Ex-mieheni oli pahimman luokan narsisti(ja alkoholisti viimeiset 20vuotta suhteestamme). Erosin hänestä noin vuosi sitten, avoliittomme kesti yli 35 vuotta. Meillä on kaksi yhteistä tytärtä, nuorempi 15 vuotta ja vanhempi 19 vuotta.
Yli 35-vuotta narsistin kanssa ei ollut helppoa, hän käytti niin fyysistä kuin henkistäkin väkivaltaa minuun ja tyttäriini (nuorempaan ei ikinä fyysistä). Vuosien varrella kaikki vain paheni, alkoholin sekä lääkkeiden sekakäyttö alkoi noin viisi vuotta sitten. Raivokohtaukset pahenivat, hän alkoi haastamaan riitaa niin pienistä asioista, kuten vaikkapa kahvipaketin siirryttyä pöydällä sentin verran hän saattoi nostaa siitäkin järjettömän metelin.
Vanhempi tyttäreni on aina ollut luonteeltaan vahva, enkä ennen olisi ikinä miettinyt miksei hän puhu tunteistaan. Kaikki on ollut hänen kohdallaan hänen omien sanojensa mukaan aina mm. loistavaa, täydellistä. Olen aina ajatellut että hänellä on hyvä itsetunto, tyttäreni kun on ollut aina hyvin itserakas. Hän pisti myös usein kampoihin isälleen heidän riidellessä, siihen kukaan perheestämme ja sukulaisistamme ei ole ikinä pystynyt. Myös hän joutui kokemaan perheväkivaltaa satunnaisesti 12 ikävuoteen asti, jolloin näin itse hänen isänsä pahoinpitelevän häntä. Silloin tyttäreni kertoi myös muista kerroista, kun isä oli kohdistanut häneen fyysistä väkivaltaa. Tyttäreni ei kuitenkaan ikinä ainakaan näyttänyt pelkoaan isäänsä kohtaan tai muitakaan tunteitaan.
Sitten taas nuorempi tyttäreni on aina ollut herkkä ja haavoittuvainen, minkä takia olin hänestä tietysti enemmän huolissani.
Mutta noin puolen vuoden jälkeen minun ja ex-mieheni erosta minusta alkoi tuntumaan siltä, kuin kaikki alkaisi alusta. Erona tässä on vain, että narsistimies vaihtui narsistityttäreen. Elämä hänen kanssaan on ollut hyvin stressaavaa ja hankalaa.
Onko hän narsisti? Voisiko tämä olla jotakin muuta, vaikka kaikki viittaa kuitenkin narsismiin? Olen yrittänyt saada häntä juttelemaan psykiatrin kanssa, toivoisin niin että tämä ei olisi sitä mitä minä eniten pelkään. Minä en tiedä miten ikinä selviän hänen kanssaan, en tiedä edes mitä voisin tehdä. En voi hylätä häntä, niinkuin hänen isäänsä, kyseessä on kuitenkin tyttäreni.
Mainittakoon tässä vielä, että vaikka tekstissä en maininnut läheskään kaikkia narsismin oireita, niin sekä ex-mieheni että tyttäreni tuntuvat omaavansa niistä joka ikisen.
Niin, ja monet varmasti kehottavat kysymään itse joltakin ammattiauttajalta apua, mutta sen olen jo tehny. Tuloksetta, johtuen siitä että tyttäreni ei suostu yhteistyöhön.
Tarvitsisin kipeästi apua, neuvoja tai kokemuksia. Kiitos kaikille.
Yli 35-vuotta narsistin kanssa ei ollut helppoa, hän käytti niin fyysistä kuin henkistäkin väkivaltaa minuun ja tyttäriini (nuorempaan ei ikinä fyysistä). Vuosien varrella kaikki vain paheni, alkoholin sekä lääkkeiden sekakäyttö alkoi noin viisi vuotta sitten. Raivokohtaukset pahenivat, hän alkoi haastamaan riitaa niin pienistä asioista, kuten vaikkapa kahvipaketin siirryttyä pöydällä sentin verran hän saattoi nostaa siitäkin järjettömän metelin.
