Masentaa..olen viime aikoina huomannut ettei minulla ole enää ystäviä..
Perheen kanssa olemme muuttaneet aika kauas kotipaikkakunnalta muutamia vuosia sitten. Sinne jäi ystävät ja suku.
Minä menin täällä töihin ja sain muutamia "tuttuja" sieltä..Miehelle on tullut kavereita töistä joiden kanssa viettää aika paljon aikaa. Itselläni on tällä paikkakunnalla tasan 1, kenen kanssa viihdyn hyvin, muiden kanssa keskustelu on väkinäistä..mutta tämäkin 1, on niin ailahteleva luonne, että voi olla ettei vastaa esim moneen päivään puhelimeen vaikka itedän etä puhelin on hälle henki ja elämä..ei siis ole kyse siitä etteikö olisi katsonut tai kuullut pihelintaan..Tai kun tämä ko ystävä löysi itselleen uuden kumppanin eron jälkeen, ei kuulunut hänestä taas mitään, satunnaisesti nähdään ja soitellaan ja jos nähdään niin hänen luonaan ,koska hän ei ikinä tule meille...en tiedä miksi..kuitenkin valittaa itsekkin sitä kun on niin yksinäistä..vaikka hänellä onkin ystäviä ja sukulaisia koko kaupunki täys..
Vanhat ystävät eivät soita..en edes muista koska olisin puhunut viimeksi kenenkään ystäväni kanssa vaikka heistäkin osa on lastemme kummeja.. Jos soitan niine ivät vastaa ja saattavat soittaa viikon päästä, yleensä laittavat fb:ssa että "olit soittanut".. Minua ei pahemmin enää pyydetä mihinkään ystävien kanssa...kaikkiin "pakollisiin" tapaamisiin, mihin kaikki pyydetään, mutta yleensä saan kuulla jostain että parhaimmat ystäväni ovat olleet risteilyllä tai jollakin keikalla keskenään tms..tuntuu pahalta että ei enää edes kysytyä pääsenkö lähtemään vaikka se olisi aina vaan järjestely kysymys..tosin se nyt yleensä onkin niin että en pääse, kun mies on alalla mikä vaatii paljon aikaa..mutta silti...
Ystävät valittaa että voi voi kun ei enää nähdä..silti ei heitä ole täälläkään näkynyt...meillä ei ole autoa, joten meidän on vaikea lasten kanssa lähteä julkisilla liikkumaan sinne asti minne pitäisi. Junaa pitäisi vaihtaa muutamaan kertaan ja hintaakin tulisi ihan kivasti..200e pelkät kyydit sinne...kuitenkaan jos ystävät tulisivat autolla, se olisi 40-50e bensakulut ja 5 ihmistä ne jakamassa.. Olen aina sanonut että meille saa tulla ja lla yötä ja lemmikit saa tulla mukaan jne mutta ei...
Olen omasta mielestäni ihan ok ihminen..en ehkä kaikkein sosiaalisin turpaharava mutta ihan normaali. Osaan kuunnella ja kommentoida, en pahoita kenenkään mieltä tai arvostele ihmisiä. Osaan ja jaksan puhua myös asioista jotka ei niin kiinnosta.. Kuitenkin olen huomannut, että mitä vähemmän olen ystävien kanssa tekemisissä,sitä enempi alan olemaan itsekäs..haluaisin purkaa vain omaa oloani jos joku soittaa (yleensä se on vain kylläkin se 1 ainoa kuka soittaa ja hänkin ehkä kerran kuukaudessa, jos silloinkaan) enkä jaksaisi kuunnella muiden juttuja puhelimessa, ja huomaan sen itsekkin ja inhoan sitä..olen aina inhonnut sellasia ihmisiä ja nyt alan muuttumaan itse sellaiseksi. Olen myöskin ollut aiemmin suht suvatseva muita ihmisiä kohtaan, mutta nyt olen alkanut olemaan sellanen että jos jonkun seura ei kiinnosta niin en sen seurassa myöskään ole..en ehkä ilmaise asiaa pahasti, mutta silti..minusta on tullut itsekäs :(
Olen niin yksinäinen...haluan vain pois tästä kaupungista, jossa kaikki hymyilevät edessä ja puhuvat paskaa takana. Töistä olen nyt hoitovapaalla ja olen yrittänyt työkavereillekkin sanoa että minua saa pyytää kahville ja olis kiva lähteä yhdessä ulos jne...mutta ei ole kukaan soittanut sitten pikkujoulujen jälkeen..ja sitä ennen en edes muista milloin...
mies raivoaa että mun pitää mennä takas töihin hakemaan sosiaalista elämää, mutta kun mä nimenomaan haluan pois tästä kylästä ja heti enkä halua edes aloittaa täällä mitään sosiaalista elämää...sitä on nyt 5 v yritetty ja tuloksena 1 ystävä ja 4 puhelinnumeroa joihin en koskaan soita ja ketkä ei koskaan soita mulle..
