Minulla on ollut polttava vauvakuume kohta kolme vuotta. Olen 25-vuotias, mieheni kanssa meillä on yhteistä matkaa takana yli kuusi vuotta. Miestä ei voisi vähempää kiinnostaa tällä hetkellä perheen perustaminen.
Kauanko voin tätä kestää? Siskoni sai juuri lapsen, joka on kertakaikkisen suloinen, ja on saanut vauvakuumeeni nousemaan korkeammalle kuin koskaan ennen. Lapsi oli vahinko. Siskoni oli ajatellut elävänsä koko elämänsä lapsettomana, hän ei uskonut olevansa "äiti-tyyppiä" eikä ollut koskaan potenut vauvakuumetta. Nyt nyytti on kuitenkin kotona, ja sisko ilmeisen onnellinen.
Kaksi ystävääni ovat raskaana. Toisen laskettu aika on toukokuussa, toisen kesäkuussa. Tämä toinen ystäväni tuli niin ikään vahingossa raskaaksi, ja on julistanut, että hän ei kyllä jää lapsen kanssa kotiin nököttämään, että heillä ei vauva muuta arkea. Töihin haluaa palata mahdollisimman pian, ainakin tämän hetkisissä ajatuksissaan.
Ja taas. Veljeni paras ystävä ilmoitti, että hänestä tulee syksyllä isä. Ovat vielä kovin nuoria. Lapsi on vahinko, mutta ovat kovin iloisia.
Kyllä tämä sattuu vain niin paljon. Lapsia tuntuu tulevan kaikille niille, jotka eivät niitä ole edes toivoneet alunperin. Itse on sen ikuisen onnittelijan roolissa. Tokihan sitä on onnellinen ystäviensä puolesta, kun noin suuren uutisen kertovat. Mutta kyllä se myös kirvelee.
Miehen perhe ja oma perhe ovat kyselleet jo pari vuotta, milloin meille ilmestyy perheenlisäystä. Aluksi se oli ihan mukavaa, ja saatoin sanoakin, että eihän sitä koskaan tiedä, kun mieskin sai opintonsa päätökseen, pääsi töihin jne. Mutta kun mies on osoittanut haluttomuutensa nyt aivan täydellä teholla, ovat nämä kyselyt ruvenneet tuntumaan todella ahdistavilta, ja aiheuttavat joka kerta pahan mielen. Olen jo ruvennut vastaamaankin, ettei varmaan ihan lähitulevaisuudessa kannata mitään odottaa... Ja salaa mielessäni katkerana ajattelen, että "ei kai koskaan...".
Lisäksi minua on kaiken ohella ruvennut ärsyttämään se, että nimenomaan pelkästään minulta kysellään perheenlisäyksestä, ei koskaan mieheltä. Ihan kuin se olisi nyt vain minusta kiinni. Koskaan ei kysytä niin, että olisimme molemmat paikalla.
Kaikista pahimman aallonpohjani tämän lannistumiseni kanssa saavutin, kun olin käymässä viikko sitten vanhempieni luona. Siskoni oli siellä myös vauvansa kanssa. Kun vauva heräsi uniltaan, menin häntä hyssyttelemään, nostin syliini ja silittelin, kun siskoni oli saunassa. Sillä hetkellä sitä suloista olentoa katsoessani ylitseni pyyhkäisi sisäinen huuto, että "sinulla ei ehkä ole koskaan tällaista omaa!". Juuri silloin huomasin isäni tulleen huoneeseen, ja hän sanoi minulle jotain. Se tuntui vielä kestämättömämmältä sen vuoksi, ettei isäni todellakaan ole mitään herkistelijätyyppiä, eikä juuri puhu ajatuksistaan. Hän sanoi minulle:
- Sinulla pitäisi olla lapsi. Vauva on kuin tarkoitettu syliisi. Sinä olet sellainen luontainen äiti.