Vanhempi tyttäreni on aina ollut luonteeltaan vahva, enkä ennen olisi ikinä miettinyt miksei hän puhu tunteistaan. Kaikki on ollut hänen kohdallaan hänen omien sanojensa mukaan aina mm. loistavaa, täydellistä. Olen aina ajatellut että hänellä on hyvä itsetunto, tyttäreni kun on ollut aina hyvin itserakas. Hän pisti myös usein kampoihin isälleen heidän riidellessä, siihen kukaan perheestämme ja sukulaisistamme ei ole ikinä pystynyt. Myös hän joutui kokemaan perheväkivaltaa satunnaisesti 12 ikävuoteen asti, jolloin näin itse hänen isänsä pahoinpitelevän häntä. Silloin tyttäreni kertoi myös muista kerroista, kun isä oli kohdistanut häneen fyysistä väkivaltaa. Tyttäreni ei kuitenkaan ikinä ainakaan näyttänyt pelkoaan isäänsä kohtaan tai muitakaan tunteitaan.
Sitten taas nuorempi tyttäreni on aina ollut herkkä ja haavoittuvainen, minkä takia olin hänestä tietysti enemmän huolissani.
Mutta noin puolen vuoden jälkeen minun ja ex-mieheni erosta minusta alkoi tuntumaan siltä, kuin kaikki alkaisi alusta. Erona tässä on vain, että narsistimies vaihtui narsistityttäreen. Elämä hänen kanssaan on ollut hyvin stressaavaa ja hankalaa.
Onko hän narsisti? Voisiko tämä olla jotakin muuta, vaikka kaikki viittaa kuitenkin narsismiin? Olen yrittänyt saada häntä juttelemaan psykiatrin kanssa, toivoisin niin että tämä ei olisi sitä mitä minä eniten pelkään. Minä en tiedä miten ikinä selviän hänen kanssaan, en tiedä edes mitä voisin tehdä. En voi hylätä häntä, niinkuin hänen isäänsä, kyseessä on kuitenkin tyttäreni.
Mainittakoon tässä vielä, että vaikka tekstissä en maininnut läheskään kaikkia narsismin oireita, niin sekä ex-mieheni että tyttäreni tuntuvat omaavansa niistä joka ikisen.
Niin, ja monet varmasti kehottavat kysymään itse joltakin ammattiauttajalta apua, mutta sen olen jo tehny. Tuloksetta, johtuen siitä että tyttäreni ei suostu yhteistyöhön.
Tarvitsisin kipeästi apua, neuvoja tai kokemuksia. Kiitos kaikille.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei huolestunut äiti,
olette eläneet pitkän ja raskaan ajan alkoholistin/addiktin kanssa ja raskas on lastinne. Olen itse kotoisin pääpiirtein saman tyyppisestä perheestä, elänyt holistin/addiktin kanssa suhteessa ja myöhemmin vielä itsekin sairastunut addiktiksi - olen siis ollut molemmilla puolilla
Siksi ymmärrän hämmennyksen, pelon ja tuskasi.
Alkoholismi/addiktio on katala sairaus joka voi kehittyä 2-20 vuodessa, riippuen yksilöstä. Siksi ei kannata ottaa syyllisyyttä alkuajasta jolloin "olisi pitänyt tajuta". Addikti ja ympäristö sairastuvat vähitellen ja huomaamatta - soppa on valmis eikä kokonaisuutta enää kykene hallitsemaan.
"Hän pisti myös usein kampoihin isälleen heidän riidellessä, siihen kukaan perheestämme ja sukulaisistamme ei ole ikinä pystynyt."
