Moi.. Oon 10 vuotias tyttö ja mulla on mun mielestä masennus. Mutta äiti eikä veli eikä varsinkaan iskä usko tätä. Oon ihan loppu tähän huonoon itsetuntoon, itkemiseen, itsemurhatoiveajatteluun, huonoon ruokahaluun ja unettomiin öihin. Kukaan ei tajuu mua enkä usko että kenellekään voi enää puhuakaan.
En ees viitti, äitille ku kerroin se sano etten enää saa puhuu tollasia ja iskä on ite mielenterveysongelmainen ja sillä on samat sanat ku äitillä. Veljen tyttöystävä on masentunu ja se veli sano ettei haluu kuulla enää yhtää koko sanaa. veli on siis 15. En jaksa, ei oo kavereita koulussa ku vaa 1 ja ei sekää kuuntele koska sitä ei kiinnosta. Vapaa-ajalla ei oo kavereita kun vaa 2 joille en viitti kertoo tätä. En tiiä mitä teen koska en enää jaksa. Koulussa on vaikee keskittyy mut koulun yritän pitää tasasena kun se on ainoo missä saan olla ettei joudu olla kotona. Mut älkää käsittäkö väärin, ei mulla oo kotona paha olla, mut se on ihan sama missä oon, mut koulussa ei tarvii puhuu kenellekkään yhtään mitään. Siel koulussa välillä isommat varastelee pipoa ja huutelee, ja ne on jotai 2 metrisii idioottei joita pelkään. Jos kertoisin opelle, joutuisin varmaa enemmän hankaluuksiin. Sit koulussa kans oon hiljaa enkä kerro masennuksest opelle koska en haluu puhuu sille. Oon sen kaa hyvis väleis kyl mut se on mies ja se on vähän niinku... Tyhmää jos kertoisin sille ku vanhemmatkaa ei usko. Sitten jos mä opelle kertoisin ni se ois kyl hyvä koska sit ne ymmärtäis miks on vaikee keskittyy. Mut en kerro. Koulupsykologi on menny toiseen kouluun ja terveydenhoitajan kautta ei saa apua meijän koulus. En oikee keksi mitä teen..
Elämää kun ei oikein karkuun pääse.
En ees viitti, äitille ku kerroin se sano etten enää saa puhuu tollasia ja iskä on ite mielenterveysongelmainen ja sillä on samat sanat ku äitillä. Veljen tyttöystävä on masentunu ja se veli sano ettei haluu kuulla enää yhtää koko sanaa. veli on siis 15. En jaksa, ei oo kavereita koulussa ku vaa 1 ja ei sekää kuuntele koska sitä ei kiinnosta. Vapaa-ajalla ei oo kavereita kun vaa 2 joille en viitti kertoo tätä. En tiiä mitä teen koska en enää jaksa. Koulussa on vaikee keskittyy mut koulun yritän pitää tasasena kun se on ainoo missä saan olla ettei joudu olla kotona. Mut älkää käsittäkö väärin, ei mulla oo kotona paha olla, mut se on ihan sama missä oon, mut koulussa ei tarvii puhuu kenellekkään yhtään mitään. Siel koulussa välillä isommat varastelee pipoa ja huutelee, ja ne on jotai 2 metrisii idioottei joita pelkään. Jos kertoisin opelle, joutuisin varmaa enemmän hankaluuksiin. Sit koulussa kans oon hiljaa enkä kerro masennuksest opelle koska en haluu puhuu sille. Oon sen kaa hyvis väleis kyl mut se on mies ja se on vähän niinku... Tyhmää jos kertoisin sille ku vanhemmatkaa ei usko. Sitten jos mä opelle kertoisin ni se ois kyl hyvä koska sit ne ymmärtäis miks on vaikee keskittyy. Mut en kerro. Koulupsykologi on menny toiseen kouluun ja terveydenhoitajan kautta ei saa apua meijän koulus. En oikee keksi mitä teen..
Elämää kun ei oikein karkuun pääse.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Hei!
Olet korvaamattoman arvokas ihminen, eikä sinua voisi korvata millään; näin alkuun muista se. Olet myös nuori, ja tämä on todella surullista. Muistan kuitenkin että tilanteeni oli samantapainen ikäisenäsi.
