lukaisin Jarkko Laineen uuden runokirjan

sehän oli kova stara 30 vuotta sitten
sitten lainasin Holapan kootut runot
että siinähän sitä lukemista
Pistän oheen kirjoittamani jutun
Laineen runoista:
Pienistä asioista syntyy ilomme/Jarkko Laineen proosarunoja/
70-luvun nuorison kulttirunoilija ikääntyy

Jarkko Laine: Sateen ääni on niin yksinäinen ääni, runoja,
Otava 2000

” Anna minun ottaa panta hiuksistasi, avata silkkitakkisi,
- kun tunnen alastoman vatsasi, mielen haikeus on poissa,
väistyy yksinäisyys, äsken lakanoita viileämpi,
ihosi kosketus kuin viini, lämmittää, sekoittaa pään.”
Jarkko Laine tekee synteesiä menneistä vuosistaan, muistuttelee mieleen aikoja, jolloin coca cola – kulttuuri, Kerouackin ja Salingerin heimolaiset olivat muodissa. Suomalaisnuorten todellisuutta ryydittivät tuolloin Laineen ohella Saarikoski, Sinkkonen, Kejonen, Salama ja kumppanit. Vielä irtoaa paikoin resignoituneelta Laineelta lyyrinen rakkausruno tabermann- staililla.
Jarkko Laine kirjoittaa pitkää proosarunoa, joka on väliin jeremiadia, vanhenevan runoilijan kuvakavalkadia menneiltä uhon vuosilta, mutta nousee myös liitoon, analysoi miehen arvomaailmaa ja sitä mihin on tultu. Paikoin runoista heijastelee se Laine, joka sai nilkkasukkatytöt sekaisin ja nuorukaiset tutkimaan runokirjoja hämyisissä baareissa viinilasin ääressä ( kuten itsekin muistan tehneeni).
Laine ei pyri viilaamaan, paremminkin runot ovat rönsyilevää tajunnanvirtaa, sanakudosta, joka tulee mielen pohjalta, hyppää mielteen matkaan, vaihtaa suuntaa, kohoaa teräväksi huipuksi,
jatkuu tasaisena ja vuolaana, kuin joki, jonka juoksua ei voi pysäyttää. Näkisin kokoelman hivenen epätasaisena, mutta kun runoilijan maineen vuodet muistaa, kirja on mielenkiintoinen ajankuva, katsaus nuorison taannoisen idolin nykypäivään.