Olen 15-vuotias tyttö ja mulla on ollut n. 1,5 vkon ajan hirveetä ahdistusta, aluks se tuli siitä, ku rupesin ajattelemaan liikaa mummoni skitsofreniaa, että mitä jos mustakin tulee.. kävin terkkarilla ja se sai mut rauhoitettua, että tuskin tulee. En miettinyt enää skitsofreniaa, mut ahdistus silti jatkui.
Tiistaina ja torstaina mulla tuli sellanen olo, et ahdisti ihan hirveesti ja tuli tosi epätodellinen olo ja ku katoin itteeni peilistä, ni tuntu et mun naama ei olis mun oma ja olin ihan varma et sekoan. Perjantai-iltana rupesin miettii, että mistä mun ahdistus johtuis ja en keksinyt mitään syytä ja rupes ahdistamaan viel enemmän ja vatsa meni ihan sekasin, jalat puutu ja rupes pistelemään ja en saanu kunnolla henkeä. Heti ku äiti tuli mun huoneeseen, se meni ohi mut koko illan oli sellanen olo et oonko oikeesti tulossa hulluks...
Lauantaina heräsin taas ahdistukseen ja ei ollu ruokahalua ja rupesin miettii taas et mitä mulle tapahtui perjantaina ku olin ihan sekasin, ajatellessani sitä mun vatsa meni taas sekasin ja oli pakko lähtee ulos kavereiden kanssa ja ahdistus lähti pois. Sit olin koko illan olohuoneessa perheen kanssa, ni ei tullu sellasta kohtausta enää.
Tänää oon taas ahdistunu ja mietin et onko tää paniikkihäiriötä vai ei, koska oon lukenu et se tulee useimmiten sosiaalisissa tilanteissa, mutta mulla se tulee sillon, kun oon yksin. Ja et sekoamisen tunne tulee sillon kohtauksessa, mut mä pelkään melkeen kokoajan et oonko tulossa hulluks, koska mitä jos ne ei ookkaan paniikkikohtauksia. Mun äidillä on paniikkihäiriö ja sillä ne kohtaukset on ollu ihan hirveitä ja sillä on tullu vaan kolme kertaa elämänsä aikana ja ne on tullu viime vuoden aikana ja ei nää mun kohtaukset oo ollu noin kamalia ja mulla on tullu usein, ni vaikeeta uskoo, että mulla ois paniikkihäiriö.
Nytkin kauheen epätoivonen tunne, et mitä jos kukaan ei saa selvitettyä ikinä mikä mulla on ja tää jatkuu koko loppuelämän. Tuntuu jo nyt tosi rankalta ja itkettää vaikka tää on kestäny vasta näin vähän aikaa.
Tiistaina ja torstaina mulla tuli sellanen olo, et ahdisti ihan hirveesti ja tuli tosi epätodellinen olo ja ku katoin itteeni peilistä, ni tuntu et mun naama ei olis mun oma ja olin ihan varma et sekoan. Perjantai-iltana rupesin miettii, että mistä mun ahdistus johtuis ja en keksinyt mitään syytä ja rupes ahdistamaan viel enemmän ja vatsa meni ihan sekasin, jalat puutu ja rupes pistelemään ja en saanu kunnolla henkeä. Heti ku äiti tuli mun huoneeseen, se meni ohi mut koko illan oli sellanen olo et oonko oikeesti tulossa hulluks...
Lauantaina heräsin taas ahdistukseen ja ei ollu ruokahalua ja rupesin miettii taas et mitä mulle tapahtui perjantaina ku olin ihan sekasin, ajatellessani sitä mun vatsa meni taas sekasin ja oli pakko lähtee ulos kavereiden kanssa ja ahdistus lähti pois. Sit olin koko illan olohuoneessa perheen kanssa, ni ei tullu sellasta kohtausta enää.
Tänää oon taas ahdistunu ja mietin et onko tää paniikkihäiriötä vai ei, koska oon lukenu et se tulee useimmiten sosiaalisissa tilanteissa, mutta mulla se tulee sillon, kun oon yksin. Ja et sekoamisen tunne tulee sillon kohtauksessa, mut mä pelkään melkeen kokoajan et oonko tulossa hulluks, koska mitä jos ne ei ookkaan paniikkikohtauksia. Mun äidillä on paniikkihäiriö ja sillä ne kohtaukset on ollu ihan hirveitä ja sillä on tullu vaan kolme kertaa elämänsä aikana ja ne on tullu viime vuoden aikana ja ei nää mun kohtaukset oo ollu noin kamalia ja mulla on tullu usein, ni vaikeeta uskoo, että mulla ois paniikkihäiriö.