Meillä oli perheessä niin, että minä olin juuri tämä "vahvempi" tyttö ja siskoni "heikompi". Totta kai huomiosi siirtyy heikompaan mutta kova tai välinpitämätön kuori, uhma ja vastustus on "samaa vaivaa eri paketissa". Olen ollut molemmissa "rooleissa" ja näin asian kokenut. Myös se vahvemmalta vaikuttava kärsii mutta on valinnut (syystä X) tai ajautunut valitsemaan toisenlaisen selviytymiskeinon. Sellaisessa ilmapiirissä joko kovettuu tai "uhriutuu" - se on selvää.
Jos tyttösi sanoo olevansa okei, hän aivan varmasti vain peittelee tunteitaan. Monesti se vahvemmalta näyttävä on jopa herkempi sisimmältään(!!!!) kuin se joka "uskaltaa" heittäytyä lohdutettavaksi. Kovemman kuoren valinnut on jo niin epäileväinen ihmisiä kohtaan että valitsee omavoipaisuuden koska ei kykene luottamaan kehenkään.
Kovan kuoren taakse kätkeytynee pieni pelokas tyttö joka ei uskalla tuntea tai heittäytyä toisten lohdutettavaksi tämän perususkon puutteessa. Hän ei usko saavansa apua tai lohtua (eikä tyttäresi ole saanutkaan) keneltäkään muulta ja hakee sitä itseltään, koettaen selvitytyä niillä keinoilla joita hänellä on.
Olette nyt päässeet vihdoinkin pakoon, sinne minne molemmat lapset olisivat aina halunneet. Kun isän hirmuvaltakausi mömmöpäissään on loppunut... alkaa toisenlaiset tunteet saamaan tilaa kun ei tarvitse enää vain selviytyä. Hän purkaa vihaa, surua, epävarmuutta, pelkojaan... kaikkea sitä nyt...ja kohdistaa ne sinuun. Se on ilmiselvää ja odotettavaa.
En lähtisi ollenkaan miettimään onko tyttäresi narsisti koska (toivottavasti et nyt loukkaannu) mitä oikeasti voi muutakaan odottaa ? Se mitä tapahtui, ei ole sinun vikasi mutta vanhempana toivoisin sinun kykenevän ottamaan tyttäresi tuskan vastaan. Se ei varmasti ole helppoa ja herättää sinussakin monia tunteita (luovutanko ? mikä tuota vaivaa ?) ....mutta totta kai hän on täynnä kysymyksiä, tuskaa, vastustusta ja raivoa.
Näkisin tärkeimmäksi että juttelisit menneistä ja tapahtuneista tyttäresi kanssa psykiatrin sijasta. Juttelkaa ! Itkekää ! Ole hänen pilarinsa äläkä hylkää jälleen selviytymään yksin.
Jos hän torjuu sinut, se on vain kestettävä. Anna ilmi vain se, että olet käytettävissä heti kun hän itse niin haluaa tai siihen kykenee. Hän voi häipyä tai paukutella ovia mutta arvostaa aitoa rakkauttasi ja palaa kyllä vielä takaisin...kun on sen aika.
Ymmärrän kuinka tytärtäsi loukkaa "hoidon tuputtaminen", sillä rakkautta ja lämpöä, ymmärrystä ja tukea hän vain kaipaa kauhukokemuksiensa jälkeen.
Hän kokee sen varmasti välinpitämättömyydeksi ja tulee testaamaan rakkautesi oikeaa laitaa. Eikä varmasti ymmärrä miksi kestit 35 vuotta sellaisessa suhteessa alkoholistin kanssa ja annoit hänen pahoinpidellä teitä mutta tytär ihmettelee miksei saa edes kiukutella pahasta olostaan.
Tiesi tulee olemaan karu ja kivikkoinen, joten ehkä ulkopuolinen tuki sinulle olisi tärkeää jotta jaksat olla tyttäresi (ehkä myöhemmin toisenkin) nyrkkeilysäkkinä menneistä. Kukaan ulkopuolinen ei voi välejänne korjata vaan teidän tulee käydä ne keskutelut keskenänne, rehellisesti!
Se on epäreilua mutta olet ainoa vanhempi joka heillä on.
