Mauri Paasilinnan mustaa huumoria
Lapin kairojen tragikomiikkaa
Lapin tuntureilla, vesillä ja rääseiköissä
Mauri Paasilinna: Pohjoisen yössä kerran,
kertomuksia,
Gummerus 2001
"Ei kirjan kirjoittaminen mikään sukurasite ole.
Olen ajatellut, että joissakin suvuissa ollaan
yrittäjiä ja toisissa kirvesmiehiä, muurareita
tai merenkulkijoita. Meillä on tämmöinen suku."
"En minä mikään suuri eepikko ole... Ei minulla
ole mitään syytä vedellä henkseleitäni, sillä ei
minulla ole mitään taiteen tekemisen tuskaakaan.
Minä olen aika karkearakenteinen ihminen enkä
mikään kaunosielu."
"Ja ekologista elämäntapaa kannatan, kun taas
byrokratia... Aina, kun näen virkamiehen tai
organisaation, minulle tulee Kafka mieleen."
"Minä en ole mikään eräkirjailija. Minä olen
luontoihminen."
Kirjailijan omat mietteet kertovat Mauri
Paasilinnan kirjailija-identiteetistä. Uusin
kertomuskokoelma on, jos mahdollista, entistäkin
pelkistyneempi ja karumpi, mustaa huumoria
viljelevä ja groteskilla kielellä tyylittelevä.
Lapin erämaissa näytellään monta tragediaa. Kova
on joskus lapin naisen kohtalo miehensä käsissä,
mutta etelän pomomieskin asettuu surkuhupaisaan
valoon, kun hän kokee opetella jotakin luonnon
ehdoilla elämisestä. Ei Lapissa pärjää
kännykkäkauppiaan mentaliteetilla, eipä kyllä.
Muutamat alkavat nähdä harhoja, jotkut
paikalliset hupsahtavat luonnon ehdoilla eläviksi
erakoiksi, jotka tarttuvat
kirveeseen, kun tutuille, ihmisen koskemattomille
riistamaille ilmestyy merkkejä vierailijasta.
Mauri Paasilinna ryhtyi kirjailijaksi
viisikymppisenä, kun joutui työttömäksi.
Luonnollinen ratkaisu, kun tietää velipoikien (
joista ainakin Erno piti Maurin kirjoittamista
vähän vitsinä) maineen näissä puuhissa. Jotenkin
Paasilinnan kieli, uudissanoineen ja –
ilmaisuineen, pelkistyneine kielellisine
umpiperineen, antaa oivaltaa, että velipoikiaan
huonompi ei kirjailija ole tyyliniekkana. Joskus
kyllä odotin vähän perustellumpia ja laajempia
kokonaisuuksia, niin kuin aihe olisi joskus
jäänyt ilmaan lekuttelemaan kuin saalista
tähystävä tunturihaukka.
Lapin kairojen tragikomiikkaa
Lapin tuntureilla, vesillä ja rääseiköissä
Mauri Paasilinna: Pohjoisen yössä kerran,
kertomuksia,
Gummerus 2001
"Ei kirjan kirjoittaminen mikään sukurasite ole.
Olen ajatellut, että joissakin suvuissa ollaan
yrittäjiä ja toisissa kirvesmiehiä, muurareita
tai merenkulkijoita. Meillä on tämmöinen suku."
"En minä mikään suuri eepikko ole... Ei minulla
ole mitään syytä vedellä henkseleitäni, sillä ei
minulla ole mitään taiteen tekemisen tuskaakaan.
Minä olen aika karkearakenteinen ihminen enkä
mikään kaunosielu."
"Ja ekologista elämäntapaa kannatan, kun taas
byrokratia... Aina, kun näen virkamiehen tai
organisaation, minulle tulee Kafka mieleen."
"Minä en ole mikään eräkirjailija. Minä olen
luontoihminen."
Kirjailijan omat mietteet kertovat Mauri
Paasilinnan kirjailija-identiteetistä. Uusin
kertomuskokoelma on, jos mahdollista, entistäkin
pelkistyneempi ja karumpi, mustaa huumoria
viljelevä ja groteskilla kielellä tyylittelevä.
Lapin erämaissa näytellään monta tragediaa. Kova
on joskus lapin naisen kohtalo miehensä käsissä,
mutta etelän pomomieskin asettuu surkuhupaisaan
valoon, kun hän kokee opetella jotakin luonnon
ehdoilla elämisestä. Ei Lapissa pärjää
kännykkäkauppiaan mentaliteetilla, eipä kyllä.
Muutamat alkavat nähdä harhoja, jotkut
paikalliset hupsahtavat luonnon ehdoilla eläviksi
erakoiksi, jotka tarttuvat
kirveeseen, kun tutuille, ihmisen koskemattomille
riistamaille ilmestyy merkkejä vierailijasta.
Mauri Paasilinna ryhtyi kirjailijaksi
viisikymppisenä, kun joutui työttömäksi.
Luonnollinen ratkaisu, kun tietää velipoikien (
joista ainakin Erno piti Maurin kirjoittamista
vähän vitsinä) maineen näissä puuhissa. Jotenkin
Paasilinnan kieli, uudissanoineen ja –
ilmaisuineen, pelkistyneine kielellisine
umpiperineen, antaa oivaltaa, että velipoikiaan
huonompi ei kirjailija ole tyyliniekkana. Joskus
kyllä odotin vähän perustellumpia ja laajempia
kokonaisuuksia, niin kuin aihe olisi joskus
jäänyt ilmaan lekuttelemaan kuin saalista
tähystävä tunturihaukka.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen lukenut Mauri Paasilinnan Sääsket- kokelman
ja voin jo sen perusteella yhtyä edelliseen.
En käsitä miksi joissakin suvuissa voi olla noin
monta todella loistavaa kirjailijaa! Maurin ei
tarvitse hävetä esiintymistä veljiensä kanssa!
Huumorintaju näyttää olevan yhteistä noille
pohjoisen pojille. Ja minkälainen huumori!
Välistä on naurettava vedet silmissä Maurin
teksteille! Samoin on käynyt Arton kirjoja
lukiessa. Ja edesmennyt Erno oli lauseissaan
hämmästyttävän nerokas hänkin. Kiitos heille
kaikille! Odotan mielenkiinnolla uusia teoksia
Artolta ja Maurilta!