Vaihdoin paikkakuntaa kesken lukion. Välit entisiin kavereihin katkesivat enkä ole saanut uusia kavereita, vain pari vakituista juttelutoveria. Päiväni kuluvat yksin ja perheen kanssa, jonka kanssa en enää viihdy ja jotka eivät viihtyisi enää minunkaan kanssani. Varsinkaan äitini mies, jonka kotitalossa nykyään asumme, ei pidä minusta. Lukioni kärsii tästä yksinäisyydestä ja elämänmuutoksesta pahasti, eikä perheeni tiedä sitä. He pitävät minua hiukan raukkana ja epäonnistuneena, mutta odottavat innolla ylioppilasjuhliani. En tiedä, milloin nekin tulevat olemaan. Tällä menolla siihen menee vielä vuosia. Lennänköhän pihalle kun paljastan sen?
Pelkään, etten kohta enää osaa olla muuta kuin yksin. Varsinkin kun menetän perheenikin seuran muuttaessani seuraavan opiskelupaikan perässä. Mitä silloin tapahtuu? Alkaako siitä loppuelämän kestävä yksinäisyys ja syrjäytyminen? Pelottaa. Miksi päädyin tähän, kun olisi vaatinut vain yhden toisenlaisen valinnan ja hiukan tahdonvoimaa, niin elämäni voisi olla onnellista, perus nuoren aikuisen elämää. Olisi pitänyt jäädä edelliselle paikkakunnalla nimittäin, lukio siellä oli helppo ja tuttu, kaikki ihmiset siellä tuttuja, kaverit tukena ja oma kämppä, ei äitini miehen koti ja sen säännöt.
Enää en sinne voi palata, olen jäänyt porukasta, eikä minua kaivata sinne, mitä olen kysellyt. Sielläkin siis olisi varmaan melko yksinäistä, eikä siitä syystä lukio menisi sen paremmin.
ps. Täällä ei ole pahemmin harrastustoimintaa, eikä kukaan tunnu erityisemmin minusta pitävän täälläkään, vaikka olen monien kanssa jutellut.
Pelkään, etten kohta enää osaa olla muuta kuin yksin. Varsinkin kun menetän perheenikin seuran muuttaessani seuraavan opiskelupaikan perässä. Mitä silloin tapahtuu? Alkaako siitä loppuelämän kestävä yksinäisyys ja syrjäytyminen? Pelottaa. Miksi päädyin tähän, kun olisi vaatinut vain yhden toisenlaisen valinnan ja hiukan tahdonvoimaa, niin elämäni voisi olla onnellista, perus nuoren aikuisen elämää. Olisi pitänyt jäädä edelliselle paikkakunnalla nimittäin, lukio siellä oli helppo ja tuttu, kaikki ihmiset siellä tuttuja, kaverit tukena ja oma kämppä, ei äitini miehen koti ja sen säännöt.
Enää en sinne voi palata, olen jäänyt porukasta, eikä minua kaivata sinne, mitä olen kysellyt. Sielläkin siis olisi varmaan melko yksinäistä, eikä siitä syystä lukio menisi sen paremmin.
ps. Täällä ei ole pahemmin harrastustoimintaa, eikä kukaan tunnu erityisemmin minusta pitävän täälläkään, vaikka olen monien kanssa jutellut.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Vaikka olisitkin jäänyt edelliseen paikkakuntaan ja entiseen lukioon, sinun olisi ollut pakko muuttaa pois aikanaan, koulun, työn tai jonkin muun takia. Joka tapauksessa tää olisi tapahtunut. Älä moiti itseäsi.
Missä päin sä asut?
Kute toi edellinen sano, älä soimaa ittees :) Joskus sun ois kuitenkin pitäny sieltä pois lähteä, niin se elämä vaan menee. Sun täytyy aktiivisesti koittaa yrittää löytää seuraa. Tiän et se on pirun vaikeeta mut ei siinä oikeen muutakaan voi.
Ja siis, älä ainakaan vaivu epätoivoon ja ala mollaamaan ittees, se ei auta mitään, vaa koitat ajatella et tää on vaan tällänen elämänvaihe et tuntuu yksinäiseltä, mut että se voi ja meneekin ohi ja löydät taas kavereita.
Äläkä loukkaannu tai mitää vaikka mun kirjotus saattaaki kuulostaa aika moiselt lässynlässylt :D tiedän milt tuntuu olla yksinäinen, trust me
Harmittaa, kun olen ollut yksin koko ikäni. Nuorena, kun elämä muuten tuli hyvään malliinsa, muuta tyttöystävää ei koskaan. On tää niin ikävää.
Niin, mutta siis mun olisi pitänyt jäädä sinne vahvistamaan niitä arvokkaita kaverisuhteita, ne oli niin koulun varassa, että oishan se pitäny tietää että ne loppuu sit siihen. Kehen mä enää pidän yhteyttä ku täältäkin lähen taas muualle opiskelee?
