En tiedä onko muilla samanlaisia kokemuksia, mutta kohdallani ikä 60 on muodostunut monen ystävyyden koetinkiveksi, enemmän kuin muut elämäni ikäkaudet. Ehkä me todella muutumme ikääntyessämme myös luonteeltamme. Onko niin? Huomaan sietokykyni lyhentyneen entisestään. Jaksoin ennen kuunnella jaarituksia (tai sellaisina pitämiäni) ja luetteloja siitä, mitä ystävä onkaan ehtinyt tehdä. Olin kiltti kuunteluoppilas, vaikka suunvuoron sain aniharvoin. Nyt en enää ole jaksa olla kiltti.
Surettaa tavallaan, että joutuu päästämään irti joskus jotakin merkinneistä ystävyyssuhteista. Ainakin siltä kantilta,että he ovat tunteneet minut kauan, mutta kun en entistä ystävää enää jaksa tavata eikä hänen juttujaan kuunnella yksipuolisesti. Olen yrittänyt keskustella tästä ns. keskustelemisesta eli toisenkin tarinoiden kuuntelemisesta, vastavuoroisuudeksi sitä kai sanotaan, mutta eipä ystävä ole ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää.
Vedenjakaja on myös siinä, että en kuulu tukka putkella menijöihin eli ihmisiin, jolla on oltava kalenteri täynnä menoja ja jokaiselle päivälle täysi ohjelma. Olen koko työikäni ollut kalenterin orja. Kyllästyin siihen perinjuurin aikoinaan, koska työhöni kuuluivat myös iltamenot eli kaikenlaiset kissanristiäiset. Nyt olen mahdottoman tyytyväinen, kun tarvitsee hoitaa vain pakolliset menot. Virkistyspuolta voin hoidella mainiosti ilman pakkoja ja juuri silloin kun siltä tuntuu.
Vedenjakaja on myös kumppanin etsintä eli se,että ystäväni hakevat hakemalla kumppania. Joskus tuntuu siltä,että ei sillä kumppanilla itsellään niin väliä ole, enemmänkin, että henkilö saa sanoa elävänsä jossakin liitossa. Loputon hakeminen tuntuu niin kovin epätoivoiselta. En itse hae kumppania. Yksinoloa saan jatkuvasti selittää ja sitä,että en välitä tanssimisesta enkä kapakassa istumisesta enkä vakituisesta kumppanista. Ehkä monet hakevat kumppania myös taloudellisen puolen vuoksi. Ovathan kahden eläkkeet enemmän kuin yhden.
Oletteko joutunut juuri tässä ikävaiheessa luopumaan entisistä ystävyyssuhteista? Kuullostaako kertomani oudolta vai tutulta?
Surettaa tavallaan, että joutuu päästämään irti joskus jotakin merkinneistä ystävyyssuhteista. Ainakin siltä kantilta,että he ovat tunteneet minut kauan, mutta kun en entistä ystävää enää jaksa tavata eikä hänen juttujaan kuunnella yksipuolisesti. Olen yrittänyt keskustella tästä ns. keskustelemisesta eli toisenkin tarinoiden kuuntelemisesta, vastavuoroisuudeksi sitä kai sanotaan, mutta eipä ystävä ole ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää.
Vedenjakaja on myös siinä, että en kuulu tukka putkella menijöihin eli ihmisiin, jolla on oltava kalenteri täynnä menoja ja jokaiselle päivälle täysi ohjelma. Olen koko työikäni ollut kalenterin orja. Kyllästyin siihen perinjuurin aikoinaan, koska työhöni kuuluivat myös iltamenot eli kaikenlaiset kissanristiäiset. Nyt olen mahdottoman tyytyväinen, kun tarvitsee hoitaa vain pakolliset menot. Virkistyspuolta voin hoidella mainiosti ilman pakkoja ja juuri silloin kun siltä tuntuu.
Vedenjakaja on myös kumppanin etsintä eli se,että ystäväni hakevat hakemalla kumppania. Joskus tuntuu siltä,että ei sillä kumppanilla itsellään niin väliä ole, enemmänkin, että henkilö saa sanoa elävänsä jossakin liitossa. Loputon hakeminen tuntuu niin kovin epätoivoiselta. En itse hae kumppania. Yksinoloa saan jatkuvasti selittää ja sitä,että en välitä tanssimisesta enkä kapakassa istumisesta enkä vakituisesta kumppanista. Ehkä monet hakevat kumppania myös taloudellisen puolen vuoksi. Ovathan kahden eläkkeet enemmän kuin yhden.
