Olen 19v tyttö jonka äiti on sairastanut vakavaa masennusta ja paniikkihäiriötä jo monta vuotta. Ongelmana on hänen lääkkeiden väärinkäyttö, jonkilainen narsismiin viittaavaa käytös (=Kun hän satuttaa itseään, hän haluaa muiden näkevän selvästi sen esim. Ottamalla yliannostuksen lääkkeitä -> Ilmoittaa tekstiviestillä teostaan.) ja hoitojen laiminlyöminen. Äitini on ollut sairaalassa hoidossa yliannostusten takia missä hänelle annettiin tilaisuus rauhoittua edes hetkeksi, mutta heti päästyään pois sairaalasta sama rumba alkoi uudestaan.
Koko perheeni on kärsinyt näistä asioista jossain mielessä ja minun mielestäni näin nuoren ihmisen ei pitäisi kokea tällaista (vaikka Suomessa masentuneisuus onkin jo periaatteessa kansantauti) Tahtoisin jatkaa opintojani normaalisti, aivan niinkuin muutkin nuoret ja jatkaa elämää onnellisena. Pelkään että itselleni kehittyy ajan myötä myös jonkinlainen mielenterveysongelma, koska joudun käsittelemään tällaisia asioita aika useasti omassa päässäni. En ole käynyt terapeutilla tms. Olen toki sitäkin ajatellut, mutta tuntuu ettei se auttaisi kuitenkaan mitään.
Säälittää äitini sillä hän on pohjimmiltaan todella kiltti, antelias ja muutenkin hyväsydäminen ihminen. Hänellä on jonkin verran ystäviä, muttei tosiystävää ketä nähdä päivittäin. Lähinnä juomaseurassa viihtyviä ystäviä. Olen ollut hänen tukenaan jo monta vuotta ja tuntuu etteivät voimani kestä enää tätä rasitusta. Toivoisin jonkinlaista parannusta tähän tilanteeseen, mutten tiedä mitä.. Olemme puhuneet perheeni kanssa pakkohoito-menetelmästä mutta kauemmas ajateltuna ajatus on suorastaan HIRVEÄ.
Onko kenelläkään kokemusta samaisesta asiasta? Miten olette toimineet? Mitä on tapahtunut, jos olette jättäneet huomiotta edes hetkeksi? Miten äitinne on reagoinut siihen? Kokemuksia kaivataan.. :/ Kirjoitan ensimmäistä kertaa tänne, mutta tuntuu että täältä saattaisi löytyä ns. Hengenheimolaisia..
Koko perheeni on kärsinyt näistä asioista jossain mielessä ja minun mielestäni näin nuoren ihmisen ei pitäisi kokea tällaista (vaikka Suomessa masentuneisuus onkin jo periaatteessa kansantauti) Tahtoisin jatkaa opintojani normaalisti, aivan niinkuin muutkin nuoret ja jatkaa elämää onnellisena. Pelkään että itselleni kehittyy ajan myötä myös jonkinlainen mielenterveysongelma, koska joudun käsittelemään tällaisia asioita aika useasti omassa päässäni. En ole käynyt terapeutilla tms. Olen toki sitäkin ajatellut, mutta tuntuu ettei se auttaisi kuitenkaan mitään.
Säälittää äitini sillä hän on pohjimmiltaan todella kiltti, antelias ja muutenkin hyväsydäminen ihminen. Hänellä on jonkin verran ystäviä, muttei tosiystävää ketä nähdä päivittäin. Lähinnä juomaseurassa viihtyviä ystäviä. Olen ollut hänen tukenaan jo monta vuotta ja tuntuu etteivät voimani kestä enää tätä rasitusta. Toivoisin jonkinlaista parannusta tähän tilanteeseen, mutten tiedä mitä.. Olemme puhuneet perheeni kanssa pakkohoito-menetelmästä mutta kauemmas ajateltuna ajatus on suorastaan HIRVEÄ.
