Olin 32 vuotta avioliitossa jossa ymmärtääkseni oli paljon henkistä ja joskus jopa fyysistä pahoinpitelyä. Vasta yli 60 vuotiaana uskalsin ottaa eron. Silloin vasta silmäni aukenivat kun tapasin entisen poikaystäväni johon olin nuorena olut hyvin rakastunut, ja koin uudelleen nämä tunteen, jotka olivat pitkässä avioliitossa kuolleet. Uskalsin lähteä kun koin että elämäni ei ollut ihmisarvoista. Vaikka pelkäsin miestäni, pelkäsin että hän saattaa jopa tappaa itsensä ja minut, niin ajattelin että silläkin uhalla on pakko päästä vapaaksi.
Nyt olen ollut viidettä vuotta yksin ja tottunut tähän olotilaan. Tottakai kaipaisi miesystävää rinnalle, mutta ei vaan tähän asti ole sellaista siunaantunut. Parempi kuitenkin näin minulle.
Olisi hauska kuulla onko muilla samankaltaisia kokemuksia, ja miten olette niistä selvinneet, tai elättekö vielä tällaisessa suhteessa.
Huom! Alkoholi ei ollut meidän kuvioissa mukana. Alkoholi voi sekottaa kenen tahansa pään, vaikka ei niin paha ihminen olisikaan.
Nyt olen ollut viidettä vuotta yksin ja tottunut tähän olotilaan. Tottakai kaipaisi miesystävää rinnalle, mutta ei vaan tähän asti ole sellaista siunaantunut. Parempi kuitenkin näin minulle.
Olisi hauska kuulla onko muilla samankaltaisia kokemuksia, ja miten olette niistä selvinneet, tai elättekö vielä tällaisessa suhteessa.
Huom! Alkoholi ei ollut meidän kuvioissa mukana. Alkoholi voi sekottaa kenen tahansa pään, vaikka ei niin paha ihminen olisikaan.
Vastaukset 53
Vanhimmat
Aika kultaa muistot; minä elän tätä päivää. En muistele menneitä tai sure tulevia.
Joskus olisi mukava lukea elämänmyönteisten 6-kymppisten tarinoita, ei vaan sellaisten jotka kaivelevat vanhoja juttuja. Esim. Mitä mukavaa ja ihanaa koet juuri nyt tämän ikäisenä? Mikä tuottaa sinulle iloa ja onnea tai mistä olet erityisen iloinen juuri tänään?
Minä iloitsen näistä ihanista kevätpäivistä, kun aurinko paistaa ja olemme menossa kesää kohti - ulkoilen ja nautin valoisuudesta, lähiomaisistani ja joistakin ystävistäni sekä harrastuksistani.
Miksi pitää mitätöidä tehty aloitus moisella liirumlaarumilla?
Aloittajalle varmaan tärkeä aihe ja prosessoi vielä eroaan rankasta suhteesta.
Ei täällä kohta rohkene kukaan aloituksia tehdä, kun heti alkuunsa teilataan.
Otsikko kertoi selvästi aloituksn aiheen. Miksi yleensä luit, kun tykkäät lueskella vain myönteisiä juttuja? Avaa ihmeessä onnellisuusketju joka itseäsi miellyttää, mutta älä teilaa toisen aloitusta.
Niin minäkin olen tänään onnellinen, kun olen terve ja mennään kohti kevättä ja kesää. Voisin tietysti kertoa tästä ja kaikesta muusta ihanasta mitä elämääni kuuluu, mutta ....olen iloinen iloistani, ei ole kuitenkaan tarvetta jakaa kaikkien kanssa, riittää kuin muutaman läheisen kanssa.
Kyllä samantapaista kokeneena, voin kertoa omalta kohdaltani, että erota kannatti.
Todella vaikeaa oli myös meillä ero, vaikka yhteielämä oli kaikkea muuta kuin mukavaa, olimme läheisriippuvaisia.
Ei myöskään alkoholi ollut mukana, ja nyt voin todeta, elämä on ihanaa kun saa olla rauhassa, elää niin kuin itselle sopii, eikä tarvitse pelätä koko aikaa toisen reaktiota.