Oletteko joutunut juuri tässä ikävaiheessa luopumaan entisistä ystävyyssuhteista? Kuullostaako kertomani oudolta vai tutulta?
Vastaukset 30
Vanhimmat
Aika oudoltahan tuo kuulostaa, minusta. Oikeastaan en saa mitään tolkkua.
Kenelle joudut jatkuvasti selittelemään yksinoloasi? Tai sitä, ettet välitä tanssimisesta ja kapakassa istumisesta!? En muista joutuneeni mitään noista selittelemään. Vaikea kuvitella, että joutuisin kenellekään selittelemään vakituisen kumppanin puuttumista!?
Enpä ole joutunut luopumaan yhdestäkään ystävästäni nyt kuudenkympin huitteilla kertomistasi syistä. Ehkäpä mulla ei ole tuollaisia jaaritteluystäviä ollutkaan - ovat kait tipahtaneet (=tiputettu ;-)) rattailta jo aikaisemmin, jos ovat ikinä siellä olleetkaan.
Toisaalta on selvää, että matkan varrella monta ystävää on jäänyt unhoon, ja uusia on tullut tilalle. Elämäntilanteet, eri työpaikat ja -paikkakunnatkin tietysti vaikuttavat. Ja me itsekin muutumme.
Jos olet tänne asti ollut "kiltti tyttö" ja kärsivällisesti kuunnellut ns. ystävien yksipuolista hölötystä, niin jopa oli aikakin putsata piiriä. Kuulostat järkevältä ja mukavalta ihmiseltä.
Elä ihmeellä viimeistään nyt niinkuin haluat, äläkä pidä yllä turhanpäiväisiä kohtaliaisuus-ystävyyssuhteita. Kaikkea kivaa!
-tmp
Minä ainakin saan olla ihan oma itseni tämän ikäisenä eri-ikäisten ystävieni ja tuttavieni joukossa. Minun kanssaihmiseni hyväksyvät minut tällaisenaan ja minä annan arvon ystävilleni elää ja olla itsenään. Me kaikki olemme erilaisia ja se tekeekin kanssakäymisestä vaihtelevaa ja mukavaa. Ehkä se myös edesauttaa myönteisyyttäni, kun tapaan harrastuspiirissäni monenlaisia eri ikäpolven edustajia.
Tietenkin jo tässä iässä 'seurapiiri' on pienempi kuin hektisenä työikäisenä ja perheellisenä, mutta elämä on nautittavaa ja viihdyttävää. Ja kyllä minä itseksenikin viihdyn; silloin saa koota itseään ja olla ihan rauhassa - mutta en jatkuvasti halua olla yksin.
Tuntuu hyvinkin tutulta. Jokainen meistä on eletyn elämän tulos. Ja vanhemmiten ihminen muuttuu, harvemmin parempaan suuntaan.
Kuulun myös siihen ryhmään joka on ollut koko työelämän ajan liikkeellä. Olen opiskellut ja harrastanut työn ohella, kiertänyt työn merkeissä Suomen maata kaikenkarvaisilla kulkuneuvoilla vuositolkulla. Olen saanut osallistua kaikenkarvaisiin seminaareihin illanviettoineen, enemmän kuin kun olisin halunnut ja siitä syystä tanssi/ravintolaillat eivät enää jaksa kiinnostaa. En myöskään buukkaa itselleni kalenterin täydeltä menoja, kiintiöni on kerta kaikkiaan täynnä, toki menojakin on mutta minusta on ihana olla rauhassa ja kotona.
Kaksi avioliittoa on takana, olen leski enkä etsi uutta miestä, minun on hyvä elää näin.
Toki on ystäviä jotka vielä epätoivoisesti etsivät sitä oikea vaihtelevalla menestyksellä. Kuuntelen niitä juttuja, eipä minua haittaa.
