Hei.
Olen 16-vuotias, peruskoulun 2010 keväällä päättänyt nuori. Olen kärsinyt sosiaalisesta fobiasta koko ikäni, enkä tiedä mistä se johtuu. Tällä hetkellä en ole missään koulussa, sillä jouduin perumaan syksyksi saamani koulupaikan tämän vaivani takia. Pelkään ihmisiä, ja jos rehellisiä ollaan, tämä nimimerkin takaakin kirjottelu on aika haastavaa... Kaipaisin enemmän ihmissuhteita. Minulla on kaksi hyvää kaveria, jotka tukevat. Sitten on myös kavereita, jotka haluaisivat pitää yhteyttä, mutta minä en ole suhteissa kovinkaan aktiivinen osapuoli, joten useimmat kaverit häipyvät vähitellen elämästäni. Tiedostan kyllä tämän olevan ihan oma vikani, mutta en siltikään haluaisi näin käyvän. En vaan voi sille mitään.
Käyn kerran viikossa terapiassa. Minulla on keskivaikea masennus, ja lääkkeet siihen (Cirpalex, 10 mg). Haluaisin enemmän ihmisiä ympärilleni, ja mahdollisesti tuleva kouluni pelottaa. Toivoisin kovasti saavani ympärilleni myös seurustelukumppanin, sillä olen hyvin läheisyyden kaipuunen ihminen, ja paras tapa saada minut rauhoittumaan on yleensä juuri fyysinen kosketus, mm. halaaminen. Koen elämäni hyvin yksitoikkoiseksi ja merkityksettömäksi, haluaisin päästä näkemään jotain uutta ja ennen kaikkea kokea jotain uutta. Siksipä halusinkin kirjoittaa viestini, ja kuulla muiden ihmisten mahdollisia selviytymiskeinoja ja kokemuksia. Miten sosiaalisesta fobiasta voisi päästä eroon? Terapia ei tunnu auttavan. Tarvitsen monta vuotta aikaa, ennen kuin opin ihmiseen luottamaan. Mitä pitäisi tehdä?
Olen 16-vuotias, peruskoulun 2010 keväällä päättänyt nuori. Olen kärsinyt sosiaalisesta fobiasta koko ikäni, enkä tiedä mistä se johtuu. Tällä hetkellä en ole missään koulussa, sillä jouduin perumaan syksyksi saamani koulupaikan tämän vaivani takia. Pelkään ihmisiä, ja jos rehellisiä ollaan, tämä nimimerkin takaakin kirjottelu on aika haastavaa... Kaipaisin enemmän ihmissuhteita. Minulla on kaksi hyvää kaveria, jotka tukevat. Sitten on myös kavereita, jotka haluaisivat pitää yhteyttä, mutta minä en ole suhteissa kovinkaan aktiivinen osapuoli, joten useimmat kaverit häipyvät vähitellen elämästäni. Tiedostan kyllä tämän olevan ihan oma vikani, mutta en siltikään haluaisi näin käyvän. En vaan voi sille mitään.
Käyn kerran viikossa terapiassa. Minulla on keskivaikea masennus, ja lääkkeet siihen (Cirpalex, 10 mg). Haluaisin enemmän ihmisiä ympärilleni, ja mahdollisesti tuleva kouluni pelottaa. Toivoisin kovasti saavani ympärilleni myös seurustelukumppanin, sillä olen hyvin läheisyyden kaipuunen ihminen, ja paras tapa saada minut rauhoittumaan on yleensä juuri fyysinen kosketus, mm. halaaminen. Koen elämäni hyvin yksitoikkoiseksi ja merkityksettömäksi, haluaisin päästä näkemään jotain uutta ja ennen kaikkea kokea jotain uutta. Siksipä halusinkin kirjoittaa viestini, ja kuulla muiden ihmisten mahdollisia selviytymiskeinoja ja kokemuksia. Miten sosiaalisesta fobiasta voisi päästä eroon? Terapia ei tunnu auttavan. Tarvitsen monta vuotta aikaa, ennen kuin opin ihmiseen luottamaan. Mitä pitäisi tehdä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Vaikeaa, tai siis varmaankin mahdotonta kertoa sitä ulkopuolisena! Luulenpa, että sinä itse tiedät parhaiten mitä tarvitset. Et ehkä tietoisesti, mutta intuitiviisesti kylläkin. Tietoista ymmärrystä tarpeista korruptoivat tämän maailman tuputtamat väitteet: pitää olla kavereita, pitää olla koulutuspaikka, pitää olla töitä, pitää olla kumppani jne jne. Niitä on tuputettu ja tuputetaan niin paljon, että ne kummittelevat ja piinaavat varmaan jokaista tavallista kansalaista, enemmän tai vähemmän. Toki niitä sitten itse kukin haluaa ja luulee tarvitsevansa että voisi viimeinkin olla onnellinen, mutta entä jos se onkin silkkaa harhaa? Ihminen ei varsinaisesti tarvitse edellä luettelemiani asioita, vaan ihminen voi parhaimmillaan joko hyötyä niistä tai rakastaa niitä - tai sitten niitä voi oppia pelkäämään, vihaamaan ja kuitenkin haluamaan.
