Antimamma?

Itse menin aika hiljaiseksi kun testi näytti plussaa, vaikka vauva olikin odotettu. En hyppinyt riemusta seinille, eikä mies suukotellut vatsaani. Pari kolme viikkoa meni ihan pökerryksissä, eikä edes miehen kanssa juurikaan puhuttu asiasta. No meille oli kyllä selvää että vauva pidetään, mutta emme hehkuneet onnea ja sännänneet vauvatavaroita shoppailemaan. En voi sanoa että olisin ollut onnellinen, järkyttynyt pikemminkin.

Ensimmäisen ultran jälkeen kun näki vauvan, kuuli sydänäänet, raskaus kävi todelliseksi, siellä todellakin on vauva. Siihen asti olin ajatellut että tuskinpa siellä mitään oikeasti edes on. Ultran jälkeen aloimme miehen kanssa puhumaan vauvasta, miettimään nimeä yms.

Toisen lapsen kohdalla reagoin tuon alkuraskauden samoin, mies hyppi seinille ja suukotteli vatsaa yms. heti kun tikku näytti plussaa.

Koskaan en ole vauvamahalle laulanut tai jutellut. No ehkä joskus ihan loppuraskaudessa kun vauva on alkanut kunnolla riehumaan niin että olen joutunut ottamaan käsillä vatsasta kiinni olen saattanut sanoa "no no kaveri, rauhotuppas vähäsen!"

Raskauden viimeisellä kolmanneksella olen alkanut kiintymään vauvaan, hypistelemään vauvanvaatteita ja odottamaan koska saan pienokaisen syliini. Myös kaikki lastentarvikkeet, vaatteet yms. on hankittu vasta loppuraskauden aikana. Pinnasänky koottiin kun oli raskaus oli viikon yli lasketun ajan.

Enkä koskaan muuten tykännyt siitä että ihmiset tulivat hieromaan ja koskettelemaan mahaani, tätä kun tekivät ihan puolitutut ja naapuritkin. Koin sen kiusalliseksi ja oudoksi.

Kun vauva syntyi oli se mielestäni omituisen näköinen, enkä oikein tiennyt mitä sille pitäisi tehdä. En itkenyt onnesta, olin hölmistynyt, epävarma ja kömpelö. En kokenut mitään suurta yhteenkuuluvuutta ja autuutta heti lapsen synnyttyäkään.

Muistan kyllä kun esikoisvauva oli viikon vanha ja nukahti rinnalle, niin katselin sitä ja mietin miten mikään voi olla noin kaunista, mitenkä sitä voi rakastaa niin ehdoitta ihan että sattuu...
Eli kyllä ne äiti-tunteet sieltä jostain sitten kuitenkin tulivat :)

kyllä on. Odotan toista ja olen yli 30v. sana-mamma on aina ällöttänyt minua. Siitä tulee mieleen ylipinoinen, vaikeasti lyllertävä punakka täti. En ole semmoinen. Lähinnä ärsyttää lehtien ym. Mainosten tapa tuputtaa kaikkea tapeetonta mutta ah niin ihquu tavaraa vauvoille. Ei ole ruusunpunaisia odotuksia, realistisia kylläkin. En ole vetämässä miestäni neuvolaan, tutkimuksiin, synnytyseen, naisten juttuja ne on. Saa toki tulla jos haluaa.

Juu, kyllä meitä löytyy. Itellä alkaa raskaus olla puolessa välissä, mut nimen miettiminen ja tarvikkeitten hankkiminen on pikemminki pakkopullaa ku mitään muuta. Toistaseksi omistan vasta yhdet äitiyshousut ja mamma-mallisen paidan sekä sen roinan minkä sain lääkäriltä (vastaa täällä Suomen äitiyspakkausta, vaikkakin huomattavasti laihempi versio). Ei tulis mieleenkään lähteä vauvan vaateostoksille!

Toistaseksi en koe vauvaan mitään yhteyttä. Hyvin kai poika mahassa voi. Varmaan sitte loppuraskaudesta herää enemmän jotku äidinvaistot, jos niitä musta löytyy.

Itse olin 32 v. kun plussasin. En tiedä olinko koskaan tavallaan halunnut lasta tai haaveillut lapsista.
Raskaus oli vahinko ja alusta asti siitä tuli kovin ahdistunut olo. Lapsen isä ei pystynyt olemaan odotuksessa mukana ja jäin yksin. Mutta päätin että pidän koska olin sen ikäinen jo eikä välttämättä toista tilaisuutta tule.

