Katsoin eilen illalla Nelosen elokuvan Aina vierelläsi, jossa Susan Saradon ja Julia Roberts olivat isojen kysymysten keskellä yh-äidin ja isän uuden kumppanin rooleissa, kun yh-äiti sairastuu parantumattomaan syöpään.
Elokuva herätti monenlaisia ajatuksia.
Kun yh sairastuu, vaikkapa ihan vaan tavalliseen influenssaan tai joutuu muuten sairaalaan tai vuoteenomaksi, katkoo esim. jalkansa, hän on yksin ongelmiensa kanssa, jollei omaa hyvää tukiverkkoa tai hyvää suhdetta lapsen etävanhempaan.
Lapsen tai lasten kuljetus päiväkotiinkin voi olla ylitsepääsemättömän hankalaa, puhumattakaan pienestä lapsesta, joka ei osaa pukea itse tai ottaa jääkaapista jukurttia nälkäänsä. Tällaisessa tilanteessakaan yhteiskunnalta ei tipahda muuta apua yksinhuoltajan perheeseen kuin pidennetyt päiväkotiajat ja huostaanotto.
Lähes käsittämättömän vaikea on tilanne, jossa yh-vanhempi sairastuu niin vakavaan sairauteen että lopussa odottaa kuolema. Aihe on siinä rajoilla pystyykö sitä edes ajattelemaan omalle kohdalleen
Elokuvassa kävi hyvin - tietenkin, koska elokuvissa aina käy niin eli lasten isä oli hyvä isä, hänen uusi vaimonsa sopeutui tilanteeseen ja löysi kuolevan äidin kanssa yhteisen hengen alkukankeudesta huolimatta. Entä jos niin ei ole?
Mietin lapsiani, miten heidän käy, jos minulle tapahtuu jotain. Miten voi varautua pahimpaan, johon ei haluaisi varautua?
Elokuva herätti monenlaisia ajatuksia.
Kun yh sairastuu, vaikkapa ihan vaan tavalliseen influenssaan tai joutuu muuten sairaalaan tai vuoteenomaksi, katkoo esim. jalkansa, hän on yksin ongelmiensa kanssa, jollei omaa hyvää tukiverkkoa tai hyvää suhdetta lapsen etävanhempaan.
Lapsen tai lasten kuljetus päiväkotiinkin voi olla ylitsepääsemättömän hankalaa, puhumattakaan pienestä lapsesta, joka ei osaa pukea itse tai ottaa jääkaapista jukurttia nälkäänsä. Tällaisessa tilanteessakaan yhteiskunnalta ei tipahda muuta apua yksinhuoltajan perheeseen kuin pidennetyt päiväkotiajat ja huostaanotto.
Lähes käsittämättömän vaikea on tilanne, jossa yh-vanhempi sairastuu niin vakavaan sairauteen että lopussa odottaa kuolema. Aihe on siinä rajoilla pystyykö sitä edes ajattelemaan omalle kohdalleen
Elokuvassa kävi hyvin - tietenkin, koska elokuvissa aina käy niin eli lasten isä oli hyvä isä, hänen uusi vaimonsa sopeutui tilanteeseen ja löysi kuolevan äidin kanssa yhteisen hengen alkukankeudesta huolimatta. Entä jos niin ei ole?
Mietin lapsiani, miten heidän käy, jos minulle tapahtuu jotain. Miten voi varautua pahimpaan, johon ei haluaisi varautua?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minullakin on ollut aika usein noita ajatuksia ja huoli lasten tulevaisuudesta erityisesti, jos sairastuisin vakavasti. Erilaisia käsi- ja jalkavammoja, flunssia ja muita tavallisia pöpöjä on ollutkin, ja niistä on selvitty käytännössä ilman apuja.
Lapsillani ei ole läheistä suhdetta isäänsä, joten en tiedä kuka heidät kasvattaisi, jos minua ei olisi. Lapset ovat kahdesta suhteesta, joten läheisten sukulaisten puuttuessa heidät varmaan sijoitettaisiin kasvattivanhemmille. Toive on, että samaan perheeseen, sillä lapseni ovat todella läheisiä toisilleen. Toinen isä ei halua lapsia huollettavakseen ja toisesta ei siihen edes olisi psyykkisen sairautensa vuoksi.