auttamassa ei ainakaan hälvennä pelkoja:(
Minulla taas kohtaus itsessään on pelottava kokemus. Tuntemukset ennen kohtausta ja välittömästi kohtauksen jälkeen ovat kammottavia kauhuhetkiä. Tämän takia saatan paniikissani säntäillä minne tahansa ja löytää itseni erikoisista paikoista. Käytännössä siis luulen että olen kuolemassa ja kuoleman jälkeinen elämä on yhtä kauhua.
Kohtauksia saan erittäin harvoin, muutaman vuoden välein - ja silloinkin provosoituna (alkoholi ja valvominen). Juurikin tämän takia alkoholi on jäämässä elämästäni pois.
Kohtaus itsessään on minullakin hyvin kamala kokemus. Ja saman olen minäkin huomannut ettei yksikään lääkäri osaa käsitellä itse kohtaustilannetta. Oireet kyllä kysytään ja se mitä tapahtui, mutta mutta asian käsittelemistä muuten ei tunnuta pitävän tarpeellisena.
Hei,
omakohtainen kokemuksena voin kertoa, että vasta nyt nelikymppisenä terapeutinkanssa keskustellessani elämäni asioista olen todella oivaltanut sen, miten valtava merkitys epilepsiaan ja sairauteen liittyvillä asioilla elämässäni on ollut. Kun niistä asioista puhui, niin itkuhan siinä tuli. Oli aikakin, sillä kertomistani kokemuksista on aikaa kulunut lähes 30 vuotta. Kuinka paljolta turhalta murheelta olisin voinut välttyä, jos olisin aiemmin jo näistä puhunut. Ei elämä kauheaa ole ollut, mutta kohtausten pelko ja raskauteen liittyvät pelot ovat suunnanneet elämääni enemmän kuin olen ehkä itse ymmärtänytkään. Onneksi olen havahtunut asiaa käsittelemään, vielä ei toivottavasti ole myöhäistä tulla äidiksi. Kohtauspelon vaikutuksia päivittäiseen arkeen ja pitkällä tähtäimellä elämän suuriin valintoihin kannattaa ehkä omalla kohdalla miettiä ja jos siltä vain tuntuu, käydä vaikka edes kerran siitä puhumassa jollekin terapeutille tms. ammattilaiselle. Ainakin itseä helpotti jo se, että toinen ihminen näki sen suuren merkityksen, mikä näillä asioilla minuun on ollut ja teki sen myös itselleni näkyväksi. Se auttaa omaa prosessointia ja jumissa olleita asioita eteenpäin. Varmasti mahdollinen raskaus tulevaisuudessa nostaa ties minkälaisia pelkopeikkoja pintaan, mutta ehkä nekin ovat ainakin hieman helpompia kohdata kuin asioita on jo käynyt jonkin verran läpi. Yksin ei kenenkään kannata jäädä.
Hyvää ja pelottomampaa jatkoa itse kullekin!
Itse pelkään kohtauksia ihan suunnattomasti, jos joudun olemaan esimerkiksi yksin kotona. Noi meikäläisen kohtaukset kun tulee aamuyöstä, jolloin vielä nukun. Ne kohtaukset on siinä mielessä pelottavia, että vaativat yleistä anestesiaa, koska kestävät niin kauan. Onneksi näitä kohtauksia tulee yleensä vain silloin kun lääkkeet on jääny ottamatta. Pari poissaolokohtausta oli yläasteella, mutta eipä noita tilanteita olisi tunnistanut elleivät olisi tulleet tunnin aikana.. Autoa en saa ajaa, koska käsiin jäänyt kiusallinen tärinä yhden ison kohtauksen jälkeen eikä tuota tärinää ole saatu kuriin millään lääkkeellä. Vasen käteni tuon tärinän takia miltei käytttökelvoton, oikeassa onneksi vähäisempää tärinää tosin sekin riippuu päivästä.
Minä olen sopinut parin naapurin ja mieheni kanssa että jos soitan ja mitään ei kuulu niin tarvii tulla paikalle. Eli minulla on tuntemus että kohtaus tulee niin ehdin näpytellä numeron ja antaa alkaa soida..
Siis saatte ajaa autoa vaikka on jotain kohtauksia? meikäläiselle tarjoavat vähintään vuotta edellisestä kohtauksesta..
Mutta aiheeseen senverran, en tiedä onko juuri apua, kun en itse pelkää näitä kohtauksiani kun ovat yleensä yöllä ja päivälläkin olevista ei tule mitään tuntemuksia etukääteen. Niin että tulee sitten jos on tullakseen, ja keräilee sitten taas iteensä jostain vessanlattialta muutaman tunnin. Että niiten tulemista tulemattomuutta miettimällä saavuteta kyllä mitään, kuten jo mainittu varmaan kannattaa hommata itsensä ammattiauttajan luokse puhumaan peloista jne.
Tosin ehkä maininnan arvoista on myös se että minulle myös jotkut lääkkeet tuotti poissaolokohtauksia tai vastaavan tuntuisia olotiloja eli harhoja.
Tulipa mieleen, että miten yksinasuvat epileptikot ovat huomioineet elämässään mahdollisen epilepsiakohtauksen? Itseäni ei epilepsiakohtaukset pelota ja suhtaudun niihin varmaan liiankin kevyesti, mutta nyt kun asun yksin, niin periaatteessa jos saisin kotona kohtauksen ja vaikka kolauttaisin pääni ja taju menisi tai jotain, minua ei kukaan kaipailisi päiväkausiin (valitettavasti elämäntilanteeni on tämä).
Miten ihmiset ovat hoitaneet tällaisen mahdollisuuden? Minulla ei ole minkäänlaisia ennakkotuntemuksia kohtauksesta tai mitään. Yleensä olen saanut kohtauksen nukkuessa sängyssä, mutta kaikkihan on mahdollista...