Myös ex-kumpani voi nyt hyvin, olen kuullut.
En ihaile pitkiä parisuhteita noin vaan, sillä se ei aina ole sitä miltä näyttää.
Hyvää oloa, myös muille saman kokeneille, aurinko paistaa taas!
Kliseistähän näin on sanoa mutta "parempi myöhään kuin ei milloinkaan". Vaikeassakin suhteessa ihminen voi olla niin perin juurin läheisriippuvainen, ettei osaa riuhtaista itseään irti.
Onnittelut uuteen elämääsi, se voi vielä tarjota vaikka mitä mukavaa - rauhallisen ja pelosta vapaan arkipäivän lisäksi.
Todella onnittelen Sinua. Tiedän samoja kokeneena, että elämäsi on ollut rankkaa.
Omasta erostani on jo 20 vuotta ja oikein hyvn olen selvinnyt elämään "uutta elämää".
Seurustelusuhteita on ollut useahkoja, mutta niin hullu en ole, että enää itseäni sitoisin pysyvästi.
Toisaalta, myös nautin yksinolosta ja sen mukanaan tuomasta rauhasta.
Sopeutumisesi 32 vuoden jälkeen lienee vaikeampaa. Toivotaan, että se oikea mieskin vielä löytyy, jos sellaisesta haaveilet.
Olen viikottain vapaudenriiston ja hyväksikäytön kohteena.
En ole harkinnut eroa vaikka pelko ei ohjaakaan ratkaisujani.
Uskon sinua, on liittoja joissa parin pitää yhdessä nimenomaan vapauden riisto ja hyväksikäyttö.
Joskus myös pari pysyy yhdessä johtuen epätietoisuudests ja pimennosta, jossa toinen puolisoista on.
Sitten kehutaan pitkillä, onnellisilla liitoilla, ellei selviä, että esim. vaimo pettänyt miestään, aina tilaisuuden tullen.
Yllätyksittä.
Olen jo aikoja sitten tottunut viikottaiseen köyttelyyn ja hyväksikäyttöön.
Jatkuvuus antaa turvallisuuden tunteen.
Sanoit sen jo kerran ja kukaan ei katsonut aiheelliseksi kommentoida.
Avioliitot ei ole kenellekkään täyttä autuaaksi tekevä juttu, luulempa että kaikkiin avioliittoihin tulee jossaki vaiheessa suuret ristiriidat, kätsimykset , väkivätä eri muodoissaan.
Meidän ikäluokan ihmiset on kasvatettu vanhoolisesti, " avioliitto on ikuinen, kunne kuolema erottaa ".
Kyllä väkivalta avioliitossa jättää ikuisen jäljen koko perheeseen, esm. en ole kyenny uusiin ihmis-suhteisiin, ajatuskin saa kavahtamaan, ihmisen elämä ei ole helppoa yksin eikä kaksin.
Eheytyykö vanha ihminen enään koskaan, luulempa että ei.
Niin, mieluummin moni meidän ikäpolven ihminen elää kulissiavioliitossa, kuin tunnustaa epäonnistuneensa ja kärsii mieluummin väkivaltaisessa suhteessa, kuin eroaa.
Ei ehkä ole rohkeutta eikä jaksamista ottaa ratkaisevaa askelta. Tai mikä pahinta esteenä on taloudelliset seikat.
Hieman ylisanoja!
Kaikkiin?!
Suuret ristiriidat?!
Kärsimykset?!
Väkivalta?!
Onneksi totuus ei ole noin lohduton.
Varmaan noita esiintyy mutta lienevät esiintyvyydeltään kuitenkin vähemmistössä.
Tuttavapiirissämme on jokunen eronnut pariskunta ja ainakin yksi jonka olisi mielestäni ollut syytä erota.
Vastavuoroisesti ainakin kaksi pitkään aviossa ollutta tuttavapariskuntaamme ovat uskottavan onnellisia liitoissaan.
Meilläkään ei ole yli 4-kymmenen vuoden aikana ollut suuria kärsimyksiä, väkivaltaa tai suuria ristiriitoja.
Kahdessa elämänvaiheessa oli parisuhteessa hieman hämmästelemistä.
