Omaa suhdetta pohtiessani (miehellä runsaasti narsistisia piirteitä) olen tullut siihen tulokseen, että koko suhde narsistin kanssa oli tunteiden välttelyä. Se oli kuin vahva masennuslääkitys, joka poisti kaikki kipeätkin tunteet, mutta myös ne positiiviset. Teeskenneltyjä tunteitahan suhde oli täynnä. Rakkaudesta puhuttiin, korulauseita käytettiin, myös sellaista fyysistä tunteiden ilmaisua oli, mutta kaikki intiimiys ja läheisyys oli poissa. Se oli näyteltyä rakkautta molemmin puolin. Itse sitä en heti suhteen aikana tajunnut, mutta myöhemmin asia vain valahti tajuntaani.
Luulen, että pelkään suhteita, joissa voisin satuttaa itseäni. Narskusuhde lamaannutti minut, murskasi minut, mutta se ei koskaan tuottanut kipua. En voisi koskaan väittää, että rakastin tätä ihmistä, niin että sattui. Minä olin hulluna häneen, minä olin pakkomielteinen häntä kohtaan, mutta en koskaan rakastanut. Hän oli jonkinlainen pakopaikka tunteilta ja todelliselta maailmalta. Hän oli alkoholi, joka turruttaa tunteet. Hän kritisoi minut maan uumeniin, mutta sitä kai janosinkin. Ei tarvinnut ottaa riskejä. Ei tarvinnut ottaa haasteita vastaan. Ei tarvinnut pettyä rakkaudessa. Sain maata sängyn pohjalla ja kokea itseni huonoksi ja mitättömäksi. Sain roikkua itsesäälissä. Minun ei tarvinnut olla mikään eikä kukaan. Sain olla mitätön maanmatonen narsistin rinnalla. En kenenkään rakkauden arvoinen. Ja jos väittäisin, että narsisti teki minulle kaiken tämän, valehtelisin. Luulen, että pohjimmiltani tiesin koko suhteen ajan, missä mennään. Koko suhdehan perustui minun fantasiaani. Ei ollut mitään rakkautta, kaikki oli mielikuvituksessani. Kaikki oli loppujen lopuksi hallinnassani. Kun tietää, että toinen on peto- tai huomaa aika nopeasti- ja jatkaa suhdetta, niin välttelee todellisia rakkauden tunteita. Välttelee astumista todelliseen maailmaan ja valitsee keinotekoisen rakkaussuhteen.
Tällaisia tuli mieleeni. Luultavasti totuudenmukaisin näkemykseni omasta narskusuhteesta, mitä olen koskaan miettinyt.
Luulen, että pelkään suhteita, joissa voisin satuttaa itseäni. Narskusuhde lamaannutti minut, murskasi minut, mutta se ei koskaan tuottanut kipua. En voisi koskaan väittää, että rakastin tätä ihmistä, niin että sattui. Minä olin hulluna häneen, minä olin pakkomielteinen häntä kohtaan, mutta en koskaan rakastanut. Hän oli jonkinlainen pakopaikka tunteilta ja todelliselta maailmalta. Hän oli alkoholi, joka turruttaa tunteet. Hän kritisoi minut maan uumeniin, mutta sitä kai janosinkin. Ei tarvinnut ottaa riskejä. Ei tarvinnut ottaa haasteita vastaan. Ei tarvinnut pettyä rakkaudessa. Sain maata sängyn pohjalla ja kokea itseni huonoksi ja mitättömäksi. Sain roikkua itsesäälissä. Minun ei tarvinnut olla mikään eikä kukaan. Sain olla mitätön maanmatonen narsistin rinnalla. En kenenkään rakkauden arvoinen. Ja jos väittäisin, että narsisti teki minulle kaiken tämän, valehtelisin. Luulen, että pohjimmiltani tiesin koko suhteen ajan, missä mennään. Koko suhdehan perustui minun fantasiaani. Ei ollut mitään rakkautta, kaikki oli mielikuvituksessani. Kaikki oli loppujen lopuksi hallinnassani. Kun tietää, että toinen on peto- tai huomaa aika nopeasti- ja jatkaa suhdetta, niin välttelee todellisia rakkauden tunteita. Välttelee astumista todelliseen maailmaan ja valitsee keinotekoisen rakkaussuhteen.
