Dysfasialasten kiusaaminen?

Kyllä näitä tilanteita usealle tulee vastaan. Oma lapseni hyväksyttiin parhaiten urheiluharrastuksissa. Uskon itsetunnon vahvistuneen myös siitä, että hän sai paikallisen dysfasiayhdistyksen kautta tutustua muihin lapsiin, joilla oli samat ongelmat - eipä ollut ainoa erilainen maailmassa. Myös vastaavassa tilanteessa olevien vanhemmat kohtelivat häntä "normaalina".

En halua pelotella, mutta yksinäisyys on turhankin yleistä. Voit ennaltaehkäistä sitä laittamalla lapsi harrastusten pariin. Ikäviä kokemuksia tulee, mutta parempi niin kuin ylisuojelevuus. Lapsi kestää paljon, jos kokee olevansa hyväksytty ja rakastettu.

Onneksi kaikki lapset eivät ole vastaavia. Yksikään lapsistani ei olisi leikkinyt tuollaisten kanssa. Onneksi luokista löytyy muunlaisiakin oppilaita.

Minulla aloitti neljä vuotta sitten dysfaatikko-poika koulun käynnin normaaliluokalla.

Eipä siltä kiusaamiselta oikein pystytä suojaamaan koulussa. Jos luokkakaverit kokevat, että toinen ei osaa puhua, johtaa se vähintäänkin eristämiseen.

Eivät opettajat voi vaatia ketään olemaan kenenkään kaveri. Tunnilla tietysti pitää käyttäytyä asiallisesti, mutta minkäs sille hihittelyllekään voi. Välitunnilla sitten poika joutui olemaan yksikseen aluksi. Nyt on yltynyt ihan varsinaiseksi kiusaamiseksi eli nimitellään ja tönitään aika paljon.

Jonkin verran on kuitenkin kavereita nuoremmissa eka- ja tokaluokkalaisissa, jotka eivät ole niin kranttuja puheen suhteen. Se tietysti tavallaan lisää kiusaamista omassa ikäryhmässä, kun yksi hengailee pikkuipanoiden kanssa. On tullut sanomista, että käytätkö vielä vaippaa ja imetkö tuttia.

Olemme harkinneet EDY-luokkaa, koska koulumenestyskin on aika huonoa kielellisistä syistä. Neljännellä on jo paljon luettavaa kokeisiin ja kotitehtävät niin paljon vaativampia kuin parilla ensimmäisellä luokalla.

Mutta katso nyt miten menee. Paljon on kiinni lapsen kokonaispersoonasta. Voi mennä ihan hyvinkin. Yritä välttää negatiivista ennakkoasennetta, vaikka kerroinkin nyt tällaisen vähän ikävän tarinan.

Se on tosi karua katsoa, kun omaa lasta kiusataan eli mieluummin ehkä sitten "vammaisten" luokalle, jossa saa olla rauhassa. Olen yrittänyt puhua pääkiusaajien vanhemmille, jotka ovat olleet ymmärtäväisiä, mutta tilanne ei ole parantunut.

Jatkan vielä:

Pojan luokalla on myös poika, joka on huomattavan lyhytkasvuinen ja raajoissa on jonkinlaisia toimintahäiriöitä.

Häntä ei kiusata ja hänet jopa otetaan leikkiin mukaan silloin kuin ei kyse ole kovin fyysisistä jutuista.

Tunutuu, että huonoiten lapset hyväksyvät erilaisuuden, joka ilmenee henkisellä puolella. Poikani puhe on hyvin yksipuolista ja hidasta, varsinaisia äännevirheitä ei ole, mutta hän tavallaan "lässyttää" kuin pikkulapsi.

Lisäksi kuullun ymmärtämisessä on pahoja puutteita. Tämä on ehkä merkittävin asia. Jos joku kysyy ihan lyhyenkin selkokielisen kysymyksen kuin vaikkapa: mikä sun nimi on, niin lapsi prosessoi tätä niin kauan, että kysyjä ehtii jo häipyä omille teilleen.