Minusta sinun kannattaa vain rohkeneta puhua opettajalle; mitä menetettävää on? Jos kerrot, hän saattaa joko auttaa sinua, tai sitten jättää asian sikseen. Mutta mitä menettäisit? Et mitään.
Kaverisi ei ole kunnollinen, jos hän ei kuuntele. Hän ei ole sinun arvoisesi ihminen, joten sinun ei kannata välittää hänestä. Minä vietin koko ala-asteeni kaverittomana, mutta sain parhaat, kunnolliset kaverini vasta 16-vuotiaana yläasteen jälkeen; mutta se kannatti, sillä silloin tapasin vasta niin ihania ihmisiä, vaikka valtaosa 16-vuotiaista tytöistä eivät välttämättä sitä ole.
En ehtinyt lyhyellä ajalla kirjoittaa pitkää vastausta, mutta voin tehdä sen myöhemmin. Oikein isot voimahalit sinulle, kyllä sinä selviät! (;
P.S. Tässä loppuun vinkkinä, kuuntele jotakin piristävää musiikkia. Lue sen sanat ja mieti niitä; esimerkiksi tämä on minusta piristävä biisi;
"Äitini sanoi kun olin nuori, että me kaikki synnyimme supertähdiksi.
'Ei ole mitään väärää rakastaa sitä mitä olet', hän sanoi,
'koska Hän (Jumala) teki sinut täydelliseksi
Joten pidä pääsi ylhäällä, tyttö ja pääset pitkälle,
kuuntele kun sanon;'
Olet kaunis omalla tavallasi, koska Jumala ei tee virheitä,
olet oikeilla raiteilla.'"
- Lady GaGa: Born This Way (huono suomennettu käännös yhdestä kohdasta)
- ByeDess
Kiitos kamalasti :) Musta tuntuu että kun nään mun open joka päivä, niin jos kerron sille, se aina mua kattoessa ajattelee; toi on se jolla on se masennus....
Toinen huono puoli on se, etten ole koulussa niitä hiljaisempia, oon kyllä tunneilla rauhallinen, mut välkillä kun oon sen '' hyvän ystäväni'' kanssa, me aina höpötetään sille kaikkee...
Eilen kuitenkin kävin terkkarilla terveystarkastuksessa ja se kyseli kaikkee. Mä vastasin tietysti valheilla ettei se sais tietää mun oikeeta '' mua ''. Sitten se sano vielä että jos mulla on suruja/huolia niin terveydenhoitaja on sitä varten että voi tulla kertomaan niistä, mutta kannattaa ensin kertoa vanhemmille.
Jos se terveydenhoitaja olis joku tuntematon niin voisin kertoa, mutta koska meillä on niitä terveystarkastuksia, se aina lopun ikäni kattoo mua samalla tavalla kun ope......
Haluun kertoa jollekin jonka kanssa en sit ikinä enää olis tekemisissä tai jota en ennalta tuntis... Mut 13 vuotiaana vasta saa ite hakea apua..
En ole kyllä mitään lady gaga faneja, mutta kuuntelen cheekkiä (Cheek) ja se kertoo sen biiseissä just millasta sen lapsuus on ollu :) Mutta kiitos toooooooosi paljon
Hei sinä ap! Olit tosi rohkea kun kirjoitit tänne, sillä kun olin sinun ikäisesi, ja samassa tilanteessa, ei olisi edes käynyt mielessäni avata suutani.
Olin siis noin sinun ikäisesi, ja kukaan ei uskonut masennustani.. Sain apua kyllä 16 vuotiaana vasta, mutta nykyään olen terve kolmikymppinen :)
Kannattaa vain nauttia elämästä vaikka se tuntuu vaikealta, koska uskon että aikuisena viimeistään saat apua, ja harmittelet kun et ole enää nuori. Nauti siis joka hetkestä, kun muutitte pois isältäsi.
voimahali
j
Kiitos Maria, sekin riittää että on joku joka on kokenut tämän kaiken ja jatkanut elämää. Voinko siis uskoa että minullakin on tulevaisuutta?