Perheen kanssa olemme muuttaneet aika kauas kotipaikkakunnalta muutamia vuosia sitten. Sinne jäi ystävät ja suku.
Minä menin täällä töihin ja sain muutamia "tuttuja" sieltä..Miehelle on tullut kavereita töistä joiden kanssa viettää aika paljon aikaa. Itselläni on tällä paikkakunnalla tasan 1, kenen kanssa viihdyn hyvin, muiden kanssa keskustelu on väkinäistä..mutta tämäkin 1, on niin ailahteleva luonne, että voi olla ettei vastaa esim moneen päivään puhelimeen vaikka itedän etä puhelin on hälle henki ja elämä..ei siis ole kyse siitä etteikö olisi katsonut tai kuullut pihelintaan..Tai kun tämä ko ystävä löysi itselleen uuden kumppanin eron jälkeen, ei kuulunut hänestä taas mitään, satunnaisesti nähdään ja soitellaan ja jos nähdään niin hänen luonaan ,koska hän ei ikinä tule meille...en tiedä miksi..kuitenkin valittaa itsekkin sitä kun on niin yksinäistä..vaikka hänellä onkin ystäviä ja sukulaisia koko kaupunki täys..
Vanhat ystävät eivät soita..en edes muista koska olisin puhunut viimeksi kenenkään ystäväni kanssa vaikka heistäkin osa on lastemme kummeja.. Jos soitan niine ivät vastaa ja saattavat soittaa viikon päästä, yleensä laittavat fb:ssa että "olit soittanut".. Minua ei pahemmin enää pyydetä mihinkään ystävien kanssa...kaikkiin "pakollisiin" tapaamisiin, mihin kaikki pyydetään, mutta yleensä saan kuulla jostain että parhaimmat ystäväni ovat olleet risteilyllä tai jollakin keikalla keskenään tms..tuntuu pahalta että ei enää edes kysytyä pääsenkö lähtemään vaikka se olisi aina vaan järjestely kysymys..tosin se nyt yleensä onkin niin että en pääse, kun mies on alalla mikä vaatii paljon aikaa..mutta silti...
Ystävät valittaa että voi voi kun ei enää nähdä..silti ei heitä ole täälläkään näkynyt...meillä ei ole autoa, joten meidän on vaikea lasten kanssa lähteä julkisilla liikkumaan sinne asti minne pitäisi. Junaa pitäisi vaihtaa muutamaan kertaan ja hintaakin tulisi ihan kivasti..200e pelkät kyydit sinne...kuitenkaan jos ystävät tulisivat autolla, se olisi 40-50e bensakulut ja 5 ihmistä ne jakamassa.. Olen aina sanonut että meille saa tulla ja lla yötä ja lemmikit saa tulla mukaan jne mutta ei...
Olen omasta mielestäni ihan ok ihminen..en ehkä kaikkein sosiaalisin turpaharava mutta ihan normaali. Osaan kuunnella ja kommentoida, en pahoita kenenkään mieltä tai arvostele ihmisiä. Osaan ja jaksan puhua myös asioista jotka ei niin kiinnosta.. Kuitenkin olen huomannut, että mitä vähemmän olen ystävien kanssa tekemisissä,sitä enempi alan olemaan itsekäs..haluaisin purkaa vain omaa oloani jos joku soittaa (yleensä se on vain kylläkin se 1 ainoa kuka soittaa ja hänkin ehkä kerran kuukaudessa, jos silloinkaan) enkä jaksaisi kuunnella muiden juttuja puhelimessa, ja huomaan sen itsekkin ja inhoan sitä..olen aina inhonnut sellasia ihmisiä ja nyt alan muuttumaan itse sellaiseksi. Olen myöskin ollut aiemmin suht suvatseva muita ihmisiä kohtaan, mutta nyt olen alkanut olemaan sellanen että jos jonkun seura ei kiinnosta niin en sen seurassa myöskään ole..en ehkä ilmaise asiaa pahasti, mutta silti..minusta on tullut itsekäs :(
Olen niin yksinäinen...haluan vain pois tästä kaupungista, jossa kaikki hymyilevät edessä ja puhuvat paskaa takana. Töistä olen nyt hoitovapaalla ja olen yrittänyt työkavereillekkin sanoa että minua saa pyytää kahville ja olis kiva lähteä yhdessä ulos jne...mutta ei ole kukaan soittanut sitten pikkujoulujen jälkeen..ja sitä ennen en edes muista milloin...
