Siskolle postia

Voi kauhia, onko annettu elinaikaa kuinka paljon tai vähän ??
Otan osaa, ei elämä ole helppoa meillä muillakaan, aikansa tätä kestää.

jaa, ei ole tuon nimistä velimiestä

Sypäläistähän ei lueta edes itsenäiseksi ihmiseksi. Kaikki kouhottavat sen eteen, että aina joku haluaisi olla päättämässä syöpäihmisen asioista, ihan niinkuin syöpä tekisi ajatuskyvyttömäksi, ja holhottavaksi henkilöksi. Kun vilahtaakin sana syöpä, jo nousee takajaloilleen yksi ja toinen, että miten vatuuntunnottomuutta, jos nyt joky syöpää sairastava ottaakin tosissaan.

Ovat nämä kanssa sisaret ja kanssa veljet sitten lapsellisia.

Joopa joo, taas.

Jos. Nyt vakavasti tämän aloituksen teit. Toivon mukaan. Teit. Neuvoisin ihan ensimmäiseksi menemään syöpäjärjestöjen omille sivulle. Tästä sairaudestasi keskustelemaan myös. En ilkeyttäni suinkaan älä lue tai tulkitse väärin. Toinen mihin kannattaa on liittyä syöpäjärjestöön. Älä jää nyt yksin.

En itse sairasta syöpää. Mutta, olen omainen. Mieheni sairastaa syöpää. Vaikka tilanne nyt hyvä. Huomisesta emme koskaan voi olla täysin varmoja mekään.. Kokemuksesta vaan tiedän minäkin että, syöpä on edelleen dg:soonina sen verran pelottava asia. Monelle meistä. Ihmiset reagoivat hyvin voimakkaasti ja eritavoin.. Kun eivät välttämättä tiedä miten asiaan tulisi suhtautua. Anna siis aikaa. Heille myös totutella tähän uuteen ehkä ja kipeäänkin asiaan. Voi kuulostaa tylyltä mutta, aika on usein se tekijä kuitenkin. Joka sitten uudestaan uudella tavalla kuintekin rakentuu nuo puhumattomuuden sillat välillenne. Jolloin asiasta voi tavallaan sitten puhua myöhemmin kun ikäänkuin sairaus saa sanat. ympärilleen..niin...tarkemmin. Toivon todella että, uskaltaisivat silloin myös kysyä sinulta mitä nyt tunnet.Jos, sinulla on ollut tähän asti hyvät välit sisareesi. En usko oikein etteikö he välittäisi sinusta ja olisi huolissaan...voinnistasi. Ja jaksamisestasi...edelleenkin. Joskus, elämässä vaan ihminen itse on peloissaan ei osaa lähestyä...koska sattuu liikaa.

Toivon sinulle paljon voimia nimenomaan niitä henkisiä voimia nyt. Älä katkerkoidu äläkä myöskään jää yksin tämän asian kanssa...Tämä potilasjärjestöt ovat siinä mielessä myös tärkeitä että, niissä saat sitä ns vertaistukea ns. samassa veneessä olevilta. He ymmärtävät parhaiten..miltä sinusta tuntuu. Voit jakaa tunteesi myös heidän kanssaan. Ja minusta on hienoa että, kerrot sen myös täällä...

Suo myös itsellesi aikaa. Ja pyydä apua. Älä mene ylitse omien voimavarojesi..

Voimia Sinulle toivoo nyt:

Tsau:Friidu

Snadein askelin toisinaan joudumme elämässä eteenpäin kulkemaan...mutta emme saa antaa koskaan periksi....

Voi olla.

Ihmiset pelkää kuolemaa ja kuolevia. Niin muuten elukatkin, kissat häipyy talosta, kun joku on kuolemaisillaan.

Itellä ei syöpää, että ei siis omalta kohdalta kokemuksia tuollaisesta. Pari tapausta nyt kuitenkin tähän.