Ensimmäinen oli silloin kun muutimme niukalla rahalla rutististettuun, pitkälle hartiapankilla rakennettuun omakotitaloon.
Totuttelu vaati muutaman kuukauden.
Toinen esiintyi viimeisenkin lapsen lähdettyä opiskelemaan.
Silloin vaimo oli pari kuukautta jotenkin "toisaikainen", omissa maailmoissaan.
Ei sekään ollut uhka parisuhteelle mutta poikkesi normaalista.
Paikkakuntien vaihdot tai todelliset niukkuuskaudet eivät aiheuttaneet mitään kriisin poikasta vaan ne hoidettiin yhdessä.
Totuus on juuri noin lohduton ja sanat jotka kirjoitit tuohon alkuun sopivat kuin nenä päähän jos ei kaikkiin, niin moneen avioliittoon.
Ne, joilla ei niitä ole ollut, eivät voi kuvitella, mitä helvettejä monen valkoiseksi rapatun tiilitalon seinien sisällä on.
Asiahan on meillä suomessa pitkälti vaiettu tabu. Tutkimusten mukaan suurta osaa suomalaisista naisista, jopa miehistäkin on pahoinpidelty ja kukas muu se useimmiten on syyllinen, kuin aviopuoliso.
Erosin, tai ei, kun lähdin lipettiin 60-vuotiaana kodistani, jossa olimme asuneet yhdessä 40-vuotta, kasvatettu lapset aikuisiksi. Eronnut en siis ole ja joskus jopa vierailen lapseni kanssa siellä.
Minulle lähtö oli helppo, kun se oli oikein "kypsynyt". Muutaman kerran yritin aikaisemmin, mutta sorruin palaamaan kotiin mieheni pyynnöstä. Mitä ne pyynnöt ja lupaukset sitten olivatkaan, sen tietää vain kokenut. Turhia.
Nyt nautin yksin olosta ja omasta rauhastani. Ketään vieraita ei käy luonani, enkä kaipaa ketään. Tosin harvoin käy toinen lapsistani ja hänen lapsiaan olen joskus ottanut yökylään, jotka "palautan" pikimiten kotiinsa. Tarvittaessa olen joskus hoitamassa näitä pikkuisia, mutta vain, kun minulle sopii!!!! Siis, sopii? Minähän makoilen vain ja lueskelen kirjoja, mitä nyt joskus piipahdan täällä kirjoittelemassa.
Kyllä pieni ero tekee hyvää liitolle, esm, avioero harkinta - ajalla, silloin on tosi kysymyksessä, ja panee molemmat tosissaan miettimään kuinka eteenpäin, moni palaa yhteen, jotkut päättää erota, jokatapauksessa se kasvattaa ihmistä ihmisenä !
Jos lähtee ongelmaa pakoon muille maille, ei se ongelma siitä mihinkään häviä.
Ihan varmasti odottaa kotona.
Surkeaa, jos ihmiset eivät kykene puhumaan keskenään asioista.
Kyllä minä olin päätökseni niin vakaasti tehnyt, etten enää harkinta-ajalla tarvinnut harkita ja jos mies olisikin harkinnut, se olisi ollut myöhäistä. Jos 20 vuotta elämästä on ollut mahdollisuus näyttää, sen kyllä ehtii siinä ajassa. Turha sitten kun on tosi kyseessä.
Ja kuten Juice, yhtä monta kertaa palannut.
Ei pitäisi herjata asialla joka ilmeisesti on monellekin vakava mutta en malta olla hiljaakaan.
Viimeisten seitsemän vuoden aikana olen lähtenyt ainakin kymmenisen kertaa viikoksi tai muutamaksi.
Lisäksi lyhyemmät, muutaman päivän lähdöt.
Kertaakaan ei mieheni ole pyytänyt minua takaisin mutta aina se on minut hakenut asemalta.
Yritän sanoa että kannattaa lähteä useammin niin ei tarvitse tehdä peruuttamattomia ratkaisuja.
Siis siskot, lähtötelineet kuntoon ja laukausta odottamaan.
Ei saa jäädä telineisiin.