Sen olen huomannut, että ikäiseni ihmiset usein puhuvat nonstop, mieluusti itsestään. Ei sitä keskusteluksi voi sanoa. Aina en jaksa kuunnella puolen tunnin monologia, silloin en vastaa puhelimeen kun näen, että tällainen henkilö soittaa, tai kadulla moikkaan ja selitän kiireistä ja ryntään eteenpäin. On entisiä ystäviä joita nykyään vältellen, siinä on tainnut käydä kuten avioliitoissa usein, olemme kasvaneet erilleen.
Käsitykseni.
No mä siis olen pykälää nuorempi. Kiinittänyt asiaan useastikkin huomiota. Ihminen muuttuu vanhetessaan jotenkin karikatyyriksi itsestään. Jotkut piirteet korostuvat liiaksi.
Aluksi tämän huomasi kun ihmiset alkoivat muodostelemaan perheitä. Ihan hyvistä tyypeistä tuli, kai stressin takia, omituisia mulkvisteja. Tyäelo edesauttoi asiaa.
Naisille tulee jokin ihmeen hormoonimyrsky nelissäkympeissä, miehille viidenkympin ikä kriisi. Kuuskymppiset on tavallaa tasaisempia, jos ei pukkaa dementiaa ja järki päässä. Siitä etiäpäin kaikki on vähän sattuman varaista. Riippuu miten elo elelty ja miten dementia hallussa.
Niin siis varsinainen kysymys. Tullut pikkihiljaa tulokseen, että ihmiset noin enimmäkseen on perseestä. Käytin muutamiakin vuosikymmeniä hirvittävästi energiaa, rahaakin vanhan kontaktiverkon ylläpitämiseen. Sitten vaan yksinkertaisesti kyllästyin. Hah, viimeksi kun kännykkä hajosi, en alkanut siirtämään numeroita uuteen. Mulla vaan niitten ihmisten numerot, jotka edes joskus soitelleet mulle. Elämä jotenkin paljon helpompaa, kun ei tarvitse väkisellä soitella kerran kuussa tyypeille, joitten kuulumiset ei oikeastaan itteä kiinnosta pätkääkään :DDD
No tää nyt oli vaan mun mielipide.
=DW=
Minäpä "Jokerina" luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitat. On todellakin sellaisia henkilöitä, jotka "loistavat" kaikessa ja ovat aina suuria ja kauneimpia noin vertauskuvannollisesti sanottuna. Minulla on ollut eräs ns. ystävä, joka oli juuri tuollainen. Hän vei minulta kaiken energian ainaisella vouhkaamisellaan, miten hänellä ja hänen lapsillaan pyyhkii hyvin. Yritin joskus jotakin omaani siihen keskustelun lomaan tuoda, vaan ei se mitään ollut, kas hänellä on näin ja näin hyvin asiat. Oli liian yksipuolista semmoinen minulle. Ymmärrät varmaankin sinä aloittaja ainakin, mitä tarkoitan.
Nyt on jäänyt se "ystävä" pois minulta. Harmi tietty toisaalta, kun ei niitä ystäviä enää niin paljon ole, jos koskaan on ollutkaan.
Täällä näyttää kaikilla olevan asiat hyvin noilla rintamilla, mitä tuosta muutaman viestin luin. Ihan hyvä niin. Ehkä olen jotenkin erilainen muori näissä asioissa.
"Täällä näyttää kaikilla olevan asiat hyvin noilla rintamilla, mitä tuosta muutaman viestin luin. Ihan hyvä niin. Ehkä olen jotenkin erilainen muori näissä asioissa. "
kyllä täällä on enimmäkseen mahtailua eletyllä toive elämällä.
se on aika ikävää luodaan vääristynyttä kuvaa ikäluokkamme elämästä joten kun on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin hyvin ei mitään enää kannata parannella tai korjailla ja väestö kokee elättävänsä veroillaan todella hyvin toimeentulevaa joutoluokkaa... jonka elämän sisältö on matkailu huvit ja ylellisyys...
Kyllä aloittajan kertomus tuntuu enemmän tutulta kuin vieraalta. Myös monen vastaajan tuntoihin oli helppo samaistua.
