Yritin ennen joulua lääkkeiden pois jättämistä. Oloni ei ollut enää masentunut, olin syönyt lääkkeitä noin puolen vuoden ajan. Sovin lääkärin kanssa, että syön kuukauden puolta pienempää annosta, jonka jälkeen saan kokeilla lopettaa.
Olin onnellinen. Nyt voisin alkaa suunnitella tulevaisuutta seurustelukumppanin kanssa, en enää tuntisi olevani lääkkeiden varassa, ehkä jopa voisin kuvitella saavani lapsiakin..?
No, vieroitusoireet tuli ja niiden mukana itkuisuus mutta päätin kestää sen.
Kestin töissä ja muutenkin arjessa kiitettävästi, vaikka raajoja nyki, päässä soi, oli epätodellinen olo, oksetti, jne.
Viekkarit alkoi helpottaa hieman, mutta olo oli aivan kamala.
Olin todella PETTYNYT. Pettynyt siihen itseeni, mikä lääkkeiden alta paljastui.
Tällainen paskako oli puoli vuotta sitten lähtöpisteessä?
Olinko aivan unohtanut, millaista se oli tuntea jokainen päivä itsensä huonoksi ja mitättömäksi?
Olin niin pettynyt ja raivoissani, että lääkkeet olivat saaneet minut USKOMAAN itseeni, uskomaan että minusta olisi huolehtimaan asioista, elämään normaalien ihmisten tavoin, huolehtimaan lemmikeistä, olemaan ehkä jopa äitikin, olemaan tasapainoinen kumppani.. Oikeasti minusta ei ollut MIHINKÄÄN noista!
Se oli kaikista pahinta ja märkä rätti kasvoille.. Tunne, että lääkkeet ovat huijanneet minua, näyttäneet minusta parempaa ja pystyvämpää kuvaa itsestäni kuin mitä olenkaan. Itkin katkerasti kun näin taas itseni sen kaiken alta. Sen jälkeen päässä soi vaan sama virsi "Ei sinusta ole siihen", mikä oli totta.
Pystyn elämään sen asian kanssa, että olen paska ihminen.
Mutta se RAIVOSTUTTAA, jos joku tai jokin alkaa uskotella minulle jotain muuta ja sitten palauttaakin maan pinnalle. Valetta kaikki..
Toivon että nyt minulla on parempi kuva itsestäni. Tiedän mihin minusta ei ole. Yritän lääkkeiden lopettamista uudelleen, syömällä 3kk pienempää annosta tällä kertaa.
Ehkäpä tuo yritys oli hyvä tuossa välissä, koska nyt sentään tiedän mitä olen ja mihin pystyn? En kuvittele että jee jee, elämä jatkuu mukavana ja mahtavana kun lopetan lääkityksen.
Olin onnellinen. Nyt voisin alkaa suunnitella tulevaisuutta seurustelukumppanin kanssa, en enää tuntisi olevani lääkkeiden varassa, ehkä jopa voisin kuvitella saavani lapsiakin..?
No, vieroitusoireet tuli ja niiden mukana itkuisuus mutta päätin kestää sen.
Kestin töissä ja muutenkin arjessa kiitettävästi, vaikka raajoja nyki, päässä soi, oli epätodellinen olo, oksetti, jne.
Viekkarit alkoi helpottaa hieman, mutta olo oli aivan kamala.
Olin todella PETTYNYT. Pettynyt siihen itseeni, mikä lääkkeiden alta paljastui.
Tällainen paskako oli puoli vuotta sitten lähtöpisteessä?
Olinko aivan unohtanut, millaista se oli tuntea jokainen päivä itsensä huonoksi ja mitättömäksi?
Olin niin pettynyt ja raivoissani, että lääkkeet olivat saaneet minut USKOMAAN itseeni, uskomaan että minusta olisi huolehtimaan asioista, elämään normaalien ihmisten tavoin, huolehtimaan lemmikeistä, olemaan ehkä jopa äitikin, olemaan tasapainoinen kumppani.. Oikeasti minusta ei ollut MIHINKÄÄN noista!