Asioiden kipeästi haluaminen ja kaipaaminen on tavallista, mutta se ei ole rakkautta eikä rehellistä hyödyntavoittelua, vaan se on negatiivinen energiavaranto, josta vapahtamiseksi onnettomalle kansalle myydään kaikenlaista ja jota valjastamalla syyllistetään toimimaan "normaalisti" ja olemaan työteliäitä ja tuotteliaita. Minusta vaan alkaa vaikuttaa siltä, että siinä ajattelutavassa on perustavanlaatuinen ristiriita, ja että se vain kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Nimittäin se tosiseikka, että ihminen alkaa inhota ja vihata sitä mitä tekee tai tavoittelee negatiivisista syistä. Jos vihaat lihavaa itseäsi ja siksi laihdutat, laihduttaminen muuttuu inhottavimmaksi asiaksi elämässäsi. Jos kärsit katkerana yksinäisyydestä ja siksi tavoittelet seuraa, tulet katkeraksi niille jotka eivät pidä sinusta siksi koska olet niin katkeroitunut. Negatiiviset tunteet kannattaa suunnata johonkin ihan muuhun kuin asioiden tavoitteluun, eli asioista eroon pääsemiseen!
Varmaan itse kukin ammentaa negatiivisista tunteistaan vaistonvaraisesti rohkeutta edes katkaista huonot ihmissuhteet, työsuhteet, rohkeutta hylätä ympäristön tuputtamat tarpeettomat tavoitteet. Mutta voi sen pidemmällekin viedä: siitä voi ammentaa rohkeutta tutkia omia ajatuksiaan ja valmiutta myöntää mitkä niistä eivät ole hyviä, rohkeutta tutkia omia käsityksiään maailmasta ja elämästä ja kykyä myöntää mitkä niistä eivät pidä paikkaansa.
Jos koet että et saa terapiastasi mitään hyvää, niin hyvähän se vain on jos edes sinä sen tajuat vaikka joku muu ei tajuaisikaan!
Kuuluisa sanonta joiden muistamisesta minä olen hyötynyt:
"Saat sen mistä luovut."
Viime aikoina tuolla masennuspalstalla on ollut ainakin pariin otteeseen pinnalla nimi Anthony de Mello. Jesuiitta-guru. Tutustuin hänen erääseen seminaarinauhoitukseensa (Awareness) enkä pettynyt. Hän on varsin syvällisiä ajatellut tyyppi. En niele enkä suosittele ketään nielemään purematta mitä hän sanoo, olen monesta asiasta eri mieltä, mutta siitäkin huolimatta koen valaistuneeni vähän hänen teksteistään. Tämäkin oma kirjoitukseni heijastelee paljolti hiljattain häneltä lukemaani, vaikken siteeraakaan häntä missään.
Jatkanpa vielä vähän.