Tai sitten hän paikkaa hiljaisuutta jollain järjettömällä vastakysymyksellä: ai, mun vai... joka tietysti herättää naurua. En sinänsä syyllistä muita lapsia.

Ei hyvältä näytä kyllä tulevaisuus. Puheterapiassa käydään, mutta tulokset näyttävän jäävän laihoiksi. Kun ei tiedonkäsittely ole normaalia, niin ei ole, ei se puheterapiassa parane.

Ehkä teillä on paremmin, jos kyse on enemmänkin äännevirheistä. Ne voivat hyvinkin nopeasti korjaantua. Ymmärtämisen ja puheen tuottamisen sisällölliset ongelmat ovat pahempia. Ja niitä meillä riittää.

Kiitos paljon teille vastauksista!

On niin helpottavaa kuulla ettei ole asioiden kanssa yksin, ja kuulla muiden samassa tilanteessa (jotka ymmärtävät parhaiten) olevien ajatuksia. Meidän paikkakunnalla ei ole
mitään näitä vertaistukiyhmiä kielihäiriöisten lasten vanhemmille, joita olen kyllä kaivannut kovasti - sekä itselle ja lapsilleni.

Nyt pojallani on tällä hetkellä päiväkodista yksi hyvä kaveri, joka on erivuoden puolella syntynyt kuin poikani ja he leikkivät yhdessä ollen parhaimmat ystävykset. Tiedän, että se päivä tulee, kun poikani menee kouluun ja tämä ystävä jää vielä eskariin ja silloin tiet eroavat. Jotenkin olisi ihana ajatella, että tuo kaveruus jatkuisi (ja siten saisi sitä mahdollista tulevaa koulukiusaamistakin hiukan ennaltaehkäistyä). Luulen, että niinkuin meille kaikille, pojallekin tuo hyväksytyksi tuleminen sellaisena kuin on, on hyvin tärkeää.

Puheesta vielä sen verran, että luo "lässytys" on meillekin tuttua,
koska monet kirjaimet puuttuvat. Muuten ymmärrys on ihan ok, mutta auditiivinen muisti (kuulomuisti) on huonohko.
Siitä johtuen vaikka kuuleekin ja ymmärtää hyvin asiat, ei välttämättä muista mitä on jo sanottu ja joutuu välillä (mielestäni aika useinkin) kysymään ja tarkentamaan asioita. Koulussa tietysti tulee se vastaan, että pelkällä kuulomuistilla ei tule pärjäämään (vaan muuten tulee kovat oppimisen vaikeudet), siihen siis täytyy löytää jotain lisäkeinoja.

Olen miettinyt, että voisimme aloittaa myös ensin tavallisessa koululuokassa. Mikäli se ei onnistu tai tulee rajuja kiusaustilanteita olen täysin valmis laittamaan pojan sellaiselle luokalle, jossa ei tarvitse tuntea itseänsä hyvin erilaiseksi ja kiusatuksi.

Tsemppiä teille molemmille arjen pyörteisiin! Pidetään
"leijonavanhemmat" yhtä!

Vinkkinä: Lainatkaa kirjastosta äänikirjoja ja kuunnelkaa niitä.

Ja täältä tietoa dysfasiasta:

http://www.celia.fi/lukihairio

http://www.facebook.com/senat.sakaisin?sk=app_4949752878#!/senat.sakaisin?sk=app_6009294086

Hei! Olen 22v. dysfaasikko. Nykyään puhe sujuvaa, oikeastaan normaalia. Pieniä kömmähdyksiä voi vielä käydä. ;) Ehkä kannattaisi harkita poikasi laittamista dysfasialuokalle, jos mahdollista. Itsekin aikoinaan aloitin koulun 6v. dysfasialuokalla, jota kävin 3 vuotta, jonka jälkeen minut siirrettiin normaaliin kouluun. Myös oppivelvollisuuttani oli pidennetty 11 vuoteen (muilla 9 vuotta) dysfasian vuoksi, jonka vuoksi olen luokkatoveritani vanhempi. Koulu on sujunut mielestäni hyvin ja viime vuonna valmistuinkin lukiosta.