Hei Ap! Todella surullista, mutta kyllä se masennus voi iskeä tuossakin iässä, älä vain anna kenenkään vähätellä. Itselläni alkoi myös noilla vaiheilla, 10-12 vuoden paikkeilla, aloin vetäytyä yksinäisyyteen eikä ollut ketään kenelle puhua, ja kun murrosikä alkoi, masennus paheni ja 14-vuotiaana jouduin osastohoitoon. En tiedä millainen tyyppi opettajasi on, mutta jos siellä koulussa olisi yksikin "hyvä" tyyppi, niin suosittelisin että yrität kertoa olostasi. Älä pelkää että sinut "leimataan masentuneeksi", mä ainakin sain opettajilta ja rehtorilta vain ymmärrystä ja tukea, ja todella asiallista suhtautumista.
Minä sain vaikeasta masennuksesta huolimatta taisteltua koulun ja lukionkin läpi hyvin arvosanoin, kun sain hoitoa. Valitettavasti nyt 30-vuotiaana mulla on vieläkin vaikeita ongelmia, mutta olenpa sentään elossa hoitamassa niitä ongelmia. Älä missään nimessä anna periksi, kuulostat todella fiksulta ikäiseksesi - jopa niin fiksulta että epäilin onko viesti ylipäätään aito, mutta oli tai ei, ei tämä vastaaminen minulle mitään maksa :).
En ehkä niin moittisi kaveriasikaan, 10-vuotias on kuitenkin vielä lapsi, eikä välttämättä ymmärrä masennuksesta mitään. Mä itse olin lapsena/nuorena ikäistäni kypsempi, enkä koskaan saanut mitään vastakaikua samanikäisiltä koulukavereilta tms.
Se kannattaa muistaa, että tuossa iässä tilanteet muuttuvat nopeasti, joten elämästä kannattaa pitää vaikka väkisin kiinni, vuoden tuskaa voi yhtäkkiä seurata monta valoisaa ja hyvää vuotta.
Ehkä tämäkin on vain sanahelinää, mutta muista että täälläkin nimimerkin takana on ihminen joka on käynyt kaiken tuon läpi ja selvinnyt siitä. Kirjoittelehan fiiliksistäsi, ok?
hali
Lupaan kyllä kirjotella tänne, jos kukaan viitsii ees lukee :( Nimittäin sehän ois muuten sama kun peilille puhuis.
Mua pelottaa vaan se että joudun vanhempana osastohoitoon, koska oon kuullu aika hirveitä juttui siitä, mut myös sellasii että sieltä kun on päässy pois nii on ainaki terve :)
Tottakai tää ihminen täällä ruudun takana on aito, ja myös tässä näppäimistöllä. Mut se on totta että oon vähän fiksumpi kun muut meijän luokkalaiset, joten mä en voi avautua muille kun mun 12 vuotiaalle kaverille, mut sekin asuu toisella puolella kaupunkia ja me nähään ehkä kerran kuussa.
Mä oon tähän asti pysyny elossa, mut toivon vaan että joku tajuu sen mitä mä joudun tekemään, tai siis jouduin. Musta tuntuu etten koskaan saanu olla lapsi. Aina mä mietin mitä sanon ja teen ettei kukaan suutu, aina mä mietin pääseekö kaveri yökylään ku iskä on raivohullu juoppo. Siin vaan oli liikaa 4-6 vuotiaalle.
Mä yritän siis pysyä nyt ilosena, kun vanhemmat eros ja muutettiin pois kotoa veljen ja äidin kanssa.
Mut siin on vaan se, että nyt kaikki luulee mua iloseks sen takia että me muutettiin, mut toisin kävi. Mulla on kestäny tätä jo vuoden enkä enää jaksais. Mut teen koko ajan kaikkee ja yritän keksii omaa päivääjärjestystä että ois mukavampi olla eikä tarvii ajatella kaikkee tätä.
Mut harmittaa mua sellaset pikkuasiatkin, kaveri on semmosesta rikkaasta perheestä (Yks aika huono kaveri, ei se 12 vuotias...) ja sillä on aina uusia vaatteita ja sellasia, ja se kehuskelee sillä että niiden jääkaappi on aina täys (??!!)
Mut meijän perhe nyt ei semmonen ihmeellinen ookaan, kun äitillä on 1 työ ja se huolehtii 2 lapsesta ja 2 koirasta ja tietenki ittestään. Joten ei meillä niin paljon rahaa oo kun sillä kaverilla, joka on ainoa lapsi, eikä niillä oo ees lemmikkejä.