Itsessäni olen ainakin huomannut tietyn passivoitumisen kontaktien ja ystävyyden hoidossa. Harvemmin tavataan ja sellaiset esteet kuten maantieteellinen etäisyys, kulkemisen vaikeus ja "ajan niukkuus" ovat paljon suurempia esteitä nyt kuin aikaisemmin.
Joku tuolla sanoikin, että ystävätkin voivat kasvaa eri suuntiin - tai sitten se erilainen suuntautuneisuus alkaa nyt näkyä ja haitata enemmän kuin ennen.
Ja onhan tämä meidän aikamme nyt "kallis", koska tietää sen rahallisuuden. Ei viitsi enää hassata sitä sellaiseen, mikä tuntuu toisarvoiselta.
Kyllä nauratti: loppulauseessa puhun "ajan rahallisuudesta" - miten sattuikin !
Tarkoitus oli tietenkin vakuuttaa, että aika on "rajallinen" - tiettävästi.
Kiitos vastanneille ja erityisesti niille, joille tilanne kuullostaa tutulta. Arkailin tulla lukemaan vastauksia, koska usein kysyjä lyödään lyttyyn ja nahka on vähän arka nyt muutenkin. Kaipa sitä kasvaa ulos liiasta kiltteydestä joskus ja minä siis nyt. Eihän tuo oikeastaan kiltteyttä ole, arkuutta enemmän.
Jäin miettimään sitäkin,että ystävät ovat tavallaan peilejä itsekustakin. Jos valitsen ns. ystävikseni henkilöitä, jotka eivät oikeastaan ole kiinnostuneita minusta henkilönä lainkaan vaan siitä,että heillä on inhimillinen seinä, jolle kertoa kaikki itsestään, niin - mitä se kertoo minulle minusta? Sitä sietää miettiä. Valitsemmeko me oikeastaan ystävämme ja tuttumme? Enemmänkin he ehkä ovat vain matkan varrella tarttuneita ihmisiä, joille tulee kerrottua enemmän kuin hyvän päivän toivotukset. Aina tästä ystävien valitsemisesta puhutaan, mutta en muista kertaakan valinneeni ketään vasiten. No jaa, aviopuolison aikanaan kyllä ja pieleen sekin meni.
Kyllä parisuhde on valttia edelleenkin näissä vanhemmissä ikäluokissa, sanotaan mitä sanotaan.
Kiitos siis tuesta. Tuttavuuksia saa aikaan, jos vain haluaa ja viitsii. Mukavia ihmisiä on matkan varrella yllättävissäkin ympyröissä. Ehkä tämä ikävaihe (eläkkeellä olo) on jo sitä koulutusta,että siivotaan turhaa pois kaikessa mielessä. Olen samaa mieltä kuin Demeter eli aika on rajallista, olkoonkin tietynlainen paradoksi, sillä eihän tässä muuta ole kuin aikaa :)
Hyvä kysymys tuo, Jokerina
: mitä minulle minusta itsestäni kertoo se, että ystäviksi valikoituu sellaisia, jotka "puhuvat vain itsestään".
En tietenkään osaa vastata yleispätevästi, mutta omalla kohdallani oli monesti kyse siitä, että ystävissäni oli sellaisia, joilla ei ollut puhekaveria kotona tai sitten heitä ei siellä kuultu. Niinpä sitä helposti ajautui kuuntelijan osaan ja sehän tahtoo olla niin, että rooleja ei niin vain vaihdeta...
Täytyy kyllä myöntää, että joskus jurppii tuollainen asetelma, mutta kun näissä "puhujissa" oli monia kivoja piirteitä ja kun minua nyt kuitenkin kuullaan kotona ja parin ystävänkin taholla niin ajattelen, että "antaa hyvä kiertää"... Jos se nyt sitten hyvää on ja rakennukseksi toiselle.
Miksi ei saisi tässä iässäkin olla paljon ystäviä ilostuttamassa tätä elämää, sekä tuttavia että syvällisempiä ystävia. Lisäksi on vielä harrastusystävät ja ne joiden kanssa on kiva mennä eri rientoihin tai matkustaa vaikka ulkomaille.
Ja miksei voi kehua, että itse on niin iloinen ja pirteä, että haluaa auttaa myös ystäviään vaikka pois masennuksesta tai piristää heitä. Sitä varten kai meillä on korvatkin, että kuuntelemme kanssaihmisiämme.