Ja minä siihen kiireesti heitin jonkun vitsin, etten olisi alkanut isäni nähden itkeä. En ollut varmaan koskaan kuullut isäni suusta mitään noin tunnepitoista tekstiä. Ja minuun sattui niin paljon, niin kauniisti kuin isäni minulle olikin sanonut. Sen jälkeen olen ollut todella alamaissa, eikä työnteosta tahdo tulla mitään. Arki ei luista, eikä uni tule.
Vielä lisää vauvauutisia; montako niitä enää kestää?
Kauanko voin tätä kestää? Siskoni sai juuri lapsen, joka on kertakaikkisen suloinen, ja on saanut vauvakuumeeni nousemaan korkeammalle kuin koskaan ennen. Lapsi oli vahinko. Siskoni oli ajatellut elävänsä koko elämänsä lapsettomana, hän ei uskonut olevansa "äiti-tyyppiä" eikä ollut koskaan potenut vauvakuumetta. Nyt nyytti on kuitenkin kotona, ja sisko ilmeisen onnellinen.
Kaksi ystävääni ovat raskaana. Toisen laskettu aika on toukokuussa, toisen kesäkuussa. Tämä toinen ystäväni tuli niin ikään vahingossa raskaaksi, ja on julistanut, että hän ei kyllä jää lapsen kanssa kotiin nököttämään, että heillä ei vauva muuta arkea. Töihin haluaa palata mahdollisimman pian, ainakin tämän hetkisissä ajatuksissaan.
Ja taas. Veljeni paras ystävä ilmoitti, että hänestä tulee syksyllä isä. Ovat vielä kovin nuoria. Lapsi on vahinko, mutta ovat kovin iloisia.
Kyllä tämä sattuu vain niin paljon. Lapsia tuntuu tulevan kaikille niille, jotka eivät niitä ole edes toivoneet alunperin. Itse on sen ikuisen onnittelijan roolissa. Tokihan sitä on onnellinen ystäviensä puolesta, kun noin suuren uutisen kertovat. Mutta kyllä se myös kirvelee.
Miehen perhe ja oma perhe ovat kyselleet jo pari vuotta, milloin meille ilmestyy perheenlisäystä. Aluksi se oli ihan mukavaa, ja saatoin sanoakin, että eihän sitä koskaan tiedä, kun mieskin sai opintonsa päätökseen, pääsi töihin jne. Mutta kun mies on osoittanut haluttomuutensa nyt aivan täydellä teholla, ovat nämä kyselyt ruvenneet tuntumaan todella ahdistavilta, ja aiheuttavat joka kerta pahan mielen. Olen jo ruvennut vastaamaankin, ettei varmaan ihan lähitulevaisuudessa kannata mitään odottaa... Ja salaa mielessäni katkerana ajattelen, että "ei kai koskaan...".
Lisäksi minua on kaiken ohella ruvennut ärsyttämään se, että nimenomaan pelkästään minulta kysellään perheenlisäyksestä, ei koskaan mieheltä. Ihan kuin se olisi nyt vain minusta kiinni. Koskaan ei kysytä niin, että olisimme molemmat paikalla.
Kaikista pahimman aallonpohjani tämän lannistumiseni kanssa saavutin, kun olin käymässä viikko sitten vanhempieni luona. Siskoni oli siellä myös vauvansa kanssa. Kun vauva heräsi uniltaan, menin häntä hyssyttelemään, nostin syliini ja silittelin, kun siskoni oli saunassa. Sillä hetkellä sitä suloista olentoa katsoessani ylitseni pyyhkäisi sisäinen huuto, että "sinulla ei ehkä ole koskaan tällaista omaa!". Juuri silloin huomasin isäni tulleen huoneeseen, ja hän sanoi minulle jotain. Se tuntui vielä kestämättömämmältä sen vuoksi, ettei isäni todellakaan ole mitään herkistelijätyyppiä, eikä juuri puhu ajatuksistaan. Hän sanoi minulle:
- Sinulla pitäisi olla lapsi. Vauva on kuin tarkoitettu syliisi. Sinä olet sellainen luontainen äiti.