Ja nyt surullisena ja katkerana on uusien kavereiden saaminen täältä hankalaa. Välillä ei voisi edes vähempää kiinnostaa, ärsyttää ku kaikki tuntee toisensa paremmin ku mut ja siks tuun aina olemaan se ylimääräinen ja ulkopuolinen, vaikka mitä tekisin. Ei koulussa ehdi tutustuu ja kiinnostuu toisesta niin paljoa, että sen tyypin kanssa olemisen siirtäs vanhojen kavereiden, poikaystävän tai harrastusten edelle, jotka niillä siellä jo on ja kiirettä pitää.
Oon käyny yhen tyypin luona, kun se asuu isäni naapurissa ja pyyti mua käymään ku nähtiin pihassa, mutta nykyään se ei mun alottaessa keskustelua enää ku vastaa lyhyesti ja häivy tiehensä. Pari muutakin joihin parhaiten oon tutustunu, tuntuu vähän oudoksuvan mun seuraa nykyään. Harmillista tällanen takapakki .... koulunkäynti kärsii pahasti kun ei oo seuraa siellä.
Elämänmuutosten aiheuttamaa stressiä. Ajattele kuitenkin järkevästi ja yritä pitää se opiskelu eka sijalla. Murkkuiässä on monenlaista epävarmuutta ja tunnemyrskyä. Jos käy olo kovin hankalaksi, mene rohkeasti koulukuraattorin juttusille. Huomaatko, että kevät ja valo voittaa pimeän. Voimia sinulle toivottelen täältä kaukaa:)
Mustakin tuntuu että oon tehny väärän valinnan kun muutin miehen kans pk-seudulle hämeestä kun olis voinu muuttaa yksin treelle missä olis ollu kavereita ja ammattikoulusta tuttuja jotka siellä käy ja kaikkee. Sit muutin kuitenki miehen kanssa tänne ja suhde on sisällötön ja oon yksinäinen. En nää muutaku vanhempia joskus. Yhessä vaiheessa mua sinne treellekki kyseltiin ja mun oli tarkotus tänä vuonna sinne mennä mut oon ihan ulkona jo kavereista ja niiden jutuista ja niille taitaa olla aivan sama tuunko sinne vai en ja oon taas jotenki vaan ylimääränen tunkeilija..
Mäkin kohta pelkään sitä että erakoidun kohta enkä ees haluu tutustuu kehenkään kun ei siitä kuitenkaan mitään tuu ja muhu kyllästytää jossai vaiheessa kuitenki. Olis kiva jos löytäis joitain kavereita ees jostain. Muutenkin tutustun ihmisiin niin vaikeesti.. :S
Et sanonut oletko mies vai nuori nainen. Olettaisin sinun olevan mies, kun ei nuorilla naisilla juuri tällaisia ongelmia ole.
Se on todellakin niin että ei outoa yksinäistä vailla seuraa olevaa miestä helposti kelpuuteta mihinkään joukkoon. Tämä tällainen jostain syystä tai vaikka syyttä pelkän huonon tuurin vuoksi yksin jääneen miehen sosiaalinen syrjintä alkaa jo nuoresta, eikä se ainakaan paremmaksi muutu miehen vanhetessa muiden joukkoon kelpuutetuksi ja hyväksytyksi tulemisen suhteen.
Todella surullista, että osa meistä ihmisistä jää yksin ja vaille muiden seuraa :( Täällä on myös yksinäinen tyttö.. Oon aina asunut samassa paikassa ja aloitin just lukion.. Paras ystäväni ja oikeastaan se ainut ja viimeinen täällä asuva muutti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Päivät menee siinä, että käy koulua ja tulee kotiin ja jatkaa opiskelua ja käy toisinaan tallilla hevostelemassa.. Eikä sielläkään juuri ole kuin aikuisista seuraa.
Tällä hetkellä vaan itkettää koko ajan, kun tuntuu ettei ole mitään elämää ja toisiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa ja hidasta eikä ketään kiinnosta tutustua muhun. Murehdin tietenkin sitäkin, että ystäväni oli mulle todella rakas ja on edelleen. Vietimme vielä pari viikkoa sitten kaikki päivät yhdessä niin kuin monien vuosien ajan aikaisemminkin ja olimme kuin paita ja peppu.. Ja ainakin vielä onneksi tekstailemme päivittäin..
Mutta silti ystävä asuu nyt muualla, sillä on uusi elämä ja kohta uudet kaverit ja tuntuu että se olis suunnilleen kuollut.. :( Kaipaisin jotain rohkaisua.. Ei kai kukaan mua pure vaikka vähän yrittäisinkin tuppautua joukkoon?? En enää muista miten ihmisiin tutustutaan? Aloitanko uuden harrastuksen? Haluan vaan mahdollisimman pian pois tästä kuopasta ja uusia ystäviä. Ainut lähellä oleva ystävä on tällä hetkellä 30 v poni.;D
Muistan kuinka joskus kävin juttelemassa yksinäisille ja syrjityille, joita löysin käytäviltä tai ruokalasta.. Toivoin etten ikinä joutuisi samaan tilanteeseen.. Vaan nytpä olen siinä enkä näe toisia yksinäisiä missään. Porukkaan on vaikea tunkea. Neuvoja??