Tällaisia tuli mieleeni. Luultavasti totuudenmukaisin näkemykseni omasta narskusuhteesta, mitä olen koskaan miettinyt.
Vastaukset 42
Vanhimmat
Sinulla on huonot geenit siitä johtuu tuollainen murtuminen - sanoo "wiki-viisaat" tällä palstalla.
:D pitänee paikkansa, geeneistä kaikki johtuu ;))
Itseasiassa aloituksessa oli paljon tutulta kuulostavaa asiaa. Enemmän kuin rakkaudesta taisi aloittajallakin kysymys olla vaan hyväksynnästä. Siitä tunteesta, että kelpaisi sellaisenaan jollekin tarvitsematta olla muuta kuin on. Mutta,.. kun ei riitä, hyväksy, eikä rakasta itseään sellaisena kuin on, niin sitä alkaa eräänlaisen roolin avulla huijaamaan itseään, että kaikki on hyvin ja auvoista vaikka sisin huutaa tyhjyyttä ja kaiken tarkoituksettomuutta.
Kun huomaa eläneensä elämänsä tyhjälle ja hujanneensa itseään, se on kovempi pala hyväksyä kuin se, että toinen on luonnehäiriöinen narsisti. Narsisti elää tavallaan rehellisempää elämää itseään kohtaan, kun taas uhri ajautuu narsistin hänelle kirjoittamaan rooliin narsistin näyttelemässä elämässä. Uhri tietää olevansa väärässä näytelmässä, mutta jatkaa siitä huolimatta koska ei tiedä tai ymmärrä ulospääsyä, miten siitä roolista pitää hypätä pois.
"Narsisti elää tavallaan rehellisempää elämää itseään kohtaan, kun taas uhri ajautuu narsistin hänelle kirjoittamaan rooliin narsistin näyttelemässä elämässä. Uhri tietää olevansa väärässä näytelmässä, mutta jatkaa siitä huolimatta koska ei tiedä tai ymmärrä ulospääsyä, miten siitä roolista pitää hypätä pois. "
Toden totta. Narsistihan on oman elämänsä vanki. Hän toistaa kuvioitaan lopun ikäänsä. Meillä muilla on valinnan mahdollisuus: millaista elämää haluamme. Minusta joskus vaikuttaa, että narsisti vihaa kaikkein eniten ihmisiä, joista paistaa hyvä itsetunto, iloisuus ja positiivisuus, rakkaus. Hän ei koskaan saa mitään noista edellä mainituista. Hän voi näytellä niitä kaikkia, mutta miltä esimerkiksi rakkaus tuntuu, ei hän koskaan tiedä. Me voimme hypätä ulos tuosta sairaasta näytelmästä ja etsiä oikeaa rakkautta, mutta narsisti ei voi. Hän etsii ja etsii. Hankkii kalliimpaa, haluaa aina vain kauniimpia naisia tai komeampia miehiä, luksusta, statusystäviä, eläimiä, lapsia, bileitä, seurapiirielämää, parempia uhreja, korkeampia virkoja.. Koko elämä on tyhjyyden täyttämistä ja siinä hän ei koskaan onnistu. Tuskinpa narsisti aamulla ajattelee, että ne elämän pienet asiat tekevät onnellisuuden. Aamukahvi, sanomalehti, ystävän kanssa jutustelu, elokuva kera herkkujen jne.
Koko narsistin elämähän on yhtä hyvän olon tunteen etsimistä. Vähän niin kuin naistenlehdissä otsikko "Vihdoinkin olen onnellinen". Kun on löytynyt se 5. uusi rakkaus. Minä olen esimerkiksi sinkku tällä hetkellä, haluaisin vierelleni jonkun, koska kun jakaa elämänsä jonkun kanssa on se jollain tasolla täydempää ja haluaisin myös lapsia joskus. Mutta ilmankin olen onnellinen. Narsisti taas odottaa toiselta ihmiseltä aina ihmettä, jota ei koskaan saa. Itsekin narsistin kanssa jouduin aika syvälle tuohon tyhjään maailmaan. Ei kiinnostanut enää ne elämän pikkujutut, tai yhtään mitkään asiat, joista olin aikaisemmin nauttinut.