Nytkin kauheen epätoivonen tunne, et mitä jos kukaan ei saa selvitettyä ikinä mikä mulla on ja tää jatkuu koko loppuelämän. Tuntuu jo nyt tosi rankalta ja itkettää vaikka tää on kestäny vasta näin vähän aikaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Moikka!
Huom en ole psykiatri joten suosittelen sellaista tapaamaan jotta saat ammatillisen mielipiteen mutta tässä omani:
Minust kuulostaisi siltä että ei oo kyseessä ainakaan ns. klassinen paniikkihäiriö. Kuulostaa enemmän siltä että stressaat niin paljon tätä sairautta että sillä stressillä saat itsellesi ahdistuneen olon. Stressi myös luo vatsa vaivoja ja pahaa oloa varsinkin herkkä vatsaisille. Perjaatteessa siis samat oireet kuin paniikkihäiriössä mutta uskon että saisit tuossa vaiheessa oireilun loppumaan ihan fakta tiedolla siintä että et sairasta skitsofreniaa ja ymmärtämällä sen että ahdistus ja paha olo ei johdu sairaudesta VAAN siitä että stressaat olematonta sairausta joka tuo ne oireet.
Toivottavasti tästä oli edes jotain apua.
Hei!
Älä huoli, olen täysin varma, että sinulla on "vain" paniikki/ahdistushäiriö, sillä minulla on ja oireeni ovat olleet täysin samanlaiset kuin sinulla.
Mulla paniikkihäiriö alkoi 17-vuotiaana, kun eräänä yönä aloin ajattelemaan kaikkia tuon tyyppistä mitä sinäkin. Sen voin luvata, että sinulla ei ole skitsofreniaa, koska siinä taudissa tyyppillistä on, ettei itse tajua olevansa "hullu". Olen aika varma, että olet perinyt äidiltäsi tämän ikävän taudin, sillä minäkin olen minun. Mutta olen todella iloinen, että tämä ei kuitenkaan ole vakava tauti.
Paniikkihäiriö on ainakin minulla ollut sen verran ovela tauti, että kun olen ajan mittaan päässyt eroon skitsofrenia -peloista, niin tilalle on tullut uudet pelot, ja kun olen turvautunut siihen, että kavereiden kanssa sitä ei ole koskaan tullut, niin kappas! seuraavan kerran kohtaus iskeekin julkisilla paikoilla. Mutta n. ensimmäisen 6kk aikana, ahdistuksia tuli yleensä vain öisin.
Aina kun minua alkaa ahdistaa ja pelottaa, että minulle tulee joku kauhea tauti, ajattelen, että hetkinen, minullahan on jo: paniikkihäiriö. Se on hirveä, vaikea tauti, mutta toisaalta lohduttaudun sillä, että se ei tosiaan ole vaan vaarallinen. Ja nykyään on niin ihanaa, että siihen löytyy apua! Kun äitisi oli nuori, niin ei Suomessa edes yleisesti tiedetty olevan kyseistä "tautia"!
Tsemppiä sulle, et ole tulossa hulluksi, ja luultavasti ajan myötä nuo olot helpottavat:) Ne ovat todella yleisiä sinun ikäisillä nuorilla, mutta tärkeintä on, että tiedostat ja ymmärrät, että sinulla on mitä luultavimmin vain paniikki/ahdistushäiriö. Varaa kuitenkin vielä aika vaikka omalta lääkäriltäsi, ja näytä hänelle vaikka tämä kirjoittamasi keskustelu. Hän varmasti osaa auttaa sinua.
Itse tein sen virheen, että menin liian myöhään juttelemaan asiasta, kärsin aivan turhaan 2v koko ajan vaan pahenevista kohtauksista.
Varmasti myös äidistäsi on apua:) Kannattaa myös kertoa kavereille näistä tuntemuksista, että jos sinulle joskus tulee heidän kanssaan kauhea ahdistus, he osaavat rauhoittaa sinua, eivätkä pelästy tai lietso oloasi.