Ehkä outo kysymys mutta kiinnostaa. Eli tapahtuiko synnytyksessä mitään MIELESTÄSI noloa? Jotain joka nolotti JÄLKEENPÄIN (tai miksei sillä hetkelläkin)?
Lukenut juttuja että esim. ulostanut synnytyksessä, eikä sitä siinä vaiheessa kukaa ajattele (tai suurin osa ei, lukenut myös että jotku tunsivat kivun lisäksi kuolevansa häpeään), mutta jälkeen päin nolottaa vaikka kätilöt/muu henkilökunta ei ajattelekaan sitä mitenkään nolona.
Eräs tuttuni kertoi olevansa ystävänsä mukana kun tämä synnytti (syystä tai toisesta ei saanut miestään mukaan) ja tämä tuttuni ystävä oli synnytyksessä sitten heittänyt paitansakin pois ja oli siis aivan alasti ja voihki ja ulisi ja oli siis sen näköinen että missä tahansa muussa tilanteessa kaikki olisivat hänelle tyyliin nauraneet. Tuttuni kertoi, että hän jo tuolloin päätti, ettei ikinä tule olemaan noin "nolo", tämä ystäväkin oli jälkeen päin nolostellut käytöstään vaikka syytähän ei tietenkään ole kun on synnytyksestä kyse. No tuttuni synnytti kaksi kuukautta sitten, eikä ollut ulissut tai ollut naku tai yhtään vastaava synnyttäessään kuin ystävänsä. Ainakaan kertomansa mukaan..
Mietin, voiko synnytyksessä oikeasti hillitä itsensä kaiken sen kivun keskellä? Vai sattuuko se aina niin paljon, että sitä ei tosiaankaan voi siinä tilanteessa ajatella sitä miltä näyttää tai kuulostaa? Eihän se ole päälimmäisenä mielessä, mutta onhan ihmisiä jotka voivat samaan aikaan keskittyä myös sivuseikkoihin itse pääasian lisäksi.
En nyt väitä tässä että minusta olisi noloa ulostaa synnyttäessään tai ulista tai mitään, kiinnostaa vain teidän omat kokemuksenne! Itselläni on myös synnytys edessä lähiaikoina, enkä ole ennen ajatellut, että synnyttäessä voisi olla "nolo", mutta nytkun ajattelen niin ei ole kiva ajatus ulostaa siinä tai näyttää maailman kamalimmalta, vaikka sitä ei juuri sillä hetkellä ajattelekaan..
Lukenut juttuja että esim. ulostanut synnytyksessä, eikä sitä siinä vaiheessa kukaa ajattele (tai suurin osa ei, lukenut myös että jotku tunsivat kivun lisäksi kuolevansa häpeään), mutta jälkeen päin nolottaa vaikka kätilöt/muu henkilökunta ei ajattelekaan sitä mitenkään nolona.
Eräs tuttuni kertoi olevansa ystävänsä mukana kun tämä synnytti (syystä tai toisesta ei saanut miestään mukaan) ja tämä tuttuni ystävä oli synnytyksessä sitten heittänyt paitansakin pois ja oli siis aivan alasti ja voihki ja ulisi ja oli siis sen näköinen että missä tahansa muussa tilanteessa kaikki olisivat hänelle tyyliin nauraneet. Tuttuni kertoi, että hän jo tuolloin päätti, ettei ikinä tule olemaan noin "nolo", tämä ystäväkin oli jälkeen päin nolostellut käytöstään vaikka syytähän ei tietenkään ole kun on synnytyksestä kyse. No tuttuni synnytti kaksi kuukautta sitten, eikä ollut ulissut tai ollut naku tai yhtään vastaava synnyttäessään kuin ystävänsä. Ainakaan kertomansa mukaan..
Mietin, voiko synnytyksessä oikeasti hillitä itsensä kaiken sen kivun keskellä? Vai sattuuko se aina niin paljon, että sitä ei tosiaankaan voi siinä tilanteessa ajatella sitä miltä näyttää tai kuulostaa? Eihän se ole päälimmäisenä mielessä, mutta onhan ihmisiä jotka voivat samaan aikaan keskittyä myös sivuseikkoihin itse pääasian lisäksi.
En nyt väitä tässä että minusta olisi noloa ulostaa synnyttäessään tai ulista tai mitään, kiinnostaa vain teidän omat kokemuksenne! Itselläni on myös synnytys edessä lähiaikoina, enkä ole ennen ajatellut, että synnyttäessä voisi olla "nolo", mutta nytkun ajattelen niin ei ole kiva ajatus ulostaa siinä tai näyttää maailman kamalimmalta, vaikka sitä ei juuri sillä hetkellä ajattelekaan..
Vastaukset 5
Vanhimmat
No johan on "ystävän" valinnut seurakseen. Tosi ystävä ei tuolla lailla arvostelisi tai nauraisi ystävän kivulle ja stressille ja ties mille muulle synnytyksen tuomalle.
Ota mukaasi joku joka arvostaa ja kunnioittaa sinua ja johon voit itse luottaa. Mies, äiti, sisko tms, mieluiten vielä sellainen joka on jo synnytyksessä ollut mukana. Jos seuralainen on oikea ei tarvitse hävetä käyttäytymistään synnytyksen aikana eikä sen jälkeen.