Pikamatkoilta palautuu nopeammin eikä tauti pääse pahaksi!
No, tuo nyt ei ole enää kovinkaan viisasta.
Riippunee tapauksesta?
Kyllä irtiotot piristävät ja ukkokin saa esimakua yksin asumisesta.
Tietääkseni hän ei ole noihin rupeamiin hankkinut keinoemoa eikä patalaiskana viitsi noin lyhyillä ajoilla lähteä kylillekään juoksemaan.
Viisasta tai ei, tulos ratkaisee!
Uskottavuus kärsii ja tulos voi olla odotettua huonompi.
Voi olla hyväkin neuvo, kannatta kokeilla, mulla myöhästä ku puoliso on kuollu, mutta ei ollu elämä aina helppoa , tietenki oli myös hyviä aikoja,
jonkilainen rauma jäi ku en pystys uusiin ihmis-suhteisiin.
Lomareissulle olet lähtenyt!
Jossakin lämpimissä paikoissa olet käynyt porattavana, niin sanoi entinen ukko.
Niin olenkin!
Ovat etupäässä olleet itse räätälöityjä kaupunkilomia, pitemmät ranta- ja kaupunkiyhdistelmiä.
Yksikään ei ole ollut valmismatka eikä suuntautunut turistikohteeseen jos nyt muutamaa kaupunkia ei sellaiseksi laske.
En ole etsinyt porauksia eikä ole ollut vaikeuksia niiden välttelyssäkään = en ole vältellyt!
Mutta spontaanit lähdöt kerran, pari vuodessa pitävät ukkoni pirteänä ja paluuvastaanoton miellyttävänä.
En ole koskaan lähtenyt kireässä tunnelmassa mutta tämä "sooloiluni" vaikuttaa mielestäni pitkän parisuhteen pysymiseen vähintäänkin tyydyttävänä!
Jos olit todella aviossa
yli 30-vuotta, olet todella etuoikeutettu. Samaan aikaan surmasi puoliso lähes 800 elämänkumppaniaan. Ja sama peli jatkuu, jos kaikki hiljaa hyväksyvät nykytilanteen. Suuri osa on suomalaisia kunniamurhia.
Aloitus on brovo. En usko että olet ylipäätään eronnut. Jokainen puikoon omat asiansa omakohtaisesti. Väittämästäsi erosta olisi jo niin kauan. Tuskin tekisit enää aiheesta aloitust, varsinkaan kun näitä alotiuksia aiheesta on täällä tämän tästä. Eroa ei pidä väheksyä. Vaikeita asioita joka tapauksessa.
Ai, on tämän tästä vastaavia aloituksia? Minulta ne on menneet ohi. Minusta on hyvä, että oikeistakin aiheista keskustellaa, eikä vain höpötetä.
Aloittaja ymmärtääkseni kyseli, onko muilla vastaavia kokemuksia ja halusi kuulla niistä, kuinka ovat sopeutuneet uuteen elämäntilanteeseen. Eikö vertaistuen hakeminen näinkin suureen asiaan, jossa väkivalta on ollut mukana kuviossa, ole mielestäsi paikallaan?
Oli aloittaja eronnut tai ei, niin omalta kohdaltani voin sanoa, että paras ratkaisu elämässäni oli avioero. En ole sitä katunut hetkeäkään.
Tillintallin vastaa: kyllä olen oikeasti eronnut. Ei 4 vuotta erosta niin pitkä aika ole, varsinkaan jos ei uutta ole onnistunut saamaan tilalle. En pui näitä asioita enää päivittäin, mutta jostain syystä vanhat asiat tahtovat putkahtaa esille tahtomattaan. Siis mun trauma ei ollut ero, vaan se huono avioliitto. Se ero oli parasta mitä olen tehnyt, enkä vieläkään ihan tajua miten pystyin siihen silloin. Väkivaltaisessa liitossa tulee helposti läheisriippuvaiseksi jolloin ei todellakaan näe omaa tilannetta eikä pysty nousemaan siitä. Se on sama asia kuin jos tukasta vetaisi itseään ylös.
