Aina on ollu sellanen fiilis et oon täys paska. Ylipainoinen, huono koulussa, tuskin yhtään ystävää. Nyt asiat on kuitenki muuttunu siinä määrin, että kun ylioppilaskirjoitukset oli ohi, eristäydyin täysin.
En pidä ihmisistä. Oon jotenki kasvanu inhoamaan kaikkia. Läheisiä kavereita on kolme, mutta niissäkin on kaikissa jotain vikaa. Äidille en osaa muuta kuin huutaa. Suutun nykyään pienimmästäkin asioista, varsinkin jos asiat ei mene yhtään miten minä haluan. Kavereille suutun myös ja pahoitan usein mieleni. Ennen en osannut itkeä vaikka mieli teki useastikin, mutta nyt parina päivänä olen saanut itkettyä kyyneleen tai kaksi.
Tuntuu että sekoan. Suuttumiskohtauksen jälkeen haukon henkeä, vaikken ole hengästynyt.. Ihan kuin se helpottaisi. Olen aina ollut jonkin tason pessimisti mutta nykyään en pysty näkemään valoa tunnelin päässä. En minkään asian suhteen. Varaudun aina pahimpaan ja oikein odotan jonkin pahan tapahtuvan.
Uskon myös kuolevani pian. En ole hautonut itsemurhaa, mutta olen varma siitä että kuolen nuorena. Lähes joka päivä on pelon tunne, että kohta kuollaan. Jätän usein ennen nukkumaan menoa puhelimeeni jäähyväisviestin perheelleni, jos en enää aamulla herääkkään.
Uskon siis olevani masentunut. En kestä yksin, yhdellekään niistä kolmesta kaverista en voi puhua. Vanhempien tai sisarusten kanssa en ole läheisiä. Tiedän tarvitsevani ammattiapua, mutta en tiedä mistä sitä saa. Yläasteella kävin pari kertaa jollain terveyskeskuksen ilmaisella psykologilla puhumassa, mutta en pitänyt hänen työtyylistään. Ja asiaa ei varmaan paranna sekään, että kesä on tulossa ja kesälomat.. Kaikki ovat lomalla.
Mutta niin.. mihin soitan?
En pidä ihmisistä. Oon jotenki kasvanu inhoamaan kaikkia. Läheisiä kavereita on kolme, mutta niissäkin on kaikissa jotain vikaa. Äidille en osaa muuta kuin huutaa. Suutun nykyään pienimmästäkin asioista, varsinkin jos asiat ei mene yhtään miten minä haluan. Kavereille suutun myös ja pahoitan usein mieleni. Ennen en osannut itkeä vaikka mieli teki useastikin, mutta nyt parina päivänä olen saanut itkettyä kyyneleen tai kaksi.
Tuntuu että sekoan. Suuttumiskohtauksen jälkeen haukon henkeä, vaikken ole hengästynyt.. Ihan kuin se helpottaisi. Olen aina ollut jonkin tason pessimisti mutta nykyään en pysty näkemään valoa tunnelin päässä. En minkään asian suhteen. Varaudun aina pahimpaan ja oikein odotan jonkin pahan tapahtuvan.
Uskon myös kuolevani pian. En ole hautonut itsemurhaa, mutta olen varma siitä että kuolen nuorena. Lähes joka päivä on pelon tunne, että kohta kuollaan. Jätän usein ennen nukkumaan menoa puhelimeeni jäähyväisviestin perheelleni, jos en enää aamulla herääkkään.
Uskon siis olevani masentunut. En kestä yksin, yhdellekään niistä kolmesta kaverista en voi puhua. Vanhempien tai sisarusten kanssa en ole läheisiä. Tiedän tarvitsevani ammattiapua, mutta en tiedä mistä sitä saa. Yläasteella kävin pari kertaa jollain terveyskeskuksen ilmaisella psykologilla puhumassa, mutta en pitänyt hänen työtyylistään. Ja asiaa ei varmaan paranna sekään, että kesä on tulossa ja kesälomat.. Kaikki ovat lomalla.
Mutta niin.. mihin soitan?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Aloita vaikka asuinpaikkasi terveyskeskuksesta - sieltä lähtee asiat pikkuhiljaa rullaamaan. Saat lähetteen erikoislääkärille. Psykologien, psykiatrien ja terapeuttien kanssa kannattaa jutella avoimesti eikä olla liian kriittinen. He ovat ammattilaisia ja nähneet kaikenlaisia ihmisiä. He suhtautuvat potilaaseen puolueettoman ammattimaisesti, ja heillä on vaitiolovelvollisuus.