Alkaa voimat ja ideat loppuu pikkuhiljaa. Kaikki on välillä hetkittäin ihan ok, ainakin tuntuu siltä ja sit ei olekaan. Syön lääkkeitä, käyn keskustelemassa, mut ne ei auta. Musta on tullu jotenkin täysin välinpitämätön ja oon niin valmis luovuttaa. Olis helppoa ja auttais jos tietäis, että asiat muuttuu paremmaks jonain päivänä ja jos tietäis millon, niin olis jotain mitä odottaa. Mutta kun siitä ei ole mitään varmuutta. Ja mä en jaksa joka päivä odottaa, että ehkä huomenna on parempi olo.
Päivät kuluu kotona, sisällä. Pitäis saada itteään niskasta kiinni ja lähteä ulos, muttei vaan jaksa eikä huvita. Ei huvita tehdä yhtään mitään. Nukkua ja olla vaan. Ja silti tekis mieli tehdä jotain piristävää. Itsemurha pyörii vähän väliä mielessä ja aina ennen oon ajatellut etten voi sitä tehdä, koska mulla on kuitenkin perhe ja suku joita se satuttais vaikka mua se helpottais. Nyt en vaan välitä enää, niin tunteettomalta kuin se kuulostaakin. Joskus ja kaikkein eniten piristää, jos saa jutella jonkun kanssa ja jos olis joku joka kuuntelis, auttais ja jonka kanssa vois jakaa huolet. Mutta ei. Ei ole. Terapeutilla käyminen helpottaa ehkä muutamaksi tunniksi oloa ja sit se unohtuu ja seuraavaa kertaa täytyy aina odotella pari viikkoa. Aina tarttis olla jotain mitä odottaa, että jaksaa eteenpäin ja jos se odotus tiedetään palkittavan pian, se auttaa. Nykyään tosin pienikin odotus masentaa vaan enemmän. Sitäpaitsi nykyään pelkään odottaa mitään, koska aina joutuu pettymään. Tää elämä vaan on niin paskaa välillä.
Päivät kuluu kotona, sisällä. Pitäis saada itteään niskasta kiinni ja lähteä ulos, muttei vaan jaksa eikä huvita. Ei huvita tehdä yhtään mitään. Nukkua ja olla vaan. Ja silti tekis mieli tehdä jotain piristävää. Itsemurha pyörii vähän väliä mielessä ja aina ennen oon ajatellut etten voi sitä tehdä, koska mulla on kuitenkin perhe ja suku joita se satuttais vaikka mua se helpottais. Nyt en vaan välitä enää, niin tunteettomalta kuin se kuulostaakin. Joskus ja kaikkein eniten piristää, jos saa jutella jonkun kanssa ja jos olis joku joka kuuntelis, auttais ja jonka kanssa vois jakaa huolet. Mutta ei. Ei ole. Terapeutilla käyminen helpottaa ehkä muutamaksi tunniksi oloa ja sit se unohtuu ja seuraavaa kertaa täytyy aina odotella pari viikkoa. Aina tarttis olla jotain mitä odottaa, että jaksaa eteenpäin ja jos se odotus tiedetään palkittavan pian, se auttaa. Nykyään tosin pienikin odotus masentaa vaan enemmän. Sitäpaitsi nykyään pelkään odottaa mitään, koska aina joutuu pettymään. Tää elämä vaan on niin paskaa välillä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
no niin on elämä paskaa suomessa ,jossa on kylmää, pimeää ja helvetin kova kyttä, kontrolli ja verotus. Vain todella vahvat selviävät ilman ongelmia.
Selviytymiseen suomessa auttaa tavoitteet elämässä, esim ihmissuhteen, harrastuksen tai työn osalta.
Ole itsellesi armollinen, älä piiskaa itseäsi "pitäisi" ajatuksilla. Olen armollinen itselle, suo itsellesi hieman helpompaa aikaa, aikaa olla vain. Kyllä ehdit sitten myöhemmin noita "pitäisi" asioita, jos sitten vielä tunnet, että ne oikeasti on sen arvoisia :) Olet nyt itselle armollinen ja suo itsesi pysähtyä, olla pysähtyneenä. Lupaa se itsellesi, saat siten paremmin irti "tekemättömästä/suorittamattomasta ajasta". Miksi kaiken pitäisi olla koko ajan tavoittelua ja suorittamista, pyrkimystä?
Elin itse tuossa vaatimusten viidakossa, ja kaikki pysähtyminen tuntui kidutukselta ja sai aikaan paniikkia ja suorittamispakkoa, että "pakko pakko vaan tehdä"... Lopulta seinä vain yksinkertaisesti tuli vastaan, ja oli toisenlainen pakko tietoisesti pysähtyä, että saatoin alkaa parantumisen. Tuolloin minun piti perua hyvä työharjoittelupaikka, että sain aikaa olla vain. Paikasta luopuminen oli elämäni vaikeimpia asioita, mutta jälkeenpäin katsottuna ihan pakko. Tuskin olisin tässä... Uupuminen, masennnus ja stressi laukaisivat burn outin. Istuin tunneilla omaa esittelyvuoroa odotellen sydän tykyttäen tuhatta ja sataa. Vielä tunteja jälkeen päin tykytys jatkui, ja jatkui.. Meni öitä täysin unetta. Kroppa kävi mielen kanssa yhtä ylikierroksilla. Mieli oli ihan vereslihalla... Kun tuo "vapaa" alkoi, meni 2 päivää, että sain tuon sydämmentykytyksen lakkaamaan, että mieli oli edes sen verran rauhoittunut, että kroppa antoi edes vähän myöten... Eli anna itsellesi aikaa rauhoittua, ja vain olla, ei ne hetket ole sinulta pois ne ovat sinulle. Vähän huonosti nyt osaan selittää sinulle, mutta toivottasti asian ydin välittyy sinulle. Ei sitä mitään jaksa, jos koko ajan itseltään vaatii, ja tuntuu, että "kaikki muutkin ja yleinen käsitys" vaativat suorittamaan sitä ja tätä. Pitää silloin suoda itselle hiukan liikkumatilaa ja vapautta.
Voimia sinulle (hug)
Ymmärrän sinua erittäin hyvin, kun itsellä on vähän samanlainen tilanne, terapeutti sanoi jotta pitäisi vain mennä ihmistenilmoille, muuttaa rytmiä, käydä kahvilla/ syömässä ulkona. Mutta kun ei tahdo pystyä, ei huvita, ahdistaa,pelottaa
-En syö lääkkeitä, eikä periaatteessa nyt tarvikkaan ja käyn kyllä töissä, eilenkin ajattelin jotta menisin baariin ja jos vaikka tapaisin jonkun ihmisen, mutta en saanut itseäni sinne asti vaan jäin vaan kotia.
-Omassa tapauksessa en näe muuta mahdollisuutta kun otan vain itseäni niskasta kiinni ja alan tekemään asioita, käymään kahvilla, etsimään kumppania, parempaa työtä ja ehkä nämä kaikki ongelmat sitten vähän helpottuvat kun saan muuta ajateltavaa.
-Tästä tuli nyt minun oma valitus, mutta näkisin jotta sinunkin vain on pakko teristäytyä, ei ole muuta tietä.