Äiti kuoli aikanaan syöpään. Sillä oli kaks kattia. Se kuoli sairaalaan. Mutta ihan viimeisinä päivinä, kun se oli kotona, kissat hävis jonnekin. Ja muutama päivä hautajaisten jälkeen, ne pals kotio.

Miehille nyt tulee aina eturauhassyöpä. Yks lapsuuskaveri sai sen aika nuorena. Se oli sen verran nuori, että se leikattiin raskaimman päälle, sillä kun oli työvuosia edessä laskennallisesti vielä paljon. Mä nyt joskus aina soittelin sille ja kävin kyläilemässäkin. Se justa sanoi, että kun se oli sanonut ääneen sanan "syöpä", kaikki oli alkaneet karttamaan sitä. Meinas, että ei oikein kukaan edes suostu puhumaan sen kanssa, vaikka ei se miksikään ole muuttunut, se on vain sairastanut syöpää.

Syöpä ei tartu. Kuitenkin siihen suhtaudutaan kuin ruttoon.

No vielä yks. Mä en karta syöpää sairastavia. Kaikki kuolee joskus. Mulla mummo kuoli aikanaan syöpään, kotona. Jokin, olikohan se kurkkusyöpä. Mutta se oli meillä kotona loppuun asti. Me leikittiinkin, niin kauan kuin se jaksoi. Sellainen juttu. Muistan, kun se enää pystynyt nielemään kiinteää ravintoa, se pureskeli makkaraa, ei pystynyt nielemään. Äiti otti käteensä sen suusta sylkemän, pureskellun makkaran, nakkasi kitusiinsa ja sanoi, "Ei syöpä tartu". Mä en ollut silloin edes koulussa, a koko perhe paikalla, siitä jäi paljon oppia mieleen.

Ja noin kuolemasta muuten. Harva näke ruumiita nykyään. Mä olen nähnyt jonkin verran. Muutama ollut lämminkin vielä. Kuolemaa en ole nähnyt. Mutta oletettavasti senkin vielä joskus outuu näkemään, siis muunkin, kuin omasa.

Niin siis. Nykyäänhän ruumiit kiikutetaan kylmiöön, sieltä arkuun jne. Meillä oli mummi aikanaan tampuurin ppenkille laitettuna, puettuna valkoisiin. Sukulaiset kävi kattomassa sitä siellä.


Ei sun sukulaiset välttämättä ole vittumaista porukkaa. Ne vaan kammoaa kuolemaa ja pelkkää sitä. Omaa kuolemaansa. Ei niinkään Sinun kuolemaasi. Mutta olet symboli siitä, mikä voi kohdata ketä tahansa.

Ja aina unohdetaan se, ei syöpä ole sama asia kuin kuoleminen. Ei läheskään kaikki, jotka sairastuvat syöpään, kuole siihen. Se aina unohdetaan.

Ei tässä neuvoa osaa. Kerro niille sukulaisillesi sama kuin kirjoitit täne, ehkä se aukaisee niitten silmät.

Jaksuuta.


=DW=

Varmaan tarkoitit aloittajalle;)? mutta vastaan kumminkin koska nuoli osoitti että, vastasit minulle?