Odotus meni oikeastaan vähän ohi. En siihen niin keskittynyt enkä hehkuttanut sitä. Koskaan ei tuntunut että minusta tulee äiti. Ultrat kävin kuin ohimennen ja neuvolakäynnit. Osasyynä tietysti oli lapsen isän häviäminen jota surin sekä oma isän kuolema, joka tapahtui odotusaikana.

Koskaan ei tuntunut mitenkään hysteeriseltä tai "jee-jee"-ololta että odotan. Enkä osannut luoda oikein suhdetta mahaani missään vaiheessa. Että siellä joku on ja olen niin "happy".

Ei vielä synnytyksenkään jälkeen tuntunut super onnelliselta tai että ihanaa kun olen äiti. Vasta nyt kun tyttö alkaa olemaan 2 kk,tuntuu että olen äiti.

Samoilla linjoilla... en ole lainkaan innostunut mistään masuasukki/mamma-hössötyksestä, en surffaile söpöjä (?) pikkutöpppösiä verkkokaupoista, ajatus siitä, että pitää ostaa jotain hemmetin teltta-MAMMAvaatteita, ei yhtään nappaa... Lapsen tuloa vastaan ei sinällään ole mitään ja mies on tosi innoissaan, en vaan itse ole kovinkaan jeejee-fiiliksillä... huolestunut ehkä lähinnä kaikesta tulevasta - taloudesta ja työtilanteestani jne. Neuvolassa th oli kieltämättä vähän ihmeissään, kun ekalla käynnillä ei meikäläiseltä hymyä tai kysymyksiä irronnut...
Kyllähän np-ultra oli ensikertalaiselle aikamoinen kokemus, mutta äkkiä sekin haihtui mielestä... en siis mitenkään saanut syvempää "kontaktia" tähän olentoon tai tunne raskauden tai äitiyden onnea....

On kuulkaas tosi lohdullista lukea teidän kommenttejanne. Olen ajatellut olevani jokseenkin ainoa raskaana oleva nainen, joka ei ole aivan onnesta seonnut tilanteensa äärellä...

En minäkään ajattele koko ajan vain vauvaa ja ostele vauvan tavaroita. Itse asiassa olen tasan yhden tavaran ostanut ja viikkoja on kuitenkin kasassa "jo" 21. Alkuraskaudessa en oikein edes tajunnut koko raskaana oloa, joten sekin saattoi vaikuttaa. Ehkä sullakin on vielä sellainen "kausi", ettet käsitä koko asiaa? Ja meillä tätäperheenlisäystä on odotettu monta vuotta ja on tosi iloinen asia, mutta en vaan osaa olla hysteerinen.

Eka ultra oli oikeastaan se asia, mikä sai tajuamaan, että hei, mun sisällä kasvaa uusi elämä. Se teki pienestä todellisemman. Toinen ultra ei ollut mitenkään ihmeellinen, vaikka sukupuolikin saatiin tietää. No, tietääpähän kummalleko puhuu, "pojulle" vai "neidille". :D

Ehkä mä vielä jossain vaiheessa sekoan täysin ja alan ostella kaikkia iiiiiihania vauvan tavaroita. Tai sitten en. Pakollisia varmaan pitäisi jo alkaa ostella: vaunut, turvakaukalo,sänky jne. mutta enpä muista sitten tiedä... Onhan tässä vielä aikaa.

En myöskään halua olla sitten ensisijaisesti mikään mamma. Kun mies välillä kiusaa ja sanoo "meidän mammaksi", mua oikein puistattaa. Olen ensisijaisesti nainen ja sitten vasta emäntä (kuten meillä päin avovaimoa/vaimoa kutsutaan) ja mamma. Se ei tarkoita, ettenkö rakastaisi lapsiani, mutta en vaan ole pelkkä mamma.

Kyllä ne tunteet jostain löytyy jossain vaiheessa. Meidän pienen liikkeet aloin tuntea 3 viikkoa sitten ja on ihan mahtava tunne. Nyt meni pari päivää hiljaisemmin ja aloin jo hätääntyä. Juttelin masulleni, lauloin jne. (tuntui muuten aluksi tosi tyhmälle höpötellä omalle mahalle...) että pieni heräisi. Ei mitään. Kun sitten eilen alkoi tuntua tuttuja pieniä potkuja, se oli ihana tunne. Kunnossa ollaan, taisi vaan olla aika levätä, kun muuten pieni liikkuu niin paljon. :) Eli eiköhän minusta hyvä ja huolehtivainen äiti tule, vaikken hössötäkään liikoja. Itse asiassa olen itse ylihuolehtivaisen äidin lapsi ja tiedän, millaista se elämä on enkä omille lapsilleni halua niitä syytöksiä ja ainaista vahtimista, jos vähänkin johonkin liikut...