"varsinkaan jos ei uutta ole onnistunut saamaan tilalle"
Tämä huvitti minua tässä provossa. Tuo lausahdus paljastaa hyvin kuinka vakavasta "traumasta" on kyse...:)
H.
Niin, toiset onnistuneet saamaan, toiset eivät kelpuuttaisi ketään, itse kuulun jälkimäisiin.
Kyllä niitä naisia tosiaan on, jotka siitä huolimatta, että ovat eläneet paskassa liitossa, vielä haikailevat uutta.
Yleensä ne naiset löytävät uuden ja joutuvat huomaamattaan samaan noidankehään missä olivat avioliittonsa aikana.
No en ole lähtenyt kertaakaan, joten en ole myöskään palannut. Mutta lomalle monta kertaa lähtenyt lasten kanssa, mutta en yskin. No jaa, jos kuntoutusreissun lulee, silloin olen ollut ilman lapsia yksin lomalla.
Väkivaltaa ei ole, jos ei nyt sanaharkkaa väkivallaksi lue. Harva se päivä väitellään. Tänäänkin mies suuttua nöksähti, kun oli taas soppakattilan tunkenut jääkaappiin, ja siitä kun on puhuttu tuhat ja sata kertaa, että soppa tyhjennetään säilytysrasiaan, eikä kattilaa ängetä jääkaappiin. Nytkin kun ei jääkaappiin ollut sopinut, tunki perunoiden päälle viileäosaan. Että semmosta.
Minä sitten purkitin sopan rasiaan, ja sehän tiesi tietenkin suuttumista, eli mökötöystä.
Ja minä luulin että nälkäinen on kiukkuinen.
Toinen teistä oli taatusti nälkäinen? :)
Eriaikainen Dieetti pitäisi kieltää jo perhesuhdeneuvolassa.
H.
Noin tilastot kertovat, tiedä sitten kuinka laaja otanta on? Olisiko ´malli´ niin tuttu ettei osaa muunlaiseen tutustuakaan?
Miksi kattilaa ei saa laittaa jääkaappiin?
Katso minun kommenttini, kiukuttelija mummo ei, yksinkertaisesti pysty vastustamaan naisellista luontoaan, ja koko elämän jatkunut Dieetti pahentaa vain ilmapiiriä.
H.
Miksi moisesta tehdä suuri asia? Appeni keitti ison määrän keittoa, samoin mieheni. Eivät koskaan oppineet panemaan rasiaan. Ei moinen asia avioliittoamme kaatanut. Ovat pikkujuttuja henkisen ja fyysisen väkivallan rinnalla. Vaikka en ole itse kokenut kuin ihania parisuhteita, voin kuvitella aloittajan tilanteen. Toivotan onnea irtioton jälkeiseen elämään.
Sivusta seurannut ja ihmetellyt.
Olen aikaisemminikin kuvannut hyvin läheltä näkemäni tilanteen turpiin vedosta.
Rouvan kertoman mukaan ei ollut edes ensimmäinen eikä toinenkaan kerta.
Näkemäni oli kaiken lisäksi, täysin perusteeton.
Ei turpiin vetoa voisi kyllä mitenkään perustellakaan.
Ihmeellisntä on että turvotuksen laskemista ja mustelmien kellerrystä meille todistellaan syvää rakkautta.
Elämäni sulostuttaja saattaisi jossakin tilanteessa sietää yhden, äkkipikaisen huitaisun mutta on vuoren varmaa että toinen olisi myös se viimeinen.
Henkisen tilsimisen suhteen on sama tilanne.
Hyväntahtoisen ja -tuulisen kuoren alta löytyy pian äkkipikainen, omanarvontuntoinen ihminen joka on valmis kuuntelemaan perusteltuakritiikkiä mutta asiattomuudet loppuisivat pikaisesti.
Täkä kokemusta vasten olen päätellyt köniinsä ottavien ja simputusta sietävien naisten olevan jonkin srtin masokisteja.
Eikä siinä mitään!
Meillähän on monenlaisia tarpeita ja piristyksen muotoja.