Loppujen lopuksi kanssakäyminen on jonkinlaista vuorovaikutusta; minulle kaikki ihmissuhteeni ovat tärkeitä ja eihän me 6-kymmpiset nyt ihan kaikessa olla vain negatiivisia asioita kaivelevia kyynisiä 'vanhoja kaakkeja'. Ainakin minua ja ystäviäni kiinnostaa elämä kokonaisuudessaan - positiivisesti.
Ja onhan meissä erilaisia ihmisiä, jonkun terveys on huono ja kyllä minä ainakin haluan auttaa ystäviäni ja tuttaviani, vaikken vakihoitajaksi rupeakaan. Kuuntelu puolin ja toisin on tärkeää.
Rahavaratkin meillä kaikilla on erilaiset - ei minua haittaa, jos joku tutuistani käy Thaimaassa ja kertoo kuulumisiaan, toinen iloitsee yhtälailla kotimaasta jne.
(Mutta yleisesti ottaen ainakin minun tuntemani eläkeläiset tulevat kohtalaisesti tai melko hyvin toimeen eläkkeellään).
Tämä ei ole mitään kehumista itsestä tai lähipiiristäni, mutta koen elämän tässäkin iässä elämisen arvoiseksi. En kärsi yksinäisyydestä enkä haudo katkerana menneitä asioita, sillä elän tässä päivässä ja ajattelen myönteisesti tulevaisuudesta, kun terveyskin on aika hyvä. Aina voi tapahtua jotain hauskaa ja mukavaakin, kun lähtee ulos mökistään.
"kaikille iloa elämään". Hienossa kirjoituksessasi oli eräs kohta, jota tahtoisin alleviivata (ainakin itselleni). Puhuit kiinnostuksesta elämään. Jos se tallella, selviää monesta. En ole itse mitenkään positiivinen ihminen, mutta
juuri tuo kiinnostus on auttanut monen vaikean vaiheen yli, opettanut näkemään, ettei jokin kielteinen olotila kestä loputtomiin, ellei sitä itse tahdo.
Silloin kun oma ikäkriisini oli pahimmillaan muistutettiin, että kun joutuu luopumaan jostakin, saa uutta tilalle. En uskonut tätä pitkään aikaan, enkä ajatellut, että vanhenemisessa olisi mitään hyvää. Nyt tiedän, että on. Sitä on aika vaikea määritellä, mutta ehkä se on tuota, mitä sinunkin kirjoituksesi henkii, asioiden hyväksymistä sellaisina kuin ne ovat, levollisuutta ja avoimmuutta ja myös nöyryyttä elämän suuren mysteerin edessä.
Niin varmaankin on, kuten kirjoitat, mutta sinä puhut nyt hieman eri asiasta kuin mistä juttuni aloitin ja mitä tässä ihmettelin.
Ei kysymys ole sitä,että hakemalla haen vikoja toisesta vaan siitä,että en tule enää toimeen vanhan tuttavuuden kanssa. Mitta on ns. täynnä. Vaikka kuinka tämän yhdenkin kanssa päätän,että en ärsyynny ja olen mukava, on vai niin,että kun vuodatus: minä, minä olen nyt sitä ja nyt tätä ja taas olen tehnyt niin ja näin... alkaa, alan jäykistyn tuolissani ja tunnen kuinka suupielet kääntyvät alaspäin ja mieliala romahtaa. Kun tunninkin sitä kuuntelee saamatta suunvuoroa, olen vihainen. Olen itse muuttunut, osaan ainakin suuttua.
Ystävyydessä ei ole tarkoitus kävellä toisen päällä jatkuvasti mitätöiden toisen olemassaolo - ei missään ihmissuhteessa näin pitäisi toimia. Röyhkeä ja tahallinen minä-keskeisyys on toisen päällä kävelemistä.