Se oli kaikista pahinta ja märkä rätti kasvoille.. Tunne, että lääkkeet ovat huijanneet minua, näyttäneet minusta parempaa ja pystyvämpää kuvaa itsestäni kuin mitä olenkaan. Itkin katkerasti kun näin taas itseni sen kaiken alta. Sen jälkeen päässä soi vaan sama virsi "Ei sinusta ole siihen", mikä oli totta.
Pystyn elämään sen asian kanssa, että olen paska ihminen.
Mutta se RAIVOSTUTTAA, jos joku tai jokin alkaa uskotella minulle jotain muuta ja sitten palauttaakin maan pinnalle. Valetta kaikki..
Toivon että nyt minulla on parempi kuva itsestäni. Tiedän mihin minusta ei ole. Yritän lääkkeiden lopettamista uudelleen, syömällä 3kk pienempää annosta tällä kertaa.
Ehkäpä tuo yritys oli hyvä tuossa välissä, koska nyt sentään tiedän mitä olen ja mihin pystyn? En kuvittele että jee jee, elämä jatkuu mukavana ja mahtavana kun lopetan lääkityksen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tuohan on hyvä asia että lääkkeet auttoivat, selvästi sinulla vielä on masentuneisuutta ja sinun pitäisi jatkaa lääkkeiden käyttöä. Minkä takia yleensä söit lääkkeitä jos et halua niiden auttavan? Jos sinulla on aivokemiassa vikaa niin eihän siinä muu auta kuin jatkaa niiden käyttöä, ei ihminen voi yhtäkkiä ottaa murtunutta jalkaansakaan pois kipsistä vaikka se ei juuri silloin olekaan kipeä. Kunhan muistat että vaikka tuntuu että pystyisi johonkin niin ei suinpäin kannata pistää itseään loppuelämäksi vastuuseen jostakin jota et välttämättä pysty hoitamaan.
Miten niin en halunnut lääkkeiden auttavan?
Lääkkeet auttoivat, kuten halusin pääsin eroon masentuneesta olotilasta sekä en kokenut kaikkea niin raskaasti ja ajatellut itsestäni vain negatiivisesti.
Mutta lääkkeet loivat VALHEELLISEN kuvan siitä, mihin voisin pystyä elämässäni ja mitä olen. Kun olin lopettamassa lääkkeet, kohtasin totuuden ja se kävi kipeää. Haen tällä takaa sitä, että kun lopettaa lääkkeet on taas löydettävä oma tasapainonsa ja voi olla että joistain unelmista joutuu luopumaan, sekä joutuu putoamaan korkealta.
Kiitos kaikille psykiatreille kun määrää lääkkeitä ilman mitään diagnoosia. Kiitos kun pilaatte tuhansien ihmisten elämät selittäessä että asiakkaalla on sitä ja sitä psyykkistä sairautta. Kiitos kun annatte uskoa että on olemassa psyykkisiä sairauksia. Kiitos että veitte minun rahani. Kiitos että veitte minun terveyteni. Kiitos että pilasitte minun ihmissuhteeni. Kiitos että tuhositte minun välit minun perheeseeni. Kiitos että avustit minua terapeutille joka rahasti minua 3 vuotta. Kiitos että te osaatte huijata ihmisiä ja tuhota ihmisten elämiä. Kiitos. En voi olla muuta kuin kiitollinen teidän ihanasta huijauksesta. KIITOS.
Olen aivan samaa mieltä aloittajan kanssa, että lääkkeet luovat itsestä valheellisen kuvan. Söin 1,5 vuotta Cipralexia 10-15mg/päivä ja voi että se oli elämäni onnellisinta aikaa, kun en joka päivä tuntenut itseäni riittämättömäksi paskaksi, joka tekee joka ikisen asian väärin. No, nyt olen ollut varmaan sen saman 1,5 vuotta ilman lääkkeitä ja palannut samaan vanhaan itseeni, joka ei osaa mitään ja loukkaantuu kaikesta. En ala silti lääkkeitä uusiksi syömään, toivon että Jumala joskus korjaa tämän mun viallisen pään, koska lääkkeet vain vääristävät todellisuuden.
