Elikkäs en tiedä miten tämän aiheen aloittaa ja tosi vähän muutenki kirjoittelen tuntemuksistani, mutta itse olen kärsiny pienestä lapsesta asti jonkin muotoisesta masennuksesta että yksinäisyydestä, joskus on
pahempia kausia joskus ihan hyviä.
mutta haluaisin kysyä sitä onko joillaki semmoista piirrettä että peittää ihmisten eessä oman pahan olonsa iloisella luonteella ja muilla vastaavilla? mulla itsellä on se pahanlaatuisena ongelmana:
aina kun yksin oon niin olen niin vaipunut masennukseeni, itsetuhoisuuteen ja itsemurhaajatuksiin mutta kun joku ihminen on seurassani(vaikka tuntematon), niin esitän iloista, siitä on tullu tapa eikä siitä pääse eroon ku pienestä asti on tullu esitettyä äidille iloista ja semmoista että kaikki kunnossa, vaikka kaikki oliki menny päin helevettiä(mm. koulukiusaamiset)
oon hiljaittain hakenu apua mun ystävän pyynnöstä,mutta mua niin ärsyttää kun psykologille menin, olin niin hiton iloista enkä pääse siitä mihikää !se on niin ärsyttää, ku oikeasti mulla on ihan helvetin paha olo ja nykyään viiltelenki pahaan oloon ja turhautumiseeni.
Olen 18.v , asun yhdessä kihlattuni kanssa, suhde voi mielestäni hyvin.Kihlatullekkin suorastaa esitän iloista ja se ei ole musta huomannu mitää kunnes kerroin tuntemuksistani.. en vaa osaa olla alakulonen ihmisten seurassa ! siihen on vaa oppinut kun oon eläny tän masennuksen kans melkein koko ikäni.
pahempia kausia joskus ihan hyviä.
mutta haluaisin kysyä sitä onko joillaki semmoista piirrettä että peittää ihmisten eessä oman pahan olonsa iloisella luonteella ja muilla vastaavilla? mulla itsellä on se pahanlaatuisena ongelmana:
aina kun yksin oon niin olen niin vaipunut masennukseeni, itsetuhoisuuteen ja itsemurhaajatuksiin mutta kun joku ihminen on seurassani(vaikka tuntematon), niin esitän iloista, siitä on tullu tapa eikä siitä pääse eroon ku pienestä asti on tullu esitettyä äidille iloista ja semmoista että kaikki kunnossa, vaikka kaikki oliki menny päin helevettiä(mm. koulukiusaamiset)
oon hiljaittain hakenu apua mun ystävän pyynnöstä,mutta mua niin ärsyttää kun psykologille menin, olin niin hiton iloista enkä pääse siitä mihikää !se on niin ärsyttää, ku oikeasti mulla on ihan helvetin paha olo ja nykyään viiltelenki pahaan oloon ja turhautumiseeni.
Olen 18.v , asun yhdessä kihlattuni kanssa, suhde voi mielestäni hyvin.Kihlatullekkin suorastaa esitän iloista ja se ei ole musta huomannu mitää kunnes kerroin tuntemuksistani.. en vaa osaa olla alakulonen ihmisten seurassa ! siihen on vaa oppinut kun oon eläny tän masennuksen kans melkein koko ikäni.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Monet masentuneet esittävät. Kun olen kertonut ystävilleni masennuksestani he eivät ole meinanneet uskoa minua, koska en halua olla vain hiljaa vetäytyneenä heidän seurassaan.
Uskon että pärjätäkseni tuolla ulkona on joskus esitettävä, mutta jatkuva maskin päälläpito vie voimia. Itselleni isoin vaikeus on työelämässä roikkuminen. Siellä en kehtaa olla myrtsinä ja pidän yllä roolia paremmin pärjäävästä kuin olen. Tosin henkilöstöpäällikkö ja oma pomoni tietävät masennuksestani.
Kannattaa olla avoin tästäkin asiasta sille psykologille. Se on ihan varmasti kohdannut muitakin joilla on sama tilanne. Hänen pitäisi osata auttaa sinua olemaan avoin tunteistasi. Eihä siitä terapiasta ole sitten mitään apua, jos et voi olla siellä avoin. Ihan siis itseäsi varten, ei terapeuttia.
Suhteista sen verran, että kaikki eivät kestä masentunutta ihmistä. Entinen poikaystäväni valitti minun alakuloisuudestani ja koki sen vaikeaksi. Samoin nykyinen kämppikseni, joten muutamme erilleen. Nykyinen poikaystäväni on eri maata kuitenkin. Hänelle saa näyttää pahan olon. Toki hän haluaisi auttaa, mutta hän ei turhaudu siitä. Ei suhteemme toki ole pelkkää masennusta vaan iloitsen hänen seurastaan kyllä.
Pitään löytää tasapaino. Ole avoin, jotta sinua ymmärrettäisiin paremmin. Mutta kaikille ei tarvitse masennusta näyttää ja jotkut asiat kulkevat juohevammin jos joskus pystyy pusertamaan sen hymyn sieltä, jos vain yhtään energiaa löytyy. Mutta ei kuulu tuntea syyllisyyttäkään jos se ei onnistu.