Nimim. Kuin myös.., tuota minä ehkä eniten hain takaa, etten missään nimessä haluaisi koskaan muuttua ensisijaisesti "mammaksi". Jotenkin ahdistaa ajatus, että elämä kutistuisi vauvan ympärillä hääräilyksi ja oma identiteetti surkastuisi pelkäksi "äidiksi", enkä yhtäkkiä puhuisikaan mistään muusta kuin lapsista, omastani etenkin.

Idea omasta lapsesta tuntuu kyllä ihanalta, ja ajatus sisälläni kasvavasta elämästä vähintäänkin positiivisesti oudolta, mutta elämässä (ja minussa!) vaan on niin paljon muutakin.

Lukuvinkkinä niille, joita kiinnostaa/huolestuttaa oman, ehkä hyvinkin touhukkaan ja sisältörikkaan elämän ja tulevan lapsen yhteensovittaminen:

Jessica Mills - My mother wears combat boots
http://punkmusic.about.com/od/punkinprint/fr/mothercombat.htm

Aktivistiäiti kertoo kirjassa hauskasti ja maanläheisesti, miten poliittisen aktivismin, keikkailun ja vanhemmuuden saa limitettyä niin, että sekä äiti että lapset voivat elää täysipainoista elämää. Kirja on myös hyvä tietopaketti, sillä siinä selitetään mm. raskauden kulku kuukausi kuukaudelta sekä alkavan elämän, että äidin kannalta.

Minulle tuo kirja ainakin toimi lohdullisena todisteena siitä, ettei leikkipuiston reunalla pamperseista ja puruleluista jauhava, omat harrastuksensa ja ideologiansa lasten saamisen myötä hylännyt "mamma" ole ainoa vaihtoehto vanhemmuuteen!

Vaihtoehtoisesta vanhemmuudesta kiinnostuneille taas isille voisi upota Jim Lindbergin Punk Rock Dad, mutta sitä en ole itse vielä lukenut:
http://punkmusic.about.com/od/punkinprint/fr/punkrockdad.htm

Hei!

Raskautesi on vielä niin alussa, että tuskin kukaan - sinä itsekään - voi odottaa, että varsinaisesti kokisit olevasi raskaana ja hyppisit innosta, saati sitten miehesi. Eikä sitä onnen hehkutusta tule välttämättä myöhemminkään, varsinkin jos sattuu vähän ongelmallisempi raskaus.

Minun raskauteni oli todella toivottu ja olen tässä vaiheessa tosi innoissani vauvasta, mutta aloin ajatella vasta noin viikolta 22 lähtien masuasukkia oikeana vauvana, mikä onkin nyt viikolla 31 jo helppoa, koska olemme saaneet 3D-kuvia vauvan kasvoista, vauvan liikkeet tunnistaa tosi helposti ja huomaan vauvan välillä "riehuvan", välilä nukkuvan.

Mieheni on jutellut vauvalle nyt ihan viime viikkoina muutaman kerran, mikä on musta jo tosi paljon. Itse en osaa jutella vauvan kanssa vielä. Vatsan rasvaukset raskausarpien välttämiseksi olen myös tehnyt aina itse. Monille miehille vauva "realisoituu" vasta syntymän jälkeen. Naisille tietenkin aiemmin esim. juuri liikkeiden ja vauvaan liittyvien unien ja raskauteen liittyvien muutosten ja vaivojen takia.

Vaatteita ym. tarvikkeita meille on kertynyt noin viikolta 20 asti, koskapa olemme saaneet niitä ystäviltä, tuttavilta ja minulla on ollut aikaa kierrellä kirppareilla.

Vauvan odottamiseen liittyy onnen tunteiden lisäksi myös paljon epäilyksiä ja epävarmuutta. Sitä miettii, tuleeko minusta hyvä äiti, millainen isä miehestä tulee, onko vauva terve ja helppohoitoinen, miten elämä muuttuu, miten raha-asiat järjestyvät, miten omalle vartalolle käy, miten parisuhteelle käy jne. Toisaalta oma pohjavireeni on ollut koko ajan positiivinen ja optimistinen negatiivisistakin tunteista huolimatta. Tärkeintä on, ettei stressaa liikaa. Uskon, että jokainen rakastaa omaa lastaan loppujen lopuksi äärettömästi, olipa tunteet raskauden aikana millaisia tahansa.

Kaikkea hyvää sinulle. En usko, että sinussa on mitään vikaan, vaikka et hypikään onnesta seinille tässä vaiheessa tai välttämättä missään vaiheessa.