Ja minä siihen kiireesti heitin jonkun vitsin, etten olisi alkanut isäni nähden itkeä. En ollut varmaan koskaan kuullut isäni suusta mitään noin tunnepitoista tekstiä. Ja minuun sattui niin paljon, niin kauniisti kuin isäni minulle olikin sanonut. Sen jälkeen olen ollut todella alamaissa, eikä työnteosta tahdo tulla mitään. Arki ei luista, eikä uni tule.
Vielä lisää vauvauutisia; montako niitä enää kestää?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Suosittelisin puhumaan miehesi kanssa asiasta. Haluaako hän koskaan lapsia vai ei? Ja voisiko hän harkita lapsen hankkimista? Ja älä ota vastaan mitään epäselviä vastauksia, vaan jutelkaa asia läpi. Vaikka sitten mies hermostuisikin. Koska kyseessä on myös sinun elämä, sinun unelmat.
Voin omasta kokemuksesta sanoa, että jos tilanne pääsee kovin pahaksi, voi ihan oikeasti masentua pahasti. Meillä molemmat haluttiin lapsia, mutta en vaan tullut millään raskaaksi. Viiden vuoden yrittämisen jälkeen (välissä yksi keskenmeno) aloin jo masentua. Sain ihme raivokohtauksia, mieheni ei muka enää rakastanut minua ja petti minua.. olin aivan toivoton. Vasta nyt jälkeenpäin ymmärsin, että tuo johtui siitä surusta, kun en tullut raskaaksi, vaikka kuinka yritettiin.
Miehet ei myöskään usein ymmärrä, että jossain vaiheessa se "lapsentekoaika" loppuu naisilta. Ei me ikuisesti voida saada lapsia. Entä jos lapsia alkaa "tehdä" vasta päälle kolmekymppisenä? Jos käykin niin surullisesti, että saa keskenmenon? Koko yritys lähtee taas alusta ja voin sanoa, että heti keskenmenon jälkeen ei tee mieli yrittää hankkia lasta... ja sitten voikin raskautuminen olla jo vaikeampaa kuin nuorempana.
Miksei miehesi halua lapsia? Eikö halua niitä juuri nyt vai eikö koskaan? Tämä asia kannattaisi keskustella läpi, ettet muutaman vuoden päästä herää siihen todellisuuteen, ettet ole saanut haluamaasi ja aika alkaa olla vähissä...
Minua myös ärsytti tuttavien kommentit "millonkas teille tulee lapsia?", kun yritettiin saada lapsi. Itse en koskaan kysele toisten vauva-asioita, kun tiedän mille se tuntuu. No, nyt olen vihdoin raskaana, mutta en kyllä ikinä unohda sitä masennusta ja kyselyitä, kun epätoivoisesti yritettiin, että tulisin raskaaksi..
Olemme kyllä mieheni kanssa keskustelleet perheenlisäyksestä. Hänen kantansa on yksinkertaisuudessaan se, että haluaa kyllä todennäköisesti lapsia joskus. Mutta ei vielä vähään aikaan. Tämän pidemmälle emme keskustelussa riitelemättä pääse. Jos yritän puhua toiveistani, että tahtoisin äidiksi muutaman vuoden sisällä, mies ärsyyntyy ja alkaa toistella, että minäkö siitä yksin päätän. Tämän jälkeen yleensä häipyy tilanteesta, ja minä kävelen perässä anteeksipyydellen.
Tämä on saanut minut epäilemään, tahtooko mies olla todella kanssani: epäileekö hän yhteistä tulevaisuuttamme, eikä siksi osaa puhua perheenlisäyksestä? Olen tästäkin yrittänyt hänen kanssaan keskustella, mutta mies suuttuu ja sanoo minun tekevän kärpäsestä härkäsen. Olen siis hieman ymmäälläni ja suruissani, kun asiaan ei saa minkäänlaista selvyyttä.