Mitä tulee kiusaamiseen, niin siihen sinun on syytä varautua. Mua ei koulussa ihan hirveästi kiusattu, mutta olin ujo ja herkkä lapsi niin se vähäkin vaikutti kovasti. Jäin myös helposti ulkopuoliseksi ja olen sitä jossain määrin vieläkin. Ystäväpiirini on melko suppea ja koen hiukan vaivalloiseksi toisiin ihmisiin tutustumisen. Suurin ongelma on varmaan just se etten oikein tiedä mitä sanoa vieraille ihmisille ja olen joskus huolissani puheentuottamisestani, vaikkei siinä enää erityisemmin ole vikaa. En vain ole yksinkertaisesti kovin etevä sosiaalisissa tilanteissa. Tuntuu, että toimiminen ihmisten kanssa ei tule aivan luonnostaan, vaikka huomattavaa parannusta on tapahtunut. Vaikka ihmiskontaktit ovat mulle vähän hankalia olen kuitenkin hyvin empaattinen ja toiset huomioiva. Olen aina ollut herkkä toisten vihanpurkauksillen ja vältänkin konflikteja.

Toivottavasti poikasi koulutaival sujuu hyvin ja voimia sinullekin. :)

Hei!

Minun poikani täyttää pian 4 vuotta ja viikon tutkimuksissa foniatrian yksikössä pojallani diagnosoitiin vaikea kielellinen erityisvaikeus eli siis dysfasia. Pojallani on siis vaikeuksia sekä puheen ymmärtämisessä että sen tuottamisessa. Toki tiesimme, ettei pojan puhe ole ihan ikätasoista, mutta yllätyksenä tuli että tilanne on vaikea. Toisaalta sukulaiset ja tuttavat yllättyvät pojan diagnoosista, koska eivät omasta mielestään huomaa mitään poikkeavaa.

Minua pelottaa kovasti pojan tulevaisuus ja varsinkin se koulun aloittaminen. Lapset ovat julmia ja erilaiset muista poikkeavat joutuvat silmätikuiksi. Nyt 4-vuotiaana poikani elää vielä onnellista elämää eikä mielestäni pahemmin tiedosta omia ongelmiaan, koska selvitään mainiosti näin kotona. Teidän kertomuksista oman lapsen koulunkäynnistä tuli vaan entistä pahempi mieli... Mutta toisaalta onhan se hyvä, että voin varautua siihen mitä mahdollisesti on edessäpäin. Sitä paitsi kiusatuksi voi joutua ihan mistä syystä tahansa, vaikka vaan siitä että lapsella on silmälasit.

minä kanssa dysfaatikko,25v.koin pentuna kiusaamista juuri puheentakia,oli r- ja s vika. viat korjaantu automaattisesti,nykyään haukkujalla itsellään on tuo ässävika.kuulomuisti mullakin älyttömän huono,se vaikuttaa opiskelussa ja työelämässä.muistan ala-asteen ajoilta kun opettelimme kertotauluja,osasin ne samana päivänä hyvin mutta seuraavana päivänä tuumasin et enhän minä näitä voi osata kun en oo koskaa tämmösiä laskenu.eli unohtu kaikki oppima.nykyisin jos jotain yritän vieraammille puhua niin menee kieli "solmuun" ja tulee vaa jotain epämäärästä solkotusta,sen takia kyläillessä yritän olla hiljaa tai puhua mahdollisimman vähän ja lyhyesti.ja sekin vielä häiritsee että tuntuu että kaikki ajattelee asiat ihan eritavalla kun ite,tulee hirveesti väärinkäsityksiä yksinkertasista asioista.onko mulla dysfaatikoilla jokapäiväisiä rutiineja?mulla on ja jos johki vieraille pitää lähteä(esim.viikon varotusajalla)niin saan siitä hirveen hepulin koska kukaan ei oo ilmottanu aikaisemmin että oisin kerinny varautumaa,tarvitsisin tiedon kyläilystä mieluiten jo kuukautta ennen.mutta eiköhän tää tästä pikku hiljaa suju.