Tulipa vielä mieleeni sellainen, että minähän aloin myös näyttelemään omaa elämääni. Tykkään yleensä juhlia ystävieni kanssa ja olen sellainen spontaani ja hullutteleva (ilman alkoholiakin). Kun olin narsistin kanssa, niin esitin itseäni. En tuntenut näissä juhlissa iloa, oli vain se tyhjyys. Minä esitin sitä iloista itseäni, vaikka luultavasti se näkyi läpi etten ollut. Vedin nämä juhlat läpi asenteella: kun vain pääsisi takaisin kotiin. Samoin kyläreissut ystävien luona. Ja ennenhän saatoin istua tuntikausia ystäväni luona ja vasta kun kello kääntyi iltaan, niin häippäsin pois. Nyt puoli tuntiakin oli täyttä tuskaa, koska en kerta kaikkiaan saanut nautintoa näistä. Elin narsistisessa tyhjyydessä.
Uhrikin tuntee olevansa vanki, mutta ei ymmärrä olevansa vapaaehtoisessa vaan elää kuin laitosvanki.
Miten vähään ihminen voi olla tyytyväinen, kun on rakkautta elämässä. Siihen ei suurempia kaivata :)
"Narsistihan on oman elämänsä vanki." Kenen elämää sinä sitten elät?
"Koko narsistin elämähän on yhtä hyvän olon tunteen etsimistä." Onko sinun päämäräsi pahan olon löytyminen?
"Uhrikin tuntee olevansa vanki,"
Tunteeko narsistikin muka olevansa vanki?
En tiedä mitä narsisti tuntee? Voi olla, että tyhjyyden tunne on hänen vankilansa,..? en tiedä onko se verrattavissa kaikkiin narsisteihin, osa ehkä kokee olevansa, osa ei..mene ja tiedä, kun en ole itse narsku.
Sinä jos kuka tiedät mitä narsisti ajattelee. Sinä olet täällä kirjoittavista narsisti kaikkein selvimmin, joten älä ole niin vaatimaton.
Kiitos, mutta sinäpä et tiedä narsisteista sitten yhtään mitään, jos minä olen narsisti :D
Tiedän miten narsisti ajattelee, mutta tiedän paljon muutakin, kuten sen että toinen meistä on narsisti ja toinen ei. Arvaa huviksesi kumpi :))
Ap sanoi aika hienosti että "Koko suhdehan perustui minun fantasiaani." Se jättää paljon tulkinnanmahdollisuuksia!
Aaaai laik tis =)
Kaikki mitä olen koettanut kertoa, joskus.
Kun antaa toiselle vallan määritellä oman hyvinvointinsa ja tunteensa...välttyy tekemästä sitä itse. Siirtää vastuuta.
Kun on vähän solmussa itsensä kanssa, etsii epätoivoisesti ratkaisua.
Voi kun oppisikin että itselle parhaat tuntemukset tulevat sisältä eikä toisilta.
Sitten jää koukkuun suhteeseen, "vaatimaan" sitä onnea toiselta ihmiseltä joka ei siihen kykene tietenkään loppigeimeissä vastaamaan. Tämä riippuvuussuhde sitten varmistaa sen ettei oma kasvu pääse edistymään.
Tällaisen ihmisen olisi hyvä opetella olemaan erossa (riippuvuus)suhteista kunnes löytää vastaukset sisältään.
Jos ja kun on jäänyt elämässä rakkautta vaille, ehkä jopa lapsesta asti (jolloin ei voi edes osata vielä rakastaa), sitä voi huomaamattaan koettaa "vaatia" toisilta koska sen tarjoaminen "vain itse itselle" tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja typerältä.
Saattaa myös tuntua, että rakastaa sitä toista vaikka kyse onkin riippuvuudesta ja oman itsensä kohtaamisen välttelystä.
Jotkut itsepäisesti pitävät kiinni siitä (minä myös =) illuusiosta, että joku pitäisi saada rakastamaan ennen kuin voi itse rakastaa. Vaikka luuleekin jo rakastavansa (luulee, luulee) mutta jos antaa kohdella itseään jatkuvasti kaltoin, siitä on rakkaus joka suuntaan kaukana. Kliseistä, mutta itseään pitäisi oppia rakastamaan ennen kuin yrittää tehdä sitä toisille tai odottaa sitä toislta vaikkei se helppoa olekaan =(
Niin monesti olen ajatellut, että jos "hän" vain ottaisi "rakkauteni" vastaan, asiat loksahtaisivat paikoilleen. Miksi tappelee vastaan ja pakenee ?
Mutta...ennen kuin tajusin rakkauden puutteeni itseäni kohtaan, en tajunnut etten kykene rakastamaan ketään muutakaan vaikka niin luulin. Koska en tajunnut sitä, en kyennyt siihen puuttumaan. Luulin vain että vika on toisissa.
On helppoa näytellä rakastamista jotta saisi rakkautta. Siinä esittäessä sitä itselleenkin on juuri se ehto ; odottaa toisen rakastavan ensin. Se olisi oikeutettua. Kun näin ei tapahdu, pahoinvointi lisääntyy ja rakkautta janoaa vain enemmän. Toinen alkaa näyttäytymään tunteettomana.
Illuusio...ihmisen itsensä rakentama saippuakupla.
Rakastakaa itseänne ja toisia. Sitten odotellaan tuloksia =)
> Jotkut itsepäisesti pitävät kiinni [...] illuusiosta, että joku pitäisi saada rakastamaan ennen kuin voi itse rakastaa.
Ymmärsin tämän kohdan niin, että rakastaminen on eri asia kuin rakkauden pyytäminen. Ymmärsinkö aivan väärin?
> En voisi koskaan väittää, että rakastin tätä ihmistä, niin että sattui.
Pitääkö rakastumisen sattua? Minä en ymmärrä.
Mä enää tiedä mitä ajattelin ;)
Öö...
Lähtökohtana tässä on sitten "vammainen" aikuinen =)
Jos ei rakasta itseään - odottaa toisen tekevän sen puolestaan. Kun sisällä on se tyhjyys jota ei itse osaa täyttää alkuunkaan, "vaatii" toisia täyttämään sen.
Eli pyytää toiselta rakkautta mikä pitäisi ensin kyetä antamaan itse itselleen.
Kun kykenee rakastamaan itseään - kykenee antamaan sitä muille - kykenee ottamaan sitä vastaan.
En mä tiedä mitä nyt sekoilen kun ajatus juoksee taas lujempaa kuin sormet.
Tota... itse ainakin koen nyt hakeneeni sitä rakkautta "häneltä" (koska olisi kiva jos joku rakastaisi minuakin), luullen itse pystyväni muka rakastamaan myös.
Kun tajusin rakkaudettomuuden itseäni kohtaan, tajusin etten kykene rakastamaan oikeasti muitakaan tai ottamaan sitä vastaan. Vaikka luulin muuta. Siksi syytin häntä omasta pahasta olosta.
Toisaalta tässä on paradoksikin : jos kukaan ei rakasta minua, miten voin sen täysin yksin rakentaa ? Hmm... ehkä vain etsin vastausta väärästä paikasta.
Onneksi myös ystävien rakkaus riittää herättämään ihanaan itserakkauteensa=)
Tarkoitan lähinnä tällä sitä, että rakastaminenhan tuottaa aina tuskaa. Me tiedämme, että jossakin kohtaa joudumme luopumaan rakkaasta ihmisestä, viimeistään kuoleman myötä. Rakkaushan tarkoittaa myös jatkuvaa huolta toisesta ihmisestä.
Miettikääpä kuinka paljon esimerkiksi rakkaus lapseen "sattuu". Sitä on huolissaan koko ajan ja joutuu kokemaan monta kertaa sen luopumisen tuskan. Kun lapsi menee kouluun, on jo iso tyttö/poika, kun lapsi tulee teini-ikään ja alkaa erkaantua vanhemmistaan, muuttaa pois kotoa. Kyllähän siinä itkut tulee väännettyä, vaikka se onkin luonnollista elämänkulkua. Tai kun lapsi leikkien tiimellyksessä satuttaa itsensä, niin sitä äitinä/isänä käy läpi monta tunnetilaa. Jos ei rakkaus tuota huolta, tuskaa ja kipua, niin onko se aitoa sellaista? Ei minusta.
Narsistin kanssa en tuntenut tällaista kipua. Jossakin vaiheessa jopa ajattelin, että katoaispa tältä plaanetalta pois.
Hieno puheenvuoro. Minulla ei ole tähän mitään lisättävää eikä pois otettavaa. Kiitos.
Yksi masennuksen ilmenemismuoto on jatkuva ja ylikorostunut huoli muista.
Vaikutat vähintäänkin läheisriippuvalta.
> Yksi masennuksen ilmenemismuoto
Tunnen itseni. Pidättäydyn arvioimasta muita kirjoittajia heidän kirjallisten töidensä perusteella. Tapaan nämä mielelläni livenä.
???? Hä.
Elämäni kovin paikka oli ottaa huomioon se mahdollisuus että vanhempani eivät ehkä sittenkään rakastaneet minua. Se pudotti minut jonkinlaiseen narsistiseen tyhjiöön, josta sitten piti jotenkin rämpiä pois ihan itse. Toki sitä apuakin sain useammaltakin suunnalta ja muuta ei voinut siinä tilanteessa tehdä kuin ottaa kaikki vastaan minkä irti saa. Se oli jonkinlaista selviytymiskamppailua enkä tiedä olisiko se onnistunut ilman lapsia, sillä jossain vaiheessa ainoa mikä piti liikkeellä oli biologinen vietti eli lapsista oli pakko huolehtia. Kuitenkin oli otettava sekin vaihtoehto huomioon etten siihen pystyisikään ja joutuisin heistä luopumaan. Tavallaan kyllä jouduinkin, koska ympäristö reagoi tilanteeseen omalla tavallaan. Itse en saanut apua (hain kyllä) mutta toivottavasti lapset saivat edes jonkinlaista apua. Toisaalta oli niitäkin jotka vain pahensivat tilannetta, vaikka olivatkin vain "hyvää tarkoittavia". Miten se menikään? Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla.
A varmaankaan ei huomannut, että vastauksesi ei ollut suoraan hänelle. Noita pieniä sinisiä nuolia on joskus hankala havaita.
Jokatapauksessa lyhyen kirjallisen tuotoksen perusteella on ehkä vaikea yksiselitteisen oikeasti sanoa, mitä toinen on tai ei ole :)
Kyllä. Hyvää aikovat kiltit ja parastasi ajattelevat lähimmäiset eivät useinkaan näe muuta kuin sen, kuinka hyviä he ovat tarkoituksessaan, ja täydellisen kuuroja muulle kuin sille omalle selitykselleen siitä, miten asiat ovat, miksi ne ovat ja mitä niille olisi hyvä tehdä. Itse et saa määrittää edes tarvitsemasi avun laatua. Pahimmillaan sellaisesta itsemääräämispyrkimyksestä saa kuulla vain olevansa itsekäs ja epäkiitollinen :D Hajurako, kilometrien mittainen, hyvää tarkoittaviin lähimmäisiin...
Jokaisen ihmisen elämässä lienee vaihe, jossa vanhempien rakkaus kyseenalaistuu tavalla tai toisella, syystä tai toisesta. Sellaisella hetkellä on hyvä muistaa, että myös vanhemmilla on oikeus olla muutakin kuin vanhempia lapsilleen. Mikäli mitään räikeää ylilyöntiä ei ole tapahtunut vanhempana olemisessa, vanhemmaksi kasvaneen lapsen on varmasti mietittävä tällaisten ajatusten kummutessa, että minkälaisesta vaillejäämisen kokemuksesta ne kumpuavat. Mitä vanhemmat tekivät suhteessa siihen, että mitä olisit halunnut tehtävän.. Vaikka perhe nähdään ihanteellisena paikkana, on huomionarvoinen seikka sellainenkin, että myös perhe koostuu erilaisista yksilöistä. Toisinaan vanhemmat saavat kasvatettavakseen täydellisen mysteerin, niin luonteensa kuin tapojensakin puolesta. Sellainenkin saattaa saada aikaiseksi lapsessa tunteen siitä, että vanhemmat eivät rakastaneet.