Onko kenelläkään kokemusta samaisesta asiasta? Miten olette toimineet? Mitä on tapahtunut, jos olette jättäneet huomiotta edes hetkeksi? Miten äitinne on reagoinut siihen? Kokemuksia kaivataan.. :/ Kirjoitan ensimmäistä kertaa tänne, mutta tuntuu että täältä saattaisi löytyä ns. Hengenheimolaisia..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jokainen ihminen ja tilanne on ainutkertainen joten varmaan mitään tilannetta täysin ratkaisevaa vastausta tuskin kukaan voi sinulle antaa. Omasta kokemuksesta tiedän että rajan veto äidin tukemisen ja auttamisen / oman elämän ja itsen hoidon kannalta ei todellakaan ole helppo. Pohjimmiltaan jokainen on itse vastuussa elämästään. .jos äitisi ei ole henkisesti valmis lähtemään parantumisen tielle, ei kukaan sitä hänen puolestaan voi tehdä. Oma tahto parantua, saada muutos elämäänsä on perusta muutokselle. Sinä olet vastuussa omasta elämästäsi ja pitämään huolta siitä. Mieti vaihtoehtoja joiden kanssa voit elää. Itse lähdin 15 vuotiaana kotoa. Ei ollut helppoa millään tavalla, mutta koin että se oli ainoa tapa selvitä jotenkuten ajautumatta itse samaan henkiseen helvettiin missä äiti eli. Se katkaisi välimme moniksi vuosiksi - mutta vuosien kuluttua molemmat ymmärsimme että se oli meidän tilanteessa oikea ratkaisu. Puhu äidillesi suorin, avoimin sanoin mitä ajattelet ja tunnet ja siitä että olette keskustelleet pakkohoitovaihtoehdosta.Mieti sitten oman elämäsi vaihtoehdot, kuinka olet valmis jatkamaan - joskus aito rakkaudellinen teko on näyttäytyy raadollisena tekona. Henkisesti tuossa on edessä vuosien prosessi päätät mitä tahansa. Voimia ja kaikkea hyvää sinulle ja äidillesi
En asu äitini kanssa kotona, vaan välimatkaa on n. 400m. Aiomme muuttaa keskustaan asumaan, jolloin välimatka pitenee n. 5km. Olen yrittänyt keskustella äitini kanssa tästä aiheesta, mutta tuntuu ettei hän halua keskustella vakavasti vaan kääntää aiheen johonkin toiseen. "joskus aito rakkaudellinen teko on näyttäytyy raadollisena tekona" Tuota en ole juurikaan ajatellut, koska pyrin olemaan mahdollisimman kiltti ihmisiä kohtaan ja olen kova säälimäänkin.. Kiitos tuestasi. On hyvä tietää aina, että on olemassa ihmisiä ketkä ovat kokeneet saman :)
Tuolla "raadollisella näyttäytymisellä" tarkoitin että voit joutua tekemään päätöksiä joista äitisi ei todellakaan pidä, esimerkiksi pakkohoitoon vienti. Tosin täytyy sanoa että en ole sellaisten kannalla kuin aivan ääritilanteessa -- eli lähinnä jos ihminen on toisia tai itseään kohtaan väkivaltainen. Minulle tuo kotoa lähtö oli raadollinen teko äitiäini kohtaan. Ryyppyputken aikana jouduin estämään hänen itsemurhayrityksiään, eli todella pelkäsin ajanko hänet viimeiselle rajalle lähdölläni. Viimeisimmän kertomasi pohjalta on kyllä "etiäinen" että tuo välimatkan pidennnyskin voi olla sinulle henkistä päätöstilaa ja voimia antava, eikä äitisi ole ihan pahimmassa jamassa. Voimaa ja varjelusta matkaan :) muuten jos sulla on aikaa ja mahdollisuutta joku aa vertaistuki ryhmä voisi olla ihan hyvä vaihtoehto ..miettimyssyyn. Oli lääke tai alkoholi, juttu on kuitenkin se ettei ihminen syystä tai toisesta kestä elämäänsä turruttamatta itseään
Jep, pitää katsoa mitä tuleman vielä pitää.. Jos meno jatkuu ja muuttuu kriittisemmäksi, täytyy silloin jo alkaa harkita näitäkin asioita. Mm.. Säälittää vaan että ne hyvät ihmiset kärsivät ehkä eniten mielenterveysongelmista ja heille annetaan pillerit, jotta turrutettaisiin kokonaan oma itsenä ja unohdettaisiin omat unelmat ja haaveet.. Per*eleen lääketeollisuus !!