En ole kade kenellekään, miksi olisin, ei kai ystävyys sentään kateudelle voi perustua. Mutta myönnä pois,että sinäkin haluat,että sinut huomataan ihmisenä eikä vain toisen roskiksena. En ole ymmärtääkseni myöskään ilmaissut, että elää pitäisi ystävittä, katkerana kaikelle, negatiivisia ajatuksia hautoen. Ei, ihmettelin vain että vieläkin muutun ja kiltistä kuoresta tulee ulos puolensa pitävä mummeli. Se oli eräs sanoma. Kuten myös se,että joistakin ihmissuhteista pitää päästää irti, jos ne ovat pääosin pahaa mieltä ja ikäviä ajatuksia tuottavia. Se on reilua molempia kohtaan. Ja hoitaa niitä hyviä ihmissuhteita kuin kukkaa kämmenellä ja peiliin katsoen.
Kyllä kai me kaikki koemme elämän tässä vaiheessa ja aikaisemminkin elämisen arvoiseksi - miksi emme kokisi? Tulee silti vaiheita, jolloin on päästettävä irti joistakin tavaroista, ajatuksista, aatteista ja jopa ihmissuhteista, jotta kasvaisi ja voisi jatka eteenpäin ehkä hieman haikealla mielellä.
Ostin alennusmyynnistä Vesa Nevalaisen kirjan "Yksinäisyys". Siinä on mielenkiintoisia asioita mm. ystävyydestä. On henkilöitä, joiden mielestä on itsestään selvää, että ystävän tehtävä on aina auttaa. Nuorteni kohdalle on sattunut, että joku ns. ystävä halusi apua koulutehtävissä. Ei vastatilanteessa puolustanut ystäväänsä, koska halusi olla suosittu. Lapseni irtisanoutui moisesta ystävyyssuhteesta ja oikeita ystäviä on tarpeeksi.
Ydinystävät ovat pysyneet ja muutamien kanssa kontaktit ovat lisääntyneet, koska eläkkeellä ollessa on enemmän aikaa. Toisaalta joitakuita on tippunut pois yksipuolisten kontaktin ottojen vuoksi. Mutta uusia ystäviäkin on tullut. Ehkä tässä iässä vihdoin viimein uskaltaa olla oma itsenä ja tajuaa kuinka rajoitettua aika on, ei halua viettää sitä "turhuuteen." Omissa ystävissäni on sinkkuja, seurustelevia, eronneita, parisuhteessa eläviä.Suurin osa on omaa ikäluokkaani, opiskelutovereita.
Tuntuu noita ystäviä kertyvän, vaikka ei edes ole tavannut henkilöä, joka pitää ystävänään. Esimerkiksi eräs myös hurmurina tunnettu kansanedustaja haluaa olla ystäväni. Pitänee olla imarreltu.
Joo, onhan se vaalivuosi. Tässä kiinnostuneena odotellut, milloin alkaa postilaatikkoon tulemaan "henkilökohtaisia" terveisiä, ties minkä puolueen vaalikonttorilta :DD
=DW=
Jalat maassa vaan toistaiseksi...
Vai joko hän oli kiinnostunut puutarhastasi?
Enhän minä vielä ole kansanedustaja!
H.
Hei, eivätkös kaikki kansandustajat halua olla suorastaan sydänystäviämme näin vaalien alla?
On se varmaanki, itsessäni olen huomannu välinpitämättömyyttä, en ole enään aktiivinen yhteyksien pidossa, vanhuus on alkanu vaivaamaan, ei voi mittää.
Väsymys aina seurassain, muutama päivä viikosa vietän aivan kotosalla.
Ei ikä vaan ikääntymiseen liittyvät elämäntilanteiden muutokset.
Numeerisella iällä ei sinänsä ole merkitystä.
Irtautuessani työelämästä oli luonnollista että osa niihin ympäristöihin liittyviä tuttavvus- ja ystävyysuhteita laimeni, osittain katkesikin.
Osa on säilynyt.
Yhteyksien heikkeneminen on johtunut osittain myös näiden ystävieni perhesuhteiden muutoksista = lastenlapsia!
Uusia tuttavuuksia on syntynyt uudelleen lämmitettyjen ja aloitettujen harrastusten piiristä.
En ole kokenut ikäni vaikuttaneen mitenkään.
Ikääntymiseen liittyvät muutokset kylläkin.
Kumppanini järjesti minulle tänään yksinäisen päivän mentyään vanhan tuttavani valikiertueelle mukaan.
Toivottavasti kaveri tulee valituksi.
Elämäni sulostuttaja palannee pikapuolin jossain määrin uupuneena kokopäiväisestä propagandan teosta.
