Mulla on tällä hetkellä sanoinkuvaamattoman paha olla. Kelaan mielessäni tapahtumia, jotka tapahtu pari vuotta sitten tai useitakin vuosia sitten. Kelaan nuoruuttani. Psykiatrini sanoi, että oothan sä vieläkin nuori, vasta 20-vuotias! Mutta tuo tuntuu julmalta pilalta, koska koen, että minun kuuluu olla saatanan onnellinen, vain koska olen vielä nuori "ja elämä on vasta edessä". En tunne itseäni nuoreksi. Tunnen, että en ole enää kaukana haudasta.
En ollut murrosiässä kapinallinen, villi ja vapaa. En tehnyt juttuja, en kokeillut kymmeniä eri vaate- ja hiustyylejä (esim. gootista hoppariin), en juonut, en polttanut, en bilettänyt, en riidellyt vanhempieni kanssa... olin aina tottelevainen, naiivi idiootti. Ja sitä olen vieläkin. Olen vain hiljaa ja näkymätön. Päiväkotiajoilta saamani kuvaus minusta sai minut hiljattain itkemään. Jo silloin hoitajat kuvailivat minua "hiljaiseksi, näkymättömäksi tytöksi, joka vietti aikaa enemmän yksin kuin porukassa".
Luonteessani siis on aina ollut vikaa. Minä olin jo ongelma 5-vuotiaana.
Mua vaivaa tällä hetkellä monikin asia. Mutta just nyt tunnen katkeruutta. Eksyin facebookiin tutkimaan entisten luokkalaisteni profiileja. Luin vanhan ihastukseni profiilia. Ihastuksen, jolle en koskaan puhunut.
Minulla oli kaksi ihastusta. Molemmat heistä tekee jotain. Molemmilla on loistavia ystäviä.
En ymmärrä. Miksi olen heille näin kateellinen? Mikä mulle tuli? Miksi oon nyt niin vihainen ja itkuherkkä? Koska mulla ei oo sitä mitä niillä on? Koska en voi koskaan tuntea heitä, mutta muut saavat heidät tuntea?
Mun elämä menee päin helvettiä. Lääkitys aloitettii kolme viikkoo sitten, enkä oo uskaltanu ottaa ensimmäistäkään pilleriä. Valehtelen psykiatrillenikin. En oo kertonut kenellekään, että oon sekaisin. MULLA EI OLE KETÄÄN, KENELLE KERTOA.
Kadun tätä kirjoitusta aamulla. Totta kai mä kadun. Miten näin tyhmä ihminen suostuu näyttämään oman tyhmyytensä suosiolla?
Missä helvetissä mä oon.
En ollut murrosiässä kapinallinen, villi ja vapaa. En tehnyt juttuja, en kokeillut kymmeniä eri vaate- ja hiustyylejä (esim. gootista hoppariin), en juonut, en polttanut, en bilettänyt, en riidellyt vanhempieni kanssa... olin aina tottelevainen, naiivi idiootti. Ja sitä olen vieläkin. Olen vain hiljaa ja näkymätön. Päiväkotiajoilta saamani kuvaus minusta sai minut hiljattain itkemään. Jo silloin hoitajat kuvailivat minua "hiljaiseksi, näkymättömäksi tytöksi, joka vietti aikaa enemmän yksin kuin porukassa".
Luonteessani siis on aina ollut vikaa. Minä olin jo ongelma 5-vuotiaana.
Mua vaivaa tällä hetkellä monikin asia. Mutta just nyt tunnen katkeruutta. Eksyin facebookiin tutkimaan entisten luokkalaisteni profiileja. Luin vanhan ihastukseni profiilia. Ihastuksen, jolle en koskaan puhunut.
Minulla oli kaksi ihastusta. Molemmat heistä tekee jotain. Molemmilla on loistavia ystäviä.
En ymmärrä. Miksi olen heille näin kateellinen? Mikä mulle tuli? Miksi oon nyt niin vihainen ja itkuherkkä? Koska mulla ei oo sitä mitä niillä on? Koska en voi koskaan tuntea heitä, mutta muut saavat heidät tuntea?
Mun elämä menee päin helvettiä. Lääkitys aloitettii kolme viikkoo sitten, enkä oo uskaltanu ottaa ensimmäistäkään pilleriä. Valehtelen psykiatrillenikin. En oo kertonut kenellekään, että oon sekaisin. MULLA EI OLE KETÄÄN, KENELLE KERTOA.