Jokaisen masentuneen pitäisi ymmärtää myös se, että masennus on aivan orgaaninen sairaus.
Jos välittäjä aineet eivät ole kohdallaan ei ole mielikään. Itse olen syönyt nyt 40mg
Sepramia melkein vuoden, eikä masennus ole kokonaan parantunut.
On vain hyväksyttävä se, että voit joutua käyttämään lääkkeitä loppuikäsi, niin
kuin monessa muussa sairaudessa.
Minkä ihmeentakia monet ovat hoitovastaisia tässä asiassa. Jos lopetat lääkkee,
ei ole vieroitusoireita, vaan kertoo siitä ,että et olekaan vielä parantunut.
Pitää kuitenkin muistaa, että masennuksesta voi parantua, vaikka kaikki tuntuu välillä aivan mustalta. Itse koin niin traumaattisena kahden omaisen(nuoren)
kuoleman, että sairastuin, silti uskon kyllä parantuvani.
Samoin teille kaikille,jotka taistelette masennus-mörköä vastaan.
"Jos sinulla on aivokemiassa vikaa niin eihän siinä muu auta kuin jatkaa niiden käyttöä,"
Mitään tieteellistä näyttöä jonkun "aivokemian" esim.serotoniinitason yhteydestä masennukseen ei ole. Eikä ns. masennuslääkkeet korjaa mitään aivokemian "epätasapainoa".
Ne ovat keskushermostolääkkeitä, jotka tyypillisesti vähentävän kiputuntemusta. Ja niihin voi tulla myös riippuvuus. Ja ne voivat myös sotkea normaalia aivojen kemiallista toimintaa, tästä on viitteitä mm. tutkimuksissa joissa on aiheutettu tryptofaanivajauksia (serotoniinin esiaste), jolloin ,masennuslääkkeillä masennuksesta toipuneet rojahtivat masennukseen, mutta psykoterapialla toipuneet eivät.
Myös syistä ja surauksista.
http://www.aitoterveys.fi/Masennus.php
Olen jo vuosia sanonut tätä samaa asiaa, itse käytin lääkkeitä noin 4 vuotta sitten viimeksi.
Kunhan ensin diagnosoidaan ja selvitetään mistä nämä oireet johtuvat, voi ihmistä alkaa lääkitsemään, jos sille enää on edes tarvetta.
Miksi tekstisi kolahti niin kovaa minulle oli, että menin itse niin pitkälle että ehdin saada lapsen.
Sain tämän lapsen lääkehuuruissa aivan kammottavan ihmisen kanssa. Ja e ise, että minä joutuisin maksamaan "virheestäni" lopun ikäni, joudun katsomaan vierestä, kun en osaa olla isä omalle pojalleni joka niin rakastaa minua, ja jonka äiti on mikäkin hirviö, käyttäen lastamme voidakseen yrittää maksaa kaunojaan minulle.
Aivan kammottaa tilanne, ja kaikki tämä synnytti oireita ahdistuksena ja pahana olona, mutta lääkkeet turruttivat sen kaiken pois ja jatkoin typeränä olemista, kunnes yksi päivä heräsin ja tajusin missä tilanteessa olin.
Nainen, jota vihasin syvällä sisimmässäni oli raskaana lapselleni ja itse olin 19 vuotias, elämäni oli junnannut paikallaan jo puoli vuosikymmentä, minun oli pakko päästä pois. Lopetin lääkkeet, joista alkoi sitten usean vuoden taistelu, vieroitusoireet olivat kamalat, ja lääkärin mukaan niitä ei edes olisi pitänyt olla.
Sori kun venähti tämäkin kirjoitus, mutta ymmärrän miltä sinusta tuntuu, älä hanki lapsia ennen kuin saat hereillä varmuuden kyvyistäsi. Se on aivan hirveää katsoa omaa lastaan silmiin tietäen, ettei sinusta ole miksikään, ja tietäen, että olet tuonut maailmaan ihmisen jolle et voi antaa sitä mitä hän tarvitsee, eikä sinulla ole mitään selityksiä annettavana joka poistaisi lapsen tulevat ja olevat surut.