Lapset kasvavat aikuisiksi ajallaan. Vaikka vanhempiensa lapset ovat aina lapsia suhteessa vanhempiinsa, tulisi miettiä tasa-arvoisen ja veroisen aikuisuuden mahdollisuutta todellisena mahdollisuutena myöhemmällä iällä. Mikäli vanhemmat ovat vielä elossa, tällainen uudelleen asettautuminen suhteessa omiin vanhempiinsa saattaa avata mahdollisuuden keskustelulla, jossa on ehkä kysymyksiin vastauksiakin. Tällaisen onnistuminen tietysti riippuu paljon vanhemmistakin. Hekin saattavat kantaa syyllisyyttä, josta et ole tietoinen, ja josta he eivät ole valmiita keskustelemaan.. Anteeksianto on hyvä tie narsistisesta kuopasta ylös :) Vaikka kirjoitat kyllä sillä tavalla, että kaikki on jo enemmän voitettua ja niin ollen mennyttä hetkeä, teki mieleni vastata näin. Ehkä itsekin tietynlaisen "Ne mua mitään rakastanu" - vaiheen läpikäytyäni :D
"Jokatapauksessa lyhyen kirjallisen tuotoksen perusteella on ehkä vaikea yksiselitteisen oikeasti sanoa, mitä toinen on tai ei ole :) "
Niinkö? Tuota en olisi uskonut sinun ikinä myöntävän. Olen itse sitä mieltä ettei se ole mahdollista vähän pitemmänkään kirjallisen tuotoksen perusteella.
Miksi minun olisi pitänyt sellaista myöntää :D Itse olet lukenut asioita niin kuin olet lukenut, tehnyt niistä itse johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen JA sen lisäksi esittänyt minulle vaatimuksen myöntää jotakin, mitä olet itse omassa päässäsi muotoillut.... No, narsismipalsta edelleen.
jaakko s.:n haluaisin tavata livenä, näkisi saako häneltä yhtä nopeasti diagnoosin livenä kuin netissä :))
Minä lähtisin edelleen mielelläni ilkikurimuksen kanssa amazing raceen :DDD
Sinä myönsit jo:
"Jokatapauksessa lyhyen kirjallisen tuotoksen perusteella on ehkä vaikea yksiselitteisen oikeasti sanoa, mitä toinen on tai ei ole :) "
Silti kuvittelet itse olevasi aina oikeassa:
"No, narsismipalsta edelleen".
(NARSISTIT TAITAVAT VIHJAILUN JALON TAIDON JA ETSIVÄT VIHJAILUJA SIELTÄKIN MISSÄ NIITÄ EI OLE)
Minä olen oikeassa. Tämä on netissä oleva, Suomi24:n alaisuudessa oleva palsta, jonka otsakkeena on Narsismi.
Sinä sen sijaan kirjoitit: Tuota en olisi uskonut sinun ikinä myöntävän.
Kysymys minun kirjoituksissani ei ole siitä, mitä sinä uskot minusta, tai et usko.
Yleensäottaen, minä en kuvittele aina olevani oikeassa. Sen sijaan sinä LUULET, että minä teen niin. Mikä on taas täysin eri asia.
Ja kommenttisi loppuhuuto sopii varmaan parhaiten itseesi. Olet näköjään herännyt.
Ilkikurimus. Minä muistankin hänet hän oli yhdessä palstamiitingissäkin mukana. Älykäs ja kaunis nainen.
Jotenkin noin ... :/
Varmasti on. Ei mitään syytä epäillä :)
Siis järki ja tunteet käsittelevät asian vähän eri tavalla. Se rakkaudettomuuden kokemus oli tunnetasolla tapahtuva mutta järki taas sanoi että parhaansa tekivät niillä eväillä jotka oli heille annettu. Se kokemus oli vaan pakko jostain syystä läpikäydä. Tiedän kyllä mitä syyllisyys on omien lasten suhteen kun ei ole voinut kaikkea sitä antaa mitä olisi halunnut. Välillä olen miettinyt miksi heidänkin pitää vielä kärsiä, eikö omat kärsimykset ole tarpeeksi. Mutta ei, toisen puolesta ei voi elää eikä toista suojella elämän kolhuilta ja pettymyksiltä, sillä ne vasta kasvattavatkin. Oma lähtökohtani oli juuri pumpulissa kasvaminen josta lähdin ihan tietoisesti kokeilemaan miltä se rapakossa rämpiminen tuntuu :) Siinä sitä onkin haastetta että yrittää omille lapsilleen antaa jotain parempaa kuin mitä on itse saanut / ollut ilman.
Sama juttu muuten läheisten ihmisten kohdalla, joskus ei voi muuta kuin katsella vierestä tai kauempaa toisten kärsimyksiä voimatta tehdä mitään vaikka kuinka sattuisi.
Elossa vielä...
En tiedä taustoistasi enempiä mutta samaistuin kyllä.
Olin alkuun täynnä raivoa vanhempiani kohtaan mutta samalla tunsin itseni petetyksi. Rakensin MB:n kertomalla tavalla uudenlaisen ja aikuisemman suhteen heihin, antaen anteeksi.
Mutta...minun tapauksessani se mitä tapahtui, oli niin paljon ettei siinä ollut kyse mistään riidasta, mielipide-eroista tai menneistä "pahuuksista".
Jouduin todellakin sen eteen, että kyseenalaistin sen kuinka voin antaa anteeksi tai unohtaa jotain sellaista mikä asettaisi minut mutta ennen kaikkea oman tyttöni suoranaiseen ja vakavaan vaaraan. Kun tämä tuli esiin...asia ratkaistiin perinteisellä : eli "pahanilmanlintu" joka rikkoi salaisuuden ilmapiirin ja nosti kissan pöydälle heitettiin ja eristettiin perheestä ulos.
Se oli aikasmoinen kokemus voin kertoa. Onneksi olin kuitenkin itse jo rämpinyt sen verran, että tajusin ihmisen voivan joskus sairastua niin pahasti ettei vain voi parantua järkiselityksin tai läheistenkään toiveiden perusteella. Kun en voinut ( mahdotonta tässä tilanteessa ) jättää asiaa huomiotta, sain tyytyä osaani.
Kyllä se joskus mietityttää kun muu perhe kokoontuu jouluisin yms tai kun vahnempani asuvat tuossa muutaman sadan metrin päässä mutta olen jotenkin onnistunut sopeutumaan. Käymään sen läpi.
Helppoa se ei ole, siis olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti tai olla jäämättä katkeruuteen mutta mahdollista kuitenkin.
Jaksamista!!
Minutkin eristettiin joksikin aikaa ulos perheestä ja suvusta, sittemmin välit palasivat jonkinlaisiin jälleen, mutta sukukokoukset jätän edelleen ihan vapaaehtoisesti väliin :)
Niin ja itse en aio selkääni kääntää jos minulta apua pyydetään, autan jos se vain on mahdollista.
"Minutkin eristettiin joksikin aikaa ulos perheestä ja suvusta, sittemmin välit palasivat jonkinlaisiin jälleen"
Dii ih... meikäläisellä paluuta ei ole koska asia ei ole korjattavissa mitenkään =(
Siksi nykyään mietinkin enemmälti sitä, mitä sitten teen kun joku sitä apua kysyy (kuolema, sairaus), sillä olinhan ennen ulosheittoa perheen "vahvin" eli toisten tukija, auttaja ja neuvoja. Siinä on nielemistä sitten...
On nämä jotenkin surullisia juttuja, mutta minkäs teet. Kyllä se päivä paistaa joskus risukasaankin, sitä päivää odotellessa..
Ja onneksi on niitä ihaniakin ihmisiä jotka välittävät oikeasti, heiltä saa uskomattoman paljon voimaa. Virtuaaliset terveiset sinne jonnekin.
Niin se oli vain mun mielipide kun sen pystyn esittämään koska ollaan kasvotusten oltu joskus.
Vähän vaikeasti lähestyttävä hän oli.
Ei sinun tarvitse sen kummemmin puolustella mielipidettäsi :) Monet ihmiset ovat vaikeasti lähestyttäviä ja monet eivät. Ei siinäkään sen kummempia.
Enhän minä puolustele sinä kuvittelet että teen niin. Sanoin mielipiteeni ja sen takana seison edelleen. En ainakaan halunnut ketään loukata jos sen joku sellaisena nyt meni ja otti.
Ehkä kuvittelen sitten.
Lynett, olet rakkauden arvoinen. Luota vain itseesi. (Ja ala kirjoittaa etunimesi isolla kirjaimella.)