Kiusaamisesta sen verran, että kiusaamista voi olla myös pienluokassa. Tuttavani poika koki tämän. Vaihtoi isoon luokkaan ja sai kavereita. Eipä siis ole varmaa, että pienluokassa ollaan suvaitsevampia.
Pohtikaa ensin sitä, miten suuret oppimisvaikeudet ovat. Suuressa luokassa ei opella ole aikaa panostaa riittävästi jokaiseen erikseen. Oma lapsella ei ole ollut oppimisvaikeuksia, pääosin puheen tuottoon liittyvä dysfasia ja dyspraksia: vaikeinta koulussa oli suuren luoka melu, jonka hän koki raskaaksi ja tämän vuoksi asioita oli käytävä läpi kotona tavallista enemmän.
Kaikki lapseni ovat olleet arkoja ja ystävyyssuhteiden luonti ei ole ollut helppoa. Paremmin kaverisuhteita on tullut harrastusten kautta iän karttuessa.
Itse olen kokenut ongelmaksi muut vanhemmat, jotka ennakkoluuloiltaan lasten pienenä ollessa katsoivat meidän jälkikasvun puhumattomana olevan erikoinen lapsensa seuraksi. (ei mitään häiriökäytöstä) No vuodet ovat vierineet ja nyt en halua lapseni olevan näiden kanssa missään tekemisissä, kun bilettäminen elämän keskipiste ym.
Onneksi on löytynyt asioita tajuavia vanhempia ja kavereita, jotka ovat olleet tutustumisen arvoisia. Vanhempana voit tukea lapsen itsetuntoa uskomattoman paljon.

Olen dysfaatikon ystävä ja olemme nyt molemmat 19 vuotiaita. Häntä on kiusattu ala-asteelta lähtien - enimmäkseen sosiaalisten taitojen puutteen vuoksi. Hänellä on hyvin vaikea keskustella ihmisten kanssa mistään syvällisemmästä,sillä hänen dysfasiansa jäi periaatteessa kokonaan hoitamatta pienen paikkakunnan koulun yleisen ammattitaidottomuuden takia. Hänellä on yhä vaikeuksia ymmärtää ihmisiä, mutta vaikeinta hänelle on itse yrittää saada toiset ihmiset ymmärtämään mistä hän puhuu. Töissä hän pärjää hyvin, sillä asiakaspalvelussa ei tarvitse muodostaa pidempiä lauseita. Sanat vaihtavat paikkaa ja puhe katkeilee ja se saattaa ärsyttää ihmisiä ujon ja oudon käytöksen lisäksi. Ystäväni on todistanut, että dysfasian kanssa pystyy pärjäämään, mutta hyvin tärkeää olisi aloittaa hoito mahdollisimman heti, jotta suurimmat ongelmat saataisiin korjattua..

Ajattelin myös kirjoittaa vaikka viestit ovat jo aika vanhoja, mutta jos joku uusi kuitenkin lukisi.

Minulla 8v poika, jolla diagnosoitu vaikea dysfasia. Nykyisin puheesta ei paljon huomaa ongelman olemista, mutta ymmärtämisen puolella ongelmia. Toki noita puhepuolen ongelmia ennen ollut rutkasti.

Poikaani ei ole minun tietääkseni koskaan kiusattu puheen takia. Varmaan asiassa on paljon hyvää tuuriakin.

Tämän kirjoitin siksi, että dysfaatikolla voi mennä asiat ihan kivastikin. Itse pelkäsin kovasti poikani puolesta, mutta onneksi turhaan.