Olet aivan oikeassa että, syöpä koskee kokoperhettä. Myös puolisoa ja jos lapsia kuten meilläkin myös heitä. Heitä on sen ei sairastuneen puolison jaksattava viedä siinä hämmennyksen ja epävarmuuden keskellä myös eteenpäin...ilman että, itse näyttää pelkojaan.. Eikä siinä akuutti tilanteessa mikä meilläkin oli päällä tuon isonleikkauksen jälkeen. Ensiksi voitu oikeastaan muuta kuin mennä hetki tai jopa 1/2 tuntia kerrallan. joskus tuo aika oli jopa 5 min. Yksilöllinen toipuminen myös pelkästään fyysisesti on niin isoasia kokonaisuus. Ennenkuin tästä toipuu...kokonaan voi tuohon tuohon toiseen puoleen sitten keskittyä. Näin ainakin meillä oli...se vei parikin vuotta. Pelkästään tämä fyysinen toipuminen..joka oli erittäin tuskallista kovin jälkikipujen vuoksi myöskin...täytyi jaksaa ymmärtää myös nämä toisen kivut... ja auttaa siinä minkä pystyi...Ennenkuin toiselta tuli edes äänen kysymys? Mitä minulle tapahtunut? Miten tästä selviän eteenpäin..(korostan tätä että, me ihmiset olemme hyvin erilaisia tässäkin) kaikki eivät myöskään halua näyttää kipujaan eikä ajatuksiaan...en pidä siis koskaan itse tätä itsestään selvyytenä mitenkään..että, ihmiset ja me omaiset suhtautusimme jotenkin oppikirjamaisesti edes tähän asiaan...Näissä oppaissahan mitä mekin saimme sieltä sairaalasta sitten mukaamme...kaikki on perin helppoa..näytetään vaan auringonlaskua ja puhutaan kauniisti..mutta, .....uskoisin että, me jotka olemme tämän läheltä nähneet ja siinä kulkeneet rinnalla...puhumme hiukan eri kieltä..

On mielestäni erittäin tärkeää että, myös meillä omaisilla on omat kanavamme millä voimme tätä asiaa ikäänkuin sanoittaa itsellemme myöskin. Se lähin ja rakkain ihminen ei välttämättä vaikka toipuukin aina itse jaksa myöskään tästä sairaudestaan ja kokemastaan puhua tai ei yksinkertaisesti pysty....hänelle on annettava myös siihen aikaa ja sitä että, hän hyväksyy sairautensa ja sen tuomat muutokset.

Itse sanoisin tämän ainakin vaikuttaneen meihin kaikkiin....Emme ole enää samoja ihmisiä kuin ennen tuota mieheni sairastumista. Emme yksikään... Ehkä olemme tietyllä tavalla vain vähän rohkeampia kohtamaan tulevat muutokset ja hyväksymäänkin ne tai sitten emme...olen itse vain oppinut elämään hetken kerrallan. En ajattele enää pelolla huomista.. mutta, olemmeko sen parempia ihmisinä? tai kasvaneet kuitenkaan itse mitenkään?....mutta, tietyllä tavalla myös ehkä olemme herkempiä ja haavoittuneempia kaiken kokemusten jälkeen..

Ainakin minulle on nyt hyvä-ystäverkosto siis ihmiset joille voi milloin tahansa kertoa rehellisesti ja luottamuksellisesti myös omista tunteistani ja peloistani äärimmäisen tärkeää.. sama koskee miestäni...ja minähän se taas olen hänelle..

Siitä onnellinen että, hänen omat sisarensa uskaltavat pitää yhteyttä..ja kysyä myöskin. Miten voit..ja oppineet ovat kysymään nyt minulta...miten voit? Eivät tosin usein..mutta arvostan itse tätä elettä heiltä suuresti. Ihmisenhän ei täydy...mitään. Jos ei halua.

Tsau:Friidu

Onpa meillä asiat hyvin, täytyy todeta. Koko lähisuku pitää yhteyttä. Nyt ollaan muutamille rohkaisuna, kun voidaan antaa toivoa. Miehen sairastumisesta on jo kolme vuotta ja voi olosuhteisiin nähden hyvin. Kaksi kantasolusiirtoa vaikuttivat hyvin.
Kyllähän se tieto oli aika pysäyttävä. Päivä kerrallaan ollaan menty ja otettu se vastaan, mitä on annettu.
Jokaisella on oma aikansa siirtyä ajasta ikuisuuteen. Hyvä sitäkin on muistaa ja valmistautua siihen kuka mitenkin. Meillä luotetaan Jeesuksen lupauksiin.

Voimia vaan kaikille sairauksien kanssa eläville!

Sitä samaa toivon sinulle takaisin. Voimia. sekä miehellesi että itsellesi...

Tsau:Friidu