Monenlaiset tunteet tai jopa tunteettomuuskin ovat mahdollisia. Minulla tunteet heittelee edelleen aika paljon vaikka viikkoja on jo 17 eli liikkeetkin alkaneet vähän tuntua. Ei kai ole olemassa mitään yhtä oikeaa linjaa tai kaavaa, jota pitkin pitäisi edetä.

Itsekin harkitsin aborttia. Silloin halusin pystyä tekemään sen rakkaudesta ei-valmiiseen kumppaniin ja äidillisyyskin oli täysin hukassa. Poden vieläkin välillä syyllisyyttä kun teen poikaystävästä "väkisin" isän, kun en yksinkertaisesti kyennyt abortoimaan vahinkoraskautta. Tosin hän jo hyväksyy tilanteen, vaikka painii edelleen omien tunteidensa kanssa. En aio vaatia häneltä mitään mitä hän ei ehkä halua.

Oli aika kun en pitänyt äidiksi tuloa tai äidillisyyttä edes mahdollisena ja välttelin niiden seuraa, joilla on lapsia, koska lapset suoraan sanottuna pelottivat. Koulun keskeytyminen harmittaa vielä ja muutenkin jaksaminen mietityttää. Joskus todella toivon että 'perheemme', jossa lemmikkikani on ollut toistaiseksi ainoa "lapsi", olisi aikanaan saanut lisäystä ihan suunnitellusti, sitten kun kumpikin olisi ollut valmis.

Toisaalta, tiedän tehneeni oikean valinnan jatkaessani raskautta, vaikka se sitten vaatisi uhrauksia. Jos rakastan kaikenlaisia eläimiä koska ne ovat eläviä olentoja, miksen rakastaisi omaa jälkeläistäni? Miksi rakastaisin tätä vauvaa vähemmän kuin ehkä tulevaisuudessa suunnitellusti tulevaa? Noita synnytysohjelmia katsellessa pillahdan väkisin itkuun, en niinkään synnytyspelosta vaan silkasta onnensekaisesta liikutuksesta-minäkin saan vauvan..

Raskaus siis etenee pääasiassa sopeutuen, vaikka sitä onnenhehkuakin tulee. Vähän keventävää huumoriakin revin jo tilanteesta, tuo pikkuapinahan pomottaa minua mahasta käsin, minä vain vikisen ja tottelen. Tuo pikku humis ihan selkeästi moikkasi ultrassa. Tämä tie on valittu vaikeuksien kautta ja äidillisyys, rakkaus ja ilo heräilevät ja vahvistuvat pikkuhiljaa.

Mutta.. Mieti nyt sinä, mitä haluat, mitä tunnet. Onneksi on adoption mahdollisuus juuri sellaisia varten joilla ei ole voimaa aborttiin, muttei äitiyteenkään. Jos todella tunnet että abortti on sinulle ainoa oikea vaihtoehto niin sitten se on. Mieti kuitenkin asiaa tosi tarkkaan, abortista ei ole paluuta niin kuin tietenkään ei synnytyksestäkään. Muista että vauvan takia ei tarvitse luopua omasta elämästästään.

Joo noi sun tunteet varmasti johtuu vaan siitä että olet niin alussa raskaudessasi mutta haluaisin "lohduttaa" että myös pidemmällä raskaudessa voi käydä läpi erinäisiä, ahdistaviakin tunteita raskauden suhteen. Itse olen nyt 34 vkolla raskaana ja myönnän että mulla on vaikeuksia ymmärtää miten paljon elämäni on muuttumassa ihan pian. Yleensähän sanotaan että se 9kk on kasvun aikaa ja sitten kun lapsi tulee niin on "valmis". No, ainakaan vielä mä en koe olevani valmis ja luulenkin että se viimeinen tajuaminen että meille on tulossa vauva tulee vasta kun vauva on syntynyt :)

Lapsi on ollut todella toivottu ja hoitojen kautta saatu ja olemme molemmat tietenkin tosi onnellisia raskaudesta mutta silti en vaan ole koko aikana oppinut hössöttämään vauvasta niin kuin tuntuu että ympäristön mukaan pitäisi. Mutta ihmiset vaan on erilaisia ja tämä on mun tapa olla raskaana, raskaus on koko ajan tullut vähän sivussa mun elämässä, ei pääasiana sitä. Ehkä se osaksi johtuu siitä että raskausaika on ollut niin helppo, mitään ongelmia ei ole ollut. Mutta toivottavasti se vauvan syntymä laukaisee sitten lopulta ne hössötysfiiliksetkin, tai sitten ei :)