Toivottavasti olosi paranee!
Hei!
Osaisitteko neuvoa...
Olen vähän ihastunutkin sellaiseen iloiseen huumoriveikkoon, joka ohimennen kuitenkin paljasti käyttävänsä masennuslääkkeitä. Olipa vaikea uskoa! Itse tulen aina todella hyvälle tuulelle hänen seurassaan.
Aikaisemmin olen yrittänyt seurustella hieman itsetuhoisiakin ajatuksia omaavan kanssa, ja se oli todella kuluttavaa! En jaksanut olla se olkapää, johon hän saa nojata, kun hänellä ei vastavuoroisesti ollut sellaista tarjota. Omakin terveyteni oli tiukilla silloin.
No, nyt mietin tätä tyyppiä. Pitäisikö ottaa kokemus opiksi ja kiertää kaukaa, oman jaksamiseni tähden? Tosin tilanne itselläni on nyt ok. Tuntuu todella vaikealta uskoa, että hänessä olisi se alakuloinenkin puoli. Ja jos hän ei koskaan näytä sitä minulle, kannattaako välittää koko asiasta ja luottaa siihen, ettei pinnnan alla kyde pahinta? Millaista tukea kaipaisitte kumppaniltanne?
Voi hänessä hyvinkin olla erittäin alakuloinen puoli. Harva vain sitä näyttää ihmissuhteittensa alussa. Voihan se olla kuitenkin että tällä kaverilla ne lääkkeet toimii (monilla ei) ja hän ei tunne oloaan masentuneeksi tällä hetkellä. Siitä pitää keskustella kun suhteenne syvenee.
Se millaista tukea kaipaan, vaihtelee jonkin verran riippuen olotilasta. Kuitenkin kaiken lähtökohtana on se että parisuhteeni ei minua paranna, vaikka poikaystäväni seurassa olo saa mieleni paremmaksi. Haluan että suhteemme ei mene täysin masennukseni ehdoilla, mutta toisaalta hänen on hyväksyttävä masenukseni. Koska poikaystävälläni on hyvä itsetunto, hänen tunnetilansa ei ole riippuvainen minun tunnetilastani. Hän osaa siis olla menemättä liian syvälle mukaan minun ahdistukseeni, mikä on tärkeää. Saan kuuntelijan ja halauksia kun tarvin ja tiedän että hän välittää. Minulla ei ole koskaan paineita aktiviteettien suhteen, saan levätä jos haluan. Mutta itse huolehdin hoidostani (lääkkeistä, terapiasta), sillä hoitajaa/huoltajaa en kumppanistani halua.
Korreloiko masennuksen voimakkuus tekoiloisuuden määrää niin että mitä huonompi päivä, sitä voimakkaammin täytyy näyttää muulta? Joskus hänellä on kova vauhti päällä, on levoton, selvää huomionhakuisuutta ja joskus taas aivan rauhalinen ja tavallisen oloinen mukava kaveri. Tuon "olenko väärässä" kysyjän näkemystä jäin myös miettimään. Todellakin, luulisi jatkuvan näyttelemisen olevan raskasta. Tarvitsetko paljon aikaa olla yksin oma itsesi vaikka poikaystävän seura helpottaakin oloasi?
Vie ihan hirvittävästi energiaa. Olen ihan rättiväsynyt koko ajan, kun käyn töissä. Olin pari kuukautta sairaslomalla ja olo oli hiukan parempi kun ei tarvinnut kok ajan tsempata. Ja kyllä tarvitsen paljon omaa aikaa muutenkin. En esimerkiksi tykkää mennä kylään kenenkään luo kovin pitkäksi aikaa, kun sen jälkeeen tarvin jo latautumista. Mun poikaystävä on sellainen ettei mun tarvitse sitä koko ajan viihdyttää vaan jos en ole vedossa, se tekee omia juttujaan.
Vaikea sanoa tuosta tekoiloisuudesta tuntematta tyyppiä. Vai onko se sitten aitoa iloisuutta. Ihmisillä on erilaisia sosiaalisia rooleja vaikkei olisikaan mielenterveysongelmia. Anna asioiden mennä omalla painollaan ja tutustu siihen ihmiseen ensin kunnolla ennen kuin vedät johtopäätöksiä. Kaikki hänen käyttäytymisessään ei varmasti ole masennukseen liittyvää.
Kiitos vastauksisasi. Yritän olla hätäilemättä ja katsoa päivän kerrallaan.
Jaksamista myös sinulle!
Tulee mieleen, että jos joutuu koko ajan näyttelemään ja vetämään jotakin roolia, kieltämättä väsyy, koska se vie suunnattomasti energiaa ja ei silloin ole enää oma itsensä. Onko sinulla koko ajan tarve olla kiltti ja miellyttää jotta voisit pitää yllä sosiaalsien verkostosi. Jospa auttaisi, että voist olla aito, välistä jopa sulkeutunut ja myöstää läheisillesi, että on alavireinen ja vetämätön olo. Voisit olla sitten vapaa, ihan luonnollinen oma itsesi. Ei me kukaan voida olla aina hyvällä tuulella ja pitää oppia hyväksymään se myös läheisissämme.