mies raivoaa että mun pitää mennä takas töihin hakemaan sosiaalista elämää, mutta kun mä nimenomaan haluan pois tästä kylästä ja heti enkä halua edes aloittaa täällä mitään sosiaalista elämää...sitä on nyt 5 v yritetty ja tuloksena 1 ystävä ja 4 puhelinnumeroa joihin en koskaan soita ja ketkä ei koskaan soita mulle..
Vastaukset 14
Vanhimmat
oletkos kuullut sanontaa "niin metsä vastaa kuin sinne huutaa"...? jotenkin tuosta kirjoituksesta paistaa läpi jotain.. ensiksi tuli mieleen.. jospa tää yksikin kamu kyllästyi kun olet kovin negatiivinen? mulla on paljon tuttavia,tosiystäviä ei ollenkaan,mutta olen hyväksynyt sen koska tajusin että vikas on minussa. en osaa nauraa asioille niin että persereikä näkyy kurkusta,en osaa riehua,bailata,räkättää,tehdä sikajuttuja ymym. olen kivaa seuraa kun etitään kivaa seuraa,mutta siihen se jää. enkä ala tosiaankaan muuttumaan edes sen takia etten näin kelpaa. mulla on vuosien saatossa kovettunut luonne sellaseksi etten luota enää kehenkään,enkä siksi oleta saavani edes "parasta ystävää " enää.
oma seura,paras seura. järkkää ittelles jotain ihan pieniä juttuja,esim mulla on seurakunnan kerho.siellä ei jauheta mistään,vaan lapset leikkii,vanhemmat juo sumppia ja pulisee. se riittää mulle.
Eipä nuo ystäväsi nyt kovin hyviltä ystäviltä kuulosta, turhaan haikailet heidän perään tai virittelet yhteyttä-asut liian kaukana ja vaikka muuttaisit takaisin, todennäköisesti et enää kuuluu porukoihin. Mahtaako muutto takaisin olla edes realistinen haave? Unohda se, että pelkkä muutto takaisin muuttaisi elämäsi ellette edes harkitse sitä. Joko sopeudut tai eristäydyt nykyisessä paikassasi. Ystävyys syntyy jos on syntyäkseen-nyt voit vain miettiä miten teet elämäsi paremmaksi-jokin mukava harrastus, lemmikki tms? Käy aktiivisesti eri tilaisuuksissa:seurakunnan kerhoissa, puistoissa, mikäli mielit tutustua ihmisiin. Nykyisellä menolla katkeroidut ja vaivut syvempään itsesääliin. Muista ettei ihmisiin tutustu vain muutamalla käynnillä jossain, usein tutustumiseen kuluu useampi kuukausi. Ennakkoluulot sivuun. Eikö lapsillasi ole kavereita?? Entä heidän äidit? Osallistukaa muskareihin ja harrastustoimintaan.
Olet ilmeisesti vielä melkoisen nuori, koska ystävät olisivat sinulle niin tärkeitä, eivätkä lapsuutersi ystävyyssuhteesi olleet vielä kerenneet kehittyä kypsiksi ystävyyssuhteiksi.
Kauhea sääli lukea tekstiäsi ja ei voi olla miettimättä esimerkiksi tällakin palstalla olleita: et saa lähteä baariin ennenkuin lapsesi on vähintään vuoden ikäinen tekstejä.
Ihmisellä on monia rooleja, nyt sinulle on käynyt, että olet painostanut liian kauan vain rooliisi äitinä ja roolisi ystävänä on unohtunut. Nyt haluat tilanteeseen muutoksen, mutta ystäväsi eivät ilmeisesti enää ole samaa mieltä, heillehän olit ollut ystävä (et äiti) myös alkaessasi äidiksi ja olet varmaan silloin tuottanut pettymyksen ystävänä, koska olet panostanut vain äitiyteesi.
Mitä voisitkaan tehdä? Voisti lähteä hankkimaan uusia ystäviä, mahdollsiesti ihmisistä jotka ovat samassa elämäntilanteessa. Voisit myös ottaa yhteyttä vanhoihin. Järjestä sinä jokin risteily tai keikkamatka, