positiivisia kokemuksia

hyviä elämänkokemuksia myös ne todella hankalat ja vaikeat hetket. Mutta jos ei ymmärrä sitä sijaisvanhemmuutta niin ei ole helppoa kertoa sitä "hyvää" eli tavallista ongelmatonta arkeakaan.

Sijaislapsia on vielä niin monenlaiseen lähtöön on niitä jotka sijoitetaan heti suoraan laitokselta ja siitä eteen päin. Mutta usein lapsi joka joudutaan ottamaan huostaan pitkän vaikean ja traumaattisten elämän kokemusten jälkeen kuten meillä 9 vuotiaana, niin ei useinkaan ole niitä tavallisia hyviä hetkiä, joita ehkä jotkut odottavat meidän kertovan.

Meidän perheen onnellisia hyviä hetkiä on että joku päivä sujuu suuremmitta vaikeuksitta hyvän valvonnan alla.

Usein vaikeasti vaurioituneista lapsista ei ole yksin olemaan ikäistensä kanssa. Pyrkimys on onnistumiseen ja kun se saavutetaan niin voimme olla kaikki iloisia ja onnellisia.

Meillä lapsi etevä koulussa, hyvä laulamaan mutta itsetunto niin heiko että ei kehumiset ja kannustukset mene perille kuten toivoisi.

Kun lapsella sosiaalinen kanssa käyminen ei toimi ollenkaan niin voi vaan laittaa kuin kysymysmerkkiä pitkän rivin. Tuleeko lapsesta läheskään ehyttä koskaan, ei siihen auta itkut ei rakkauden tunnustukset koska se lapselle rakkain ihminen on turmellut sanoilta merkitykset.

Minä olen onnellinen että kykenen auttamaan lasta joka itse on täysin syytön omaan elämän tilanteeseensa. Hiljalleen olen saanut lapselta luottamusta ja uskoa parempaan tulevaisuuteen.
Sille pohjalle ehkä voimme antaa tukea ja ohjausta vaikka samalla tiedämme että askel on hyvin lyhyt ja välillä loikkaus taaksepäin.

Meille sijaisvanhemmille on nämä pienet kehityksen merkit parempaan niin suuria ja arvokkaita joista itse lapsi tulee hyötymään elämänsä varrella.

Emme me siitä hyödy jotka tässä arjessa teemme usein hyvinkin uuvuttavaa vuorokaudet ympäri sitovaa arjen selvittelyä.

Minulta usein valuu kyynel poskelle kun näen lapsen haalean siniharmaat silmät synkkinä kuin ukkospilvet, tai onnellisina jostakin pienestä hetkestä jota ei aina osaa edes odottaa ja vielä vähemmän sitä ymmärtää.

Tässä minä kasvan aikuisena ja lapsi kasvaa siinä sivussa sekä kasvattaa minua ihmisenä.
Voiko elämä olla enään paremmin?

Mieli tekisi sanoa niin monelle että me emme omista toisiamme vaan olemme yksilöitä ja se on lähtökohtana läheisen rakkauteen jossa lapsi on erikois sijassa aikuisen huolenpidon ja turvallisuuden tunteessa kasvava aikuiseksi rakastavaksi yksilöksi.
Rakkaus ei ole rajoitettua.

meinasin jo häipyä vain ja ainoastaan näihin kotohommiin, mutta olkoon tämän kerran kun laskuja maksaessani tännekin sorruin kurkkaamaan:

hyviähetkiä vastapainoksi aiemmalle epätoivolle:

- kun lapsi muistaa jotain kivaa menneestä viikosta, eikä jää suu auki katsomaan, kun muut muistelevat.
- kun lapsi luottavaisesti odottaa sitä kivaa tulevaksi uudestaan
- kun huomaa, että se entinen huolehtija ja toisten hoitaja osaa panna hanttiin ja pitää omaa puoltaan (s.o. riidellä vastaan)
- kun niistä kriiseistä puhutaan yhdessä ja mietitään miten niitä pitäisi hoitaa. tilanteen rauhottuessa se on aina antoisaa, vaikkei kovin pitkälle kantavaa...
- kun kaikki odottavat lomaa ja tilaisuutta nukkua aamusta...