Voisin syyttää lääkäriä, muttei se auta mitään, ne ovat koskemattomia. Ja siitä on niin kauan. Ja mikä minä olen, pelkkä hullu niiden kirjoissa, kun en suostu enää ottamaan aineita.
Olen muissa asioissa päässyt hyvin eteenpäin, mutta lapsi on ja pysyy, enkä edelleenkään osaa olla hänelle mitään. Ja jos lapseni kärsii, kadun lääkkeiden ottamista koko lopun elämäni, enkä voi koskaan olla todellisesti onnellinen. Kiitos typerän terveyskeskuslääkärin ja ammattitaidottoman suomen mielenterveyspalvelun. Itse pystyisin nyt auttamaan nuorta itseäni paremmin kuin kukaan joka on itseään ammattitaitoiseksi edessäni kutsunut.
Minulla ei ole lapsia, mutta onko mahdoton ajatus että pojastasi löytyisi jokin voimavara itsellesi vaikka lähtökohdat isäksi tulemiselle olivatkin huonot? Kun tilanne on kuitenkin se että lapsi on nyt olemassa. Ikävää että lapsen äidin kanssa on tulehtuneet välit mutta sinä voisit keskittyä vain lapseesi, tehdä pojastasi tähden itsellesi.
Itse olen 25-vuotias nainen, kärsinyt masennuksesta noin 11 vuotta ja tehnyt paljon järjettömiä päätöksiä elämäni suhteen vain koska olen pelännyt yksin jäämistä, hylkäämistä ja eniten sitä ettei saisi edes mahdollisuutta välittää kenestäkään. Menin liian nuorena naimisiin narsistisen miehen kanssa joka teki juuri sen mitä halusin, sai minut toteamaan olevani yksinkertaisen huono ihminen. Se oli ihanaa, enää ei tarvinnut miettiä olenko todella mitätön vai löytyisikö minustakin edes jokin hyvä piirre. Se teki minut aina hulluksi, mietin että jos minussa olisikin jotain hyvää, mitä ihmettä se voisi olla? Totesin mieheni kanssa asuessani rauhallisesti että olen vain huora jonka päälle voi surutta sylkeä. That's it. En sen enempää.
Jostain syystä elämällä on tapana kuitenkin keinuttaa. Aina olo ei olekaan niin toivottoman huono ja silloin askeleita ottaa eteenpäin, minä otin avioeron ja muutin toiselle paikkakunnalle. Sain kivan työn jossa olen edelleenkin, tapasin erään miehen. Seurustelimme tiivisti puolisen vuotta, käytännössä asuin hänen ja hänen kahden lapsensa (yhteishuoltajuus) kanssa. Olin mustasukkainen ja epävarma, vuoden vaihtuessa mies alkoi kaivata kuuluisaa vapautta.
Ihmettelen kovasti ihmisiä, jotka todella tuntevat masentuneita, epävarmoja ja herkkiä ihmisiä ja silti kusevat heitä silmään kun tilaisuus antaa myöden. Olen itse masentunut ja monesti todella heikko ihminen ja mieluummin olen tällainen kuin vahva joka käyttää heikkoja hyväkseen. Mies jota tapailin valehteli ja piti hihnassaan antaen tällaisen heikon hölmön luulla että joku päivä meillä olisi mahdollisuus olla taas perhe. Todellisuudessa hänellä oli koko ajan toinen nainen niitä viikkoja varten kun hän oli vapaa (lapset äidillään) ja minä niitä viikkoja varten kun lapset olivat hänellä ja leikimme perhettä.
...nyt itken taas tätä huonoa oloani vähän aikaa. Sitten alan etsiä itselleni psykoterapeuttia, lääkkeet olen jättänyt jo pois.
Vahvasti yritän olla isänä, ja omni sanoo että olenkin, ja olen vain liian itsekriittinen. Toisin sanoen teen itse omat ongelmani tällä hetkellä, ja se voi olla totta. Vanhat ongelmat ei vain unohdu niin helpolla, niistä pitää kasvaa.