Masokisti on ihan eri asia kuin väkivallan uhri. Se on seksuaalinen suuntautuminen jossa partnerinsadistin aiheuttama kipu tuo nautintoa. Tärkein ero väkivaltaan on että partnerit ottavat toisensa huomioon ja haluavat antaa toisilleen nautintoa.
Näin ei todellakaan ole silloin kun on kyse väkivallasta tai kiusaamisesta.
Sen kohteeksi joutunut joutuu sellaiseen psyykkiseen tilaan että siitä ei ole helppo päästä pois. On syyylllisyyden, häpeän ja täydellisen avuttomuuden ja yksinäisyyden tunteita. Ilman terapiaa en ymmärrä miten pääsee alistetusta asemasta pois. Minä pääsin, kun koin että joku voisi rakastaa minuakin.
Vaimosi ei nähtävästi ole tarvinnut kokea tätä. Kiitos sinulle Laiska-Lasse siitä.
Tarpeetonta tunnustusta!
Kiitos kuitenkin.
En ole koskaan tuntenut hetkellistäkään mielitekoa vaimon fyysiseen "ojennukseen" joten siltä osin kiittely menee hukkaan.
Toisaalta en myöskään ymmärrä mikä tarve yhdelläkään miehellä on lyödä elinkumppaniaan!
Puhumattakaan läheisesti näkemäni tilanteen saatesanoista "kun minä lyön niin se koskee myös"!?!?
Totta helvetissä se koskee!
Ko. tapauksessa kaveri ei edes kaitanut sitä että he olivat meidän vierainamme ja me olimme tilanteessa.
Jetken harkitsin väliin menoa mutta tilanne ja rouvan reaktiot vaikuttivat siltä ettei kyse ollut ensimmäisstä kerrasta.
Sen vuoksi päättelin että naiset jotka hyväksyvät uusiutuvan pahoinpitelyn ovat jonkin sortin masokisteja tai ainakin ilman turpiin saamista epävarmoja miehensä kiintymyksen asteesta.
"Kyllä se varmaan rakastaa kun vaivautuu lyömäänkin"?
Paljosta olemme jääneet paitsi.
Oletko "Lasse" tullut ajatelleeksi, että joskus se voi olla taloudellinen pakko, johon nyt on onneksi tullut yhteiskunta apuun.
Selittelemättä tarkemmin omaa tilannettani, totean vain.
Parempi tossunalla, kuin taivasalla. Heti kun sain "oman tossuni, lähdin, enkä ole katunut. Vältyimpähän ainakin toistaiseksi väkivaltaiselta kuolemalta.
Olenkohan ahdas ja puutteellinen?
On minulle käsittämättömiä asioita ja nyt keskustelun aiheena lieveilmiöineen oleva on sellainen.
En ymmärrä parisuhteen muodostamisperusteita jos siellä taustalla todella piilee kuvatun kaltaisia voimia!
Vielä vähemmäm ymmärrän yhteiselon jatkumista muutaman ensimmäisen hälytysmerkin jälkeen.
Myöskään en ymmärrä tuota taloudellista pakkoa edes menneinä vuosikymmeninä.
Vaimoni oli vuosikausia kotona lasten kanssa mutta ei se tilanne olisi pidätellyt jos olisi alkanut turpiin tulla tai edes ilmennyt henkistä tilsimistä.
Tarkoitukseni ei ole loukata ketään mutta arvomaailmaani mahtuu vain kaksi selitystä.
Masokismi tai hillitön halu elää marttyyrin roolissa!
No ehkä et kiitosta sitten ansaitse. Vastauksesi todistaa että et ole itse kokenut väkivaltaa etkä ymmärrä ollenkaan mistä on kysymys. Olet täysin väärässä noissa teorioissasi että tuo tuttavarouva hyävksyisi pahoinpitelyn. Hän vain ei ole halunnut aiheuttaa enemmän hämminkiä kun olivat teidän vieraina, se on arvaukseni hänen käytöksestään.
Tämä todistaa sen että kun ei ole omakohtaista kokemusta ei voi ymmärtää tätä asiaa. Olen pettynyt että niin monet jotka sitä eivät ole kokeneet suhtautuvat niin suvaitsemattomasti ja tuomitsevasti väkivallan uhreihin.
Olet.