Mut nyt en enää kirjota lisää... Kiitos että vastasit jos edes ikinä enää vastaatkaan tai luet tätä, niin kiitti silti. On se tärkeää ettei oo tän kans yksin.
Jos et saa nukuttua kunnolla siitä pitää kertoa.
Totta, yhdyn edelliseen ^ ^
Moikka!
Hyvä että uskalsit kirjoittaa tänne, ja kiitos myös niille jotka ovat ap:lle vastailleet. Harmi, että olet noin nuori ongelmiesi kanssa, ja ihan yksin.
Pikkuasiat aina harmittaa, mutta jos asiat alkavat olla niinkuin olet
kirjoitellut, jotain on pielessä!
Rutiinit ovat hyvä tapa auttaa itseään unohtamaan ikävät asiat ja keskittyä niihin mukavempiin :)
Harrastatko mitään? Sekin on hyvä asia. Vaikka ei sen tarvitse mikään urheiluharrastus olla jos et ole kiinnostunut, esimerkiksi kuoro on hyvä :)
Tsemppiä ja voimia kesään!
Harrastan kuoroo, ja se tosiaan on vieny ajatukset muualle! :)
Kiitos viestistä!
Moi, kiva kuulla sinusta taas. Tiedän että se voi olla todella rankkaa tuossa iässä olla fiksumpi ja kypsempi kuin muut ikätoverit.. Älykkyys ja kypsyys itsessään, vaikka ovat hienoja asioita, aiheuttavat yksinäisyyden tunteita. Siksi suosittelin/toivoisinkin, että sulla olisi koulun tai harrastusten piirissä joku aikuinen, jolle voisit avautua noista asioista. Joku joka osaisi kuunnella ja ottaisi tosissaan. Terapiaan pääsy tietysti olisi kaikkein hienoin juttu. Tuollaiset raskaat kokemukset lapsuudessa pitäisi saada käsiteltyä jotenkin - mä itse olen vähän köyhemmästä perheestä (voi, ja muistan kyllä ne rikkaat kaverit ja niiden uudet vaatteet!) ja äitini oli mielisairas/päihdeongelmainen. Luulin aina että selviän, koska olen niin fiksu, mutta nyt sitten aikuisena huomaan, että enpä olekaan selvinnyt, ja koko elämä pitää purkaa ja keskustella auki.
Mitä nopeammin hoitoa saa, sen parempi.
Osastohoitoa ei kannata pelätä, ihan normaaleja ihmisiä siellä on. No, jotkut vähän hassuja ja jotkut tykkäävät riehua, mutta mulla ainakin on sairaalahoidosta vain hyviä muistoja. Mutta tuskin sinä nyt vielä olet mihinkään osastolle joutumassa :)
Se on upeaa, että jaksat käydä harrastuksissa. Miten koulu sujuu, jos saa kysyä?
t. lapsena masentuntut
Moi, kiva kun taas vastasit.
Mun koulu menee hyvin, koska tänään sain todistuksen, niin oli ihan vaan 9 ja 8 numeroina :D
Mul ei oo vaikeuksia missään aineissa kai kovinkaan paljoo, enkä oo tukiopetuksessa, ja oon koulussa ehkä vähän semmonen sosiaalisempi ku muualla. Se on helppoa ku kukaan ei tiedä millanen oon oikeesti.
Hei kirjotan myöhemmin lisää, nyt tuli vähän kiire!
Onnea hyvästä todistuksesta! :)
Enpä tiedä haluatko, mutta jos haluaisit kirjoitella enemmänkin fiiliksiäsi ja kuulumisia, niin mulla on "ei-työasioiden" s-posti [email protected].
Tämä keskustelupalsta on vähän... no, tällanen :)
Olen itse ollut vähän masentunut taas vaihteeksi koko kevään ja istun lähinnä kotona koneen äärellä, ja sun kirjoitukset muistuttaa mua aika lailla siitä mitä oma elämäni oli silloin joskus vuosia sitten... (Silloin ei kyllä ollut mitään nettiä missä kirjoitella :P)
Aattelinpa vaan. Jos kirjoitat, niin lupaan vastauksen. Juu, ja siis olen 30-vuotias nainen, ja opettaja/työtön/sairauslomalainen ynnä muuta (diagnoosina 2-suuntainen mielialahäiriö), että jos vaikka uskaltaisit tällaiselle "aikuiselle" jutella.
