Oon 20v kundi ja oon ollu syrjäytyny 14 kesäsestä asti, eli ei oo koskaan ollu kavereita eikä muutakaan, ei siis mitään sosiaalista, 14v asti päivät on menny siihen että tietokoneella himassa 24/7 kun ei ole muutakaan elämää.
Mut joka päivä mietin että " saanko koskaan kavereita, mikä mussa on vikana, tarviin kamuja, oon niin yksin, masentaa, ahdistaa, en jaksa yms " tuollaiset ajatukset pyörivät päässä jatkuvasti.
Mut viimeset pari viikkoa, on menny tosi mukavasti sillä oon tajunnu sen että en tuu koskaan saamaan kavereita tai sopeutumaan sosiaaliseen elämään, joten lyhyesti sanottuna luovutin asian suhtene, enkä enään yritä nähdä vaivaa asian eteen. Oon hyväksyny sen että tuun olemaan loppuelämäni yksin.
Täytyy sanoa että on paljon parempi fiilis nyt kun ei tarvi ajatella yksinäisyyttä enään.
Mut joka päivä mietin että " saanko koskaan kavereita, mikä mussa on vikana, tarviin kamuja, oon niin yksin, masentaa, ahdistaa, en jaksa yms " tuollaiset ajatukset pyörivät päässä jatkuvasti.
Mut viimeset pari viikkoa, on menny tosi mukavasti sillä oon tajunnu sen että en tuu koskaan saamaan kavereita tai sopeutumaan sosiaaliseen elämään, joten lyhyesti sanottuna luovutin asian suhtene, enkä enään yritä nähdä vaivaa asian eteen. Oon hyväksyny sen että tuun olemaan loppuelämäni yksin.
Täytyy sanoa että on paljon parempi fiilis nyt kun ei tarvi ajatella yksinäisyyttä enään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mistä päin oot?
Voi miten hyvä oivallus. Sinulle yksinäisyys ei ole enää ongelma. Itse uskon, että meille annetaan usein ongelmia ja yskinäisyyttäkin että oppisimme niiden kautta jotakin. Heti kun lakkaamme murehtimasta ongelmaamme, se lakkaa orjuuttamasta psyykettä ja nielemästä voimaa. Nyt jaksat elää, olla iloinen ja vapaa. Yhtäkkiä huomaatkin, et ole enää yksin. Ja vaikka olsitkin et ole enää riippuvainen ulkopuolisista tekijöistä ollaksesi onnellinen.
sama mulla, välillä vaan aattelen, että mullahan on ihan hyvä. Voin tehdä kotona mitä haluan, kokkailla mitä tykkään ja kattoa vain niitä leffoja jotka kiinnostaa jne.
mutta ei ihmistä oo tarkoitettu yksinäiseksi... tai ei ainakaan minua. Kyllä se hymy jossain välissä aina hyytyy ja alan taas surkuttelemaan yksinäisyyttäni.
Ihan joku pieni juttu, näkee kaupungilla onnellisen pariskunnan tai perheen kaupassa, nii tulee semmoinen olo, että olisipa minullakan normaali elämä...
vaikka kuinka yrittää aattella, että mun on tarkoitettu ikisinkuksi ja että mä en tuu ketään saamaan, niin silti.
Ei tuo mitenkään mahdotonta ole että saisi niitä ystäviä tai muuta seuraa. Hyvä juttu on tietysti jos et murehdi sitä asiaa liikaa, mutta siltikin suositeltavaa olisi ettei ihan luovuta kokonaan tuon asian kanssa. Totuus kuitenkin on että jossakin vaiheessa se alkaa haitata jos ei ole yrittänytkään.
Yksi keino on vaikka sitten sähköposti tällekin palstalle tai vastaaminen muihin...
Se että nyt olet onnellinen ja mahdollisesti muutaman viikonkin päästä siitä että olet yksin niin hyvin todennäköisesti nuo ajatukset tulee vaihtumaan vielä tiuhaan tahtiin. Sen takia on aina parempi yrittää ja pitää ainakin se pieni toivonkipinä yllä, vaikka se sitten kuluttaisikin.