Mutta eikö ikäsi muka vaikuta, jos kerran ikääntymiseen liittyvät muutokset vaikuttavat? Kyllä näissä ikäluokissa ikä ja ikääntyminen alkavat olla sama asia, toinen ei voi olla ilman toista vähän samaan tapaan kuin love and marriage.. ja siinä asiassa sinä taidat olla expertti ainakin kirjoitustesi perusteella...
Elämäntilanteet!
Työelämään liittyvät ihmissuhteet alkoivat muuttumaan 53-vuotisena 65:n asemesta.
Eli, aloittaessani irtaantumisen työelmästä eri puolella Suomea työttömyysjaksojen väleissä tehtyjen pätkätöiden muodossa.
Toisaalta, tiettyihin ikävaiheisiin liittyy väistämättä tiettyjä, ulkopuolelta saneltuja käytännön muutoksia.
Esimerkiksi putken pään tavoittaminen, siirto reserviin, vanhuuseläkeporras.
Ei näillä yksilötasolla ole mitään tekemistä biologisen iän kanssa vaan ovat ilmeisesti joskus määritettyjä keskiarvoja.
Kalenterin ilmoittama ja fyysinen vanheneminen eivät liene kenelläkään täysin 1 : 1:een.
Oma asennemaailmani lienee uskollisimmin juuttunut lähimmäksi kalenteri-ikäni tasoa.
Tuohon lontoon murteeseen liittyvään asiaan en voi ottaa kantaa.
Elän omaa elämääni omalla tavallani.
Biologista ikää voi arvioida erilaisten numeroilla ilmaistavien testien perusteella mutta se on jo oma asiansa.
Mikä puolue kyseessä, kiinostaa ?
Olenko oikealla oksalla?
Jos olen, niin kyseessä on demari.
Muutaman naisen luonnehdinnan mukaan komea ja pitkä mies sekä erittäin todennälöisesti seuraavan kauden kansanedustaja.
kaikista eniten ärsyttää ihmiset jotka luulee, et vain heidän elämäntyyli on oikea.Eivät ymmärrä, että humpat sun muut, ei vaan jaksa kiinnostaa tässä iässä, eikä ole koskaan kiinnostanut.
Jotkin, kuten minä haluan rauhaa elämääni, en muuta. Ja tuo kumppanin puute, ei pitäs kuulua kellekkään, olen ollut kokoaikuis-ikäni melkein parisuhteessa ja nyt haluankin elää yksin.
Varsinkin jotkin miehet luulee, että vanhempi nainen on yksinäinen ilman miestä ja ollaan tyrkyllä.
Kiitos ei, sanon ja jos haluan itse miehen, sen kyllä löydän varmasti.
Ai jaa, kauanko olet ollu yksin, mä viisvuotta. Joskus tuntuu varsinki nainen kuten minä tylsistyy henkisesti ja fyysisesti, vaikka kuinka harrastaa liikuntaa, vanhus ja väsymys vaivaa.
Sen vähän jonka vietän sukulaisten seurassa piristää kummasti, vaikka kylläki väsyy ja mielellään vetäytyy taas yksinäisyyteen.
Kaikesta huolimatta " tykkäisin " samanlaisesta papparaisesta kuin itse olen, matkailu sun muut menot olisivat paljon paljon mielekkäämmän tuntuisia, jo syöminen ravintolassa oman seurassa olis antoisampaa kuin yksi.
Mehän ollaan yksilöinä hyvin erilaisissa tilanteissa. Esim. jollakulla on ollut monta lasta. Nämä ovat avioituneet ja jollakin tavalla tuoneet mukanaan puolisoiden suvut. Jos sovussa ollaan, niin erilaisia rientoja riittää jo suvun piirissä. Silloin henkilökohtaisille ystäville ei jää niin paljon aikaa. Joku taas on ollut ainoa lapsi, ei ole perhettä. Tällöin ystävillä on suuri merkitys ja aikaakin on. Tapasin juuri ystävättäreni, jonka olen tuntenut lähes 50 v. Välillä olemme olleet vähemmän tekemisissä, mutta kun olemme molemmat eläkkeellä, niin aikaa tapaamisiin on enemmän.