Ja eikun hyvää kesäloman alkua! :)
Mä en tiiä tuliko sulle tää viesti, että ihan varmistukseks, tässä se on:
Moi, mä voin kyllä kirjotella sulle, jos siitä ei oo mitenkään vaivaa...?
Mä näin vähän aika sitten semmosta unta että mä viiltelisin, mut eilen mä yritin yhen kerran (mitä vit...!!!) ja siihen tuli vaan ihan pieni jälki, ja sit se lähti pois siitä. En onneks uskaltanu viiltää sitä rannetta, koska
ne ois sitten elin-ikäset arvet! Toisaalta oisin ehkä voinu tehä sen sillon eilen, koska mulla oli taas ajatus ‘’ mitä silläkään on väliä ‘’..
Sillon äiti kyllä ois uskonu tän kaiken. Mutta TAAS toisaalta, hyvä etten tehnyt sitä. Seuraavalla kerralla kirjotan vähän enemmän, mut nyt mä lopetan... Kiva jos alat kirjottelee mulle Katos kun jos vaikka
keksittäis jotain tähän?
Moi..
En ole saanut s-postia :P Kokeile kirjoittaa pienin kirjaimin osoite [email protected] (mun moka, sotken aina, kun gmailin osoitteessa ei ole isoja kirjaimia). Osoitteen kyllä pitäisi toimia, en ole käyttänyt sitä pitkään aikaan mutta testasin huvikseni, että toimii vielä.
Älä vaan hyvä tyttö ala viillellä! Pitää olla muita tapoja saada ihmisille kerrottua, että on paha olla. Viiltelystä tulee vain jälkeenpäin vielä pahempi fiilis, ja niiden arpien kanssa pitää tosiaan olla loppuelämä. Kirjoita mieluummin, kyllä me jotain keksitään, okei? :)
Ei se sun s-postista johdu! Mulle tuli ilmotus etten voi lähettää tai vastaanottaa viestejä sillä sähköpostilla. Syytä en tiedä, mut entä nyt?
hei, nyt toimii, sain viestit :)
Tosi outoa... Kokeile mun toista osoitetta, [email protected], jos gmail ei toimi. En kyllä ymmärrä miksei toimi..
Muista ettet ole yksin vaan on meitä muitakin jotka ovat selvinneet masennuksesta lapsena! Koita siis kestää vaikka nyt tuntuukin tosi synkältä.
Minä uskalsin avautua vasta 16-vuotiaana äidilleni ja kun hän ei ottanut minua tosissaan niin heti seuraavana päivänä menin puhumaan terveydenhoitajalle ja sitä kautta sain ajan psykologilta. Tämän jälkeen äitikin ymmärsi ainakin hetken verran kuinka vakavasta asiasta oli kyse. Sitten alkoi minunkin oloni helpottaa. Ja olen nykyään ihan terve aikuinen. Mikään ei siis ole mahdotonta!
Koita hakea apua niin kauan kunnes joku kuuntelee sinua. Ymmärrän ettet halua puhua "tutuille", minullekin oli helpompaa puhua vieraille ihmisille. Mutta muista, että terveydenhoitajallakin on vaitiolovelvollisuus! Uskoisin, että jos kerrot miltä sinusta tuntuu ja itsemurha-ajatuksista niin terveydenhoitaja lähettäisi sinut samantien psykologille. Se kuuluu terveydenhoitajan työhön, että hän näkee erilaisia tapauksia ja osaa toimia ammattimaisesti. Eikä masennuksessa ole mitään hävettävää kun olet kokenut raskaita asioita ikäiseksesi. Hänen ammattiin kuuluu ettei hän katso sinua mitenkään eri lailla kuin aikaisemminkaan. Voithan kertoa, että haluaisit mielummin jutella psykologille. Toivottavasti siis uskallat hakea apua.
Sinä otat itseäsi nyt niskasta kiinni ja lampsit kouluterveydenhoitajan puheille. Painota sitä, että olet tosissasi.