Onko sinullä ystäviä kaiken tuon keskellä? Kamalalta kuulostaa..
Olin ennen niinkuin sinä, seurustelumielessä, ja kun muistelen taakse niitä hyviä ja mukavia naisia joille sanoin ei... Sanoin ei, koska tämä hirviö "pakotti".. Ymmärsin jossain välissä, että vaikka tunnen pahaa oloa, on silti aika taistella takaisin. Ymmärsin sen siinä vaiheessa kun minulla ei ollut enää mitään menetettävää ja ihmisiltä loppui uhkailukeinot..
Kun (lähes) kaikki oli menetetty, ymmärsin oman tyhmyyteni ja aloin kasvaa. Annoin heidän viedä kaiken, lapseni ja menneisyyteni (vanhempani eristivät minut koko loppu suvusta valheillaan), ja sitten nauroin päälle kun heillä ei ollut enää mitään annettavaa, ja heidän epätoivonsa oli säälittävää, he yrittivät ja yrittivät keksiä asioita jotka satuttaisivat minua, mutta he haparoivat pimeydessä, olin vaihtanut niin paljon paikkaani, etteivät he enää tienneet missä minä olin, ja minne kohtaan iskeä.
Olin ollut niin ääliö, ja olen vain onnekas että edes silloin ymmärsin sen, koska nyt minulla (ja sinulla myöskin) on ikäni ansioista aikaa vielä löytää ystäviä ja ihmisiä lähelle, ja tietoa sanoa ei niille hirviöille ja taistella niitä vastaan, ja samalla sanoa kyllä hyvyydelle ja olla itse se ihminen ketä minä tarvitsen.
Jos itkettää niin mielelläni kuuntelen, muuten.
Totta puhut että meillä on vielä mahdollisuus, sinä tunnut osaavan hyvin ajatella asioita myös itsesi ulkopuolelta (?) joka mielestäni on merkki siitä että toivoa on! Isoveljeni on alkoholisti, toipuva sellainen eikä osaa vieläkään puhua muusta kuin itsestään. Se on huono asia, sekä keskustelukumppanin että hänen itsensä kannalta. Jos ei näe elämää muissa ihmisissä, tunteita ja ajatuksia, on aika heikoilla ymmärtää niitä itsessään. En todella väitä ettenkö itsekin ajattelisi liikaa omaa napaani, mutta olen tiedostanut että se vain pahentaa omaa oloani joten yritän päästä tavasta eroon.
Sanoit että teet itse omat ongelmasi tällä hetkellä. Sama täällä. Jos joku veisi nyt minulta muistin viimeisen 15 vuoden tapahtumista en varmasti ymmärtäisi miksi olen nyt masentunut. Muistot masentaa :)
Muutama ihminen onneksi on joille voin oikein pahan paikan tullen soittaa (en kyllä koskaan soita kun paha olo on, en ymmärrä miksi on niin vaikeaa olla toiselle "taakka" ja valittaa) enkä ole täysin yksin uudessa kaupungissa nousemassa jaloilleni. Lisäksi toteutin alkuvuodesta pitkäaikaisen haaveeni ja otin koiran. Vastaa kyllä ainakin puolikasta lääkeannosta, varsinainen ilopilleri! Suosittelen kaikille masentuneille ulkoilua, ihan sama ketä muita siellä on, luonto osaa olla ihmeellinen kun vaan avaa silmänsä ja katsoo.
En vielä saanut varattua aikaa psykoterapiaan mutta onneksi polille on aika torstaina. Kauan (kuukausia) sain vängätä työterveyslääkärin kanssa että laittoi lähetteen eteenpäin ja sain jutteluapua uudessa kaupungissa. Jonkinlainen vertaistuki olisi minulle hyvä, en ole koskaan puhunut asioistani ja sairaudestani "vertaiseni" kanssa. En tiedä onko täällä sellaista ryhmää, täytynee kysellä...
Voimia!