Niin, tämä tuttavani on muutenkin vähän erikoinen. Ei mikään paras kaveri siis tosiaankaan.
Niin mieheni otankin mukaan, nyt ei olekaan kyse siitä. Ihan vaan kiinnostaa muuten tuo asia.
Että niitä kokemuksia onko kellään kertoa? Kirjoittaisin omasta kokemuksesta jos sellainen olisi, mutta se on vasta edesspäin!
Hyvä kysymys. Joskus kauan sitten itsekin mietin tätä paljon, varmaan siksi että olen ihminen joka mielellään hallitsee ja hillitsee itsensä viimeiseen asti. Ja häpeilee jos jotenkin ylitti rajansa...
Mutta synnytyksessä en häpeillyt tai arkaillut mitään. Kätilöistä ym. henkilökunnasta ajattelin että ne on työssään nähneet niin kaiken, jottei mun edesottamukset enää voi paljoa hetkauttaa.
Miehen edessä (oli siis mukana synnytyksessä) en myöskään häpeillyt, näkihän hän itsekin että sattuu ja paljon, synnytys kesti koko yön (siis avautumisvaihe jne) joten olin väsynyt ja kivulias...alla jo muutama huonosti nukuttu viikko...aika julma läheinen saisi olla joka sellaisella hetkellä pitäisi toista jotenkin "nolona".
Ulostamiset ym. kävi mielessä, mutta tosipaikan tullen on kyllä ihan sama mitä sieltä tulee & miltä alakerta näyttää kunhan lapsi syntyy mahd.pian ja voi mahd. hyvin. Ponnistuksen loppuvaiheessa vaikeroin jo etten enää jaksa ponnistaa, en tiedä voisiko se olla jonkun mielestä noloa, heikkoutta = häpeällistä? En tiedä, minusta ei ollut, koska se oli 45min ponnistamisen jälkeen ihan todellinen tuntemus. Tiristin sitten kätilön rohkaisusta viime voimat ja vauva syntyi.
Minusta ja vauvasta ei ole sellaisia seesteisiä, tunnelmallisia synnytyssalikuvia, mitä olen nähnyt...kyllä ihan töitä olen tehnyt ja siltä se näyttääkin. Mutta eipä siinäkään mitään, ei tuo oma ulkomuoto ollut tilanteessa se päällimmäinen asia. Ulkonäön suhteen en ole kovin turhamainen iän myötä vähentynyt.
Äänekästä ulinaa,huutoa tms. en arkaillut koska en yleensäkään ole sellainen. Jos sattuu kovasti, silloin enemmänkin olen hiljaa, ähkin, vaikeroin hiljaa. Näin synnytyksessäkin oli. Ja muutenkin olin mielestäni oma tuttu itseni joten ei ylläreitä.
Minulla oli sen verran helppo synnytys, etten muista että olisin päästänyt juuri minkään laista ääntä. Eli en siis ollut niin tuskissani. Ulostanutkaan en, mutta en edes ajatellut tuolla hetkellä mitään tuollaista. Mutta jälkeepäin voin sanoa, että ei ollut niin tuskallista, ettenkö olisi voinut keskittyä myös siihen miltä näytän ja kuulostan jos olisin niin halunnut- varsinkin jos etukäteen nimenomaan olisin miettinyt että pitää myös siihen sivuseikkaan yrittää keskittyä jos mahdollista, mutta ei ole käynyt mielessäni kertaakaan. Jokainen synnytys on vaan niin erilainen, että vaikea sanoa että voisitkohan juuri sinäkin päästä niin "helpolla" kuin minä. En ole koskaan kipua pelännyt ja vahva luonteinen olen muutenkin, siitä varmasti oli apua. Eli kipu ei minusta ollut niin kamala kuin jotkut sen kuvailevat olevan. Ilokaasua käytin ja epiduraalin otin myös. Monet jotka ovat ottaneet tyyliin kaikki puudutteet ovat silti ollut niin tuskissaan että ovat kertoneet että halusivat oikeasti kuolla sillä hetkellä. Että todella yksilöllistä.
Itse olen aina pitänyt jotenkin outona siinä huutoa, kiroamista, muiden haukkumista jne.. Itsellä kaksi synnytystä ilman kivunlievitystä takana, ja molemmat olen ollut hiljaa ja rauhallinen. Oikeasti niiiin ylirauhallinen ja ystävällinen, että on itseäkin hirvittänyt. Jotenkin se on ollut itselle se ainoa tapa pysyä tilanteessa jotenkin järkissään.. Jos olisin huutanut tms, olisin varmasti ollut vain sekaisin huudon vuoksi.. Hiljaa olemalla pystyin keskittymään olennaiseen.
Toinen synnytys käynnistyi supistuksilla ja sairaalassa ko oli jo ponnistusvaihe, eikä vedet vielä menneet, niin kätilö neuvoi ponnistamaan kalvot puhki. Se nauratti paljon silloin ja vielä enemmän jälkeenpäin, kun vedet oikein räjähti veks. No, pakkohan se oli tehdä jotta synnytys pääsi jatkumaan, mutta huvitti kyllä :D