Perheemme arki on varmaan ihan samanlaista kuin muidenkin lapsiperheiden arki iloineen ja suruineen. Välillä kuunnellaan kiukkua koululaisen läksyistä, välillä iloitaan siitä miten hyvin tehtävät tuli nyt tehdyksi. Mutta niitä hyviä hetkiä on paljon.

On ollut ilo seurata vaikeasti vammaisen lapsen kehittymistä. Miten helpottavaa oli jättää viittomat pois käytöstä ja selvitä pelkällä puheella molemmin puolin. Miten iloitsimmekaan koko sijais- ja bioperhe kun lapsi nousi seisomaan ja liikkuminen pystyasennossa onnistui joten kuten. Viimeisin "tähtihetki" on ollut juuri tämän "vaikeasti vammaisen" lapsen esiintyminen muskarin päätöskonsertissa. Hänestä aivan loisti esiintymisen riemu ja ilo. Sijaisäidin sydämessä läikähti ja silmäkulmassa kimmelsi kyynel.

Koululaisen kohdalla on iloittu lukemaan oppimisesta ja siitä, kun matikka rupesi myös jollain tavalla sujumaan. Koulusta on löytynyt uusia kavereita. Molemmat lapset ovat hyvin sosiaalisia ja "helppoja" lapsia.

Suuria hetkiä ovat myös ne kerrat, kun biovanhemmilta tulee jotain positiivista palautetta. Muutaman kerran olen saanut äitienpäivänä kukan biovanhemmilta ja se on tuntunut tosi hyvältä. Meidän elämään lapset ja sijaisvanhemmuus ovat tuoneet paljon iloa. Lasten kanssa eläminen on helppoa. Yhteentörmäyksiä sattuu biojen kanssa ja sille ei voi mitään. Henkisesti rasittavinta on tämä jatkuva oikeusprosessi, jolle ei näytä loppua tulevan.

Ihanaa lukea teidän kaikkien positiivisista kokemuksista sijaislasten kanssa! Ne hyvät hetket ovat todellakin jotain muuta kuin ns. tavallisessa perheessä. Mutta sitäkin kiitollisempana ne ottaa vastaan.

Hei!

Minusta on suuri lahja, kun olemme saaneet aukaista kotimme ovet näille apua tarvitseville lapsille, joskus mietin näin yöaikaan, kun saan omaa aikaa, että olemmeko sen arvoisia, ihmiselämä on niin iso asia, ettei sitä pidä kenkään pilata, ainakaan tälläisten lasten,joiden syntymäkoti ei ole voinut taata heille kasvualustaa, vaan meille on annettu niin vaativa työ, paikata sitä ja kannustaa uudelleen jaloilleen, usein tulee uskon puute, sillä emmehän ole, kuin ihan tavallinen perhe.

Jos joskus kuulee sen kiitos sanan, suoraan lasten vanhemmilta tai sukulaisilta, niin silloin kyllä on saanut niin paljon hyvää, ettei voi sanoin kuvailla. Samoin jos sossut" muistaa, jollain on tapana tuoda esim. kukkanen jouluna, se on kyllä ilon aihe.

Samoin, kun kuulee kyliltä, hyvää lapsista,ajattelen, olemmeko sittenkin onnistuneet?

Ehkä parhain kokemus oli sellainen, tähän astisista, kun saimme ns.sairaala-lapsen terveeksi" jota oltiin monta aikaa yritetty laitoksessa, ilman tulosta.
Toinen on sellainen, kun oma äiti sanoi tapaamiskerrallaan, ettei hän olisi jaksanut noiden lasten kanssa, on se hyvä, kun ne ovat täällä.

Lapsi, joka sanoi, että te olette ainoat minut elämässä, jotka välittää, muita ei enää ole.....

Yksi kehitysvammainen sanoi, minä hoidan sitten teitä, kun te tulette vanhoiksi, kun te olette hoitaneet minua....

Joten kyllä näitä tähtihetkiä löytyy, kun vain saa ajatella ja muistella.
En minä antaisi koskaan tätä elämäntapaa pois, mutta joskus sekin aika tule eteen, toivottavasti ei vielä pitkään aikaan...