Kadun tätä kirjoitusta aamulla. Totta kai mä kadun. Miten näin tyhmä ihminen suostuu näyttämään oman tyhmyytensä suosiolla?
Missä helvetissä mä oon.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei sun tarvitse katua sitä, että oot uskallat avautua. Olet ihminen siinä missä kaikki muutkin ja sulla on oikeus tuntea ja ajatella ja myös puhua tunteistasi. Hienoa, että uskalsit kirjoittaa tänne!
Olen itse 22-vuotias mies ja tiedän myös tunteen, että vaikka vielä oikeasti olisikin nuori, silti tuntuu että koko nuoruus on vain mennyt ohi eikä elämässä enää ole edessä mitään kiinnostavaa ja kokemisen arvoista. Olin pari vuotta todella masentunut, nyt viime aikoina olo on ollut jonkun verran parempi, mutta en mä kyllä vieläkään mikään maailman positiivisin ihminen ole.
Luettelit tuossa asioita, mitä olisit halunnut tehdä nuorempana, muttet uskaltanut. Kadut sitä, että oot ollu ”tottelevainen naiivi idiootti”. Mutta olisikin kiinnostava tietää, miksi sä ajattelet että kiltteydessä on jotain vikaa ja oisit halunnu olla kapinallisempi. Nuorena ihmisen ajatusmaailma kehittyy ja monet hakee itseään ja omaa tapaansa elää. On ihan hyvä kokeilla erilaisia asioita, mutta mun mielestä esimerkiksi mainitsemasi vanhempien kanssa riitely ei ole mitenkään tavoittelemisen arvoista. Tietysti jos on eri mieltä jostain asiasta kuin vanhempansa, niin se täytyy sanoa ja puolustaa itseään ja mielipiteitään, mutta ei niin että riitely ja kapinoiminen olisi sinällään päämäärä ja itseisarvo. Kapinoiminen pelkästään kapinoimisen halusta on typerää.
Katkeruus ja kateus on inhimillisiä tunteita ja on ymmärrettävää, että yksinäinen ja masentunut ihminen saattaa sellaisia kokea. Ei mulla ole mitään helppoa ja valmista ratkaisua siihen, miten niistä pääsisi eroon, mutta ensimmäinen askel (jonka oletkin jo ottanut) on se, että ylipäänsä tiedostat ja tunnistat nuo tunteesi. Sun pitäisi myös hyväksyä itsesi, eikä ajatella että sussa on jotain vikaa, kun tunnet niin. Kukaan ihminen ei ole täydellinen ja kaikilla on sellaisia tunteita, joita ei haluaisi itsessään olevan, mutta niiden tunteiden kanssa voi kuitenkin oppia elämään ja ehkä pikkuhiljaa päästä niistä eroon.
Jos haluat jutella lisää, kirjoita mulle sähköpostia osoitteeseen [email protected]
--> surupusero
Tuttua juttua.
Ei sinussa ole vikaa, olet vain sinä.
Joskus opit sen ymmärtämään, etkä enää vertaa/arvota itseäsi suhteessa muihin, silloin elämäsi avautuu.
Meitä on täällä useampia kuin luuletkaan :)
Kiitän vastauksistanne. Olin rehellisesti sanottuna yllättynyt, että sain positiivisia vastauksia ilkeilyjen sijaan. Tunnen helpotusta.
Kiitos. :)
_vesinokkaeläin_: yllätyksekseni kirjoitin sinulle viestin. Toivottavasti en aiheuta hämmennystä.
koita rakas ihminen saada puhuttua, ole rehellinen terapiassa ja juttele samanlaisia tunteita läpikäyneiden ihmisten kanssa, vaikka täällä netissä. hae apua. miksi. koska tässä maailmassa oikeasti on ihania asioita mitä kokea. pitää vain päästä pois sieltä "pimeästä". voimia
Tervehdys surupusero .
Psykiatrisi sanat "olethan vieläkin nuori,vasta 20 vuotias" ovat totta.
Hiljaisuus on persoonallisuus, ei vika.
Olet hakenut ammattiapua ongelmaasi, joten et todellakaan ole " tyhmä ihminen".
Kyynisesti sanottuna yksikään elämänvaihe ei ole helppo,elämä on aina enemmän tai vähemmän vaikeaa.
Esimerkiksi sinun isovanhemmat,kuten minun isäni , elivät ja kokivat sodan isänmaanpuolesta.Isäni elämästä 5 nuoruus vuotta meni sodassa.
Ihminen on aina yksilö, jokaisella meillä on oikeus olla oma itsemme, avuinemme tai puutteinemme.
terv. R.R.