Tulee kysymyksiä siitä mikset tehnyt mitään, MIkset suojellut heitä Jne.
Tämä ei varmasti ole vastaus minkä haluat kuulla mutta tunnen sielussani sen pienen pelästyneen tytön joka koettaa selviytyä kovettamalla itsensä koska kaikki läheiset tekevät pahaa tavalla tai toisella.
Ajattele mennyttä...hetki...vaikka ei mieli tekisi...ja näe tyttäresi terve hätä.
Anteeksi mutta oli niin koskettava ja läheinen aihe...en kykene laimentamaan suoraa puhetta tämän enempää vaikka sisälläsi syyllisyys jo valmiina varmasti itää. Asiat voidaan kuitenkin korjata jos halua on.
Lynett puhuu asiaa.
Ole ja ota vastaan, ja näytä olemisellasi, että olet tyttäriäsi varten. Teillä on tulevaisuus äitinä ja tyttärinä, älä hukkaa sitä.
Alkoi hieman vetistyttää silmäkulmista... Soisin niin mielelläni kaikille maapallon ihmisille kevyen tavan olla ja tuntea oma olemassaolonsa. Se ei kylläkään ole vallassani :) Kasvu ja kipu. Kipu ja kasvu. Voimia.
HuolestunutÄiti54,
Lynettin kirje on arvokas. Sinun kannattaa tallettaa se. Voit saada siitä voimaa ja neuvoja sellaisina iltoina, jolloin turhautuminen iskee voimakkaimmin.
Lynettin kirjeessä on kaikki keskeinen, joka voi sinua ja vanhempaa tytärtäsi auttaa löytämään toisenne ja tytärtäsi kenties joskus löytämään itsensä. Muista kuitenkin huolehtia myös nuoremmasta lapsestasi. Ennen muuta muista antaa arvoa ja anteeksiantoa ja kunnioitusta itsellesi.
En tiedä pidätkö musiikista. Mutta laitan tähän vielä linkin sellaiseen hiukan lapselliseenkin lauluun, joka on itselleni antanut kärsivällisyyttä ja voimaa.
Eilen aamupäivällä huomasin että lumikello kukki ensi kerran tänä keväänä.
http://www.youtube.com/watch?v=w0-qTs8l8xA
Voi kiesus sentään, jos 19 vee tuntuu narsistilta, kyllä sitä nuoremmatkin osaavat pitää puoliaan ja haluavat olla itsenäisiä, vaikka taloudelliset resurssit eivät oikein riitäkään. Eikä tarvitse olla mikään ongelmaperhe, ihan normaalia nuoren käytöstä on narsistiset piirteet.
On hyvin yleistä, että vasta omien lasten myötä vasta moni kasvaa aikuiseksi. Esim. lapseton pomo on usein melkoinen narsisti, suorastaan voi olla aivan uhmaikäinen tai murkku.
> On hyvin yleistä, että vasta omien lasten myötä vasta moni kasvaa aikuiseksi.
Onhan se niinkin. Kukaan ei voi väittää sinun olevan väärässä. Ja voihan väkivaltaisesta miehestä yli 35 vuotta kärsinyt reagoida peloissaan kaikkiin muihinkin läheisiin ihmisiin yhtä pelokkaasti kuin mieheensä. Ja toistaa samoja uhriutuvia käytösmallejaan.
Silti, on aivan kohtuutonta sinulta olla ottamatta huomioon sitä, että äiti selväsanaisesti kertoi lapsensa toistuvasti joutuneen kärsimään väkivaltaisen isänsä harjoittamasta niin henkisestä kuin fyysisestä väkivallasta.
Vaikka oletkin oikeassa, olet sitä harvinaisen huonossa paikassa ja huonoon aikaan. Mene vaihteeksi itseesi ja katso mikä siellä asuu.
Toivon että nimimerkilläsi jatkat palstalla, mutta tämän ketjun voisit hienotunteisuussyistä jättää nyt väliin.