Ilmeisesti teillä ovat molemmat olleet ansiotyössä ja molemmilla on omat tilinsä omassa käytössä.
Otetaampa esimerkki maatilalta, jossa miehellä on vain se tili. Vaimolla on jo useita lapsia ja mies hakkaa lehmänriimuilla, kun jotain on mennyt pieleen navetassa. Liittyy siihen tietenkin kaikkea muutakin.
Mihin nainen lähtee 60-luvulla lastensa kanssa? Penninhyrrää ei ole omaa rahaa, on vain ns. omavaraistalous ja mies hoitaa kauppa ostokset.
Itse en ollut maatilalla, mutta silloinen työpaikkani oli sitova pääkaupunkiseudulla, jossa asunnot oli liian kalliita minulle. Lasten ollessa pieniä pidin ehjää kotia tärkeimpänä, koska minua ei hakattu lasten läsnäollessa.
Vasta eläkkeelle päästyäni tein ratkaisun ja hankin asunnon pikkupaikkakunnalta, jossa vuokra on kohtuullinen ja ruokaankin jää rahaa.
Sitä ennen mieheni sairaaloinen mustasukkaisuus kävi ylitsepääsemättömäksi, kuten hänen juomisensa. Onneksi aikuiset lapseni tukivat myös päätöstäni.
Miksiköhän nykyisin avioerot lisääntyy?
Mihinkä johtopäätökseen tällainen "keskustelu" päättyy?
Vai eikö pääty mihinkään?
Tällainen minusta/minä/minustakin jne. jankutus on ihan turhaa vaikka hakkaaminen jne. ei olekaan hyvä asia.
En jaksaisi enää lukea samaa asiaa, noilla sanoilla ja näillä sanoilla tuputettuna.
H.
Enkä minä jaksaisi lukea sinun jatkuvaa arvosteluasi muiden kirjoituksista.
Huomaatko edes itse sitä, vai teetkö tuota aina ja joka paikassa?
Älä lue!
Eikö miellytä, koska et itse älynnyt tehdä aloitusta? Hyvä neuvo Sinulle. Älä lue. Itse en koskaan lue aloituksiasi, joten ...valitettavasti...en tiedä, mistä olet jo aloituksen jo tehnyt.
Jos Sinusta tämä on jankkaamista, joka ei johda mihinkään, niin joidenkin mielestä tämä on kuitenkin ihan tämänpäiväistä todellista elämää aika monen kohdalla.
Mihinkäs muijasi katosi ja miksi? Miksi elelet poikamies elämää?
Omituinen järjestely?
Vaimo oli penskojen kanssa kotona kokoaikaisesti ja siinä roolissaan hänelle sopi mainiosti kaikkien raha-asioiden hoito yhdeltä, yhteiseltä tililtämme.
Silloin ei ollut nettiä.
Työpaikallani olin puhelimen ääressä ja osastolla oli yksi telex-vekotin, myöhemmin myös faxi mutta niiden käyttöä yksityiasioiden hoitoon en edes harkinnut.
Hankalaa se olisi ollutkin.
Työnjako toimi vielä vaimon mentyä osa-aikatyöhönkin.
Vasta jäädessäni täyslaiskana kotiin 57-vuotisena ryhdyin hoitamaan laskut.
Maalaamaasi tilannetta en tosiaankaan osaa kuvitella.
Siis ahdas ja puutteellinen.
Mutta vielä asiasta mies lyö.
Jos terve mies suutuspäissään lyö naista niin jotainhan siinä särkyy!
Lyödyltä, suunnilleen tasapäiseltä mieheltäkin, menee joskus luita kappaleiksi.
Siitäkin on kokemusta vaikka sen vuoksi en oikeuteen joutunutkaan.
Avioerojen lisääntymisen olen arvellut johtuvan kahden itsekkääksi kasvatetun ihmisen sopeutumisvaikeuksista.
Ovat oppineet vain saamaan, eivät antamaan.
http://www.doobybrain.com/2011/02/13/first-person-view-of-what-its-like-to-come-home-drunk/
Tämä video kertoo eräästä "naisten lottopotista" näitä monikin jaksaa RAKASTAA!