Voi vaikuttaa siltä että kirjoitan lähinnä omien ajatusteni selvittämiseksi. Myönnän, asia on juuri niin. En kuitenkaan ajattelisi vastaukseksi juuri sinun viestiisi jossei se liittyisi minuun mitenkään. Samaistun tilanteeseesi kohtalaisen paljon. Olen myöskin tauolla kouluista (joskin olen sinua 10v vanhempi) ja osittain huolissani siitä miten mahdan pärjätä tässä yhteiskunnassa jossen onnistu hankkimaan paperinpalasta nimeltä todistus. Vastaukseni on juuri siinä: oppiminen on se mikä merkitsee, ei se miten se tapahtuu. Jos koulujärjestelmästä on aika jättänyt niin, että uusissa sukupolvissa alkaa olla nuoria joille se ei sovi, niin ei niiden nuorien auta kuin etsiä oma tiensä. Suutarille joutuu menemään jos on vaikkapa kovin iso jalka, massamarketeista saavat ratkaisunsa vain massat, ne jotka mahtuvat normeihin.
Minulla sattuu myöskin parhaillaan, viime viikkoina, olemaan vaihe, jossa pysyn aika paljon erossa kavereistani. Toki tuntuu yksinäiseltä, mutta uskon että joskus täytyy olla rauhassa. Valitsen mielummin yksinäisyyden kuin kaverit, jotka ovat tottuneet vanhaan minuun ja kohtelevat minua edelleen vanhaan tapaan vaikka tahdon muuttua. Tarvitsen etäisyyttä etten vaikutu heidän vastareaktiostaan muutokseeni. Olen ollut säyseä ja ymmärtävä, tahdon olla itsekkäämpi ja kriittisempi - siispä he reagoivat sitä vastaan - he esimerkiksi haluavat säyseän minut hyväksi kuuntelijaksi koska he ovat tottuneet siihen että kuuntelen kaikenlaista. Ymmärrän, olen tuottamassa heille pettymystä, mutta sille ei nyt voi mitään. En anna heidän voida sille mitään. He saavat luvan luopua siitä, koska minä en sitä enää halua antaa. Vähän niin kuin rakastavainen saa vain luvan luopua toisesta jos toinen ei enää tahdo hänen kanssaan jatkaa. Hän ei saa lupaa tehdä sitä toiselle vaikeaksi ja tuskalliseksi. He eivät saa lupaa tehdä tätä minulle yhtään ikävämmäksi kuin tämä jo on. Ja minä (tämä on tärkeää tajuta), yksin minä olen se jonka vastuulla on pitää huoli siitä että he eivät pääse niin tekemään.
Olen kasvanut niin syvälle harhoihin ja rakastunutkin niihin (älyttömät uskonnolliset käsitykset, perusteettomat käsitykset moraalista), että minulla on kestänyt kauan (ja varmaan yhä kestää) hankkiutua niistä eroon. Etenkin on kestänyt (ja kestää) kauan ymmärtää mikä oikeastaan olikaan harhakuvitelmaa ja missä olinkaan harvinaisen oikeassa. Olen sitä mieltä, että tämä yhteiskunta on monessa kerroksessa sairas, ja niistä monien kerrosten jäsenenä siitä sairaudesta parantuminen kuuluu osaksi minulle. Ei moraalisena vastuuna vaan tosiasiallisena seikkana: en voi välttää kulttuuriperintöni taakkaa. Toipuminen on harvemmin mukavaa, kuume voi nousta ja laskea vielä monta kertaa, mutta toipumiseen kuuluu yksi lohtu: tieto paremmasta.
Lapsena minä olin onnellinen ja maailma näytti kiehtovalta, jännittävältä ja nousin innoissani joka päivään. En voi tulla enää lapseksi, en voi palata naiiviuteen jossen joudu onnettomuuteen jossa loukkaan pääni. Siitä huolimatta muiden muassa muuan Jeesus kehotti tulemaan lapsen kaltaiseksi. Veikkaan tosin hänen tarkoittaneen nöyryyttä, onnellisuutta ja avoimen hyväksyvää asennetta eikä, toisin kuin osa hänen kuulijoistaan tuntuisi kehotuksen seuraavina vuosituhansina muotoilleen: "tottele mitä me tulkitsemme jumalan sanoneen" tai "olet naiivi etkä voi ymmärtää maailmaa, usko niin kuin me haluamme sinun uskovan".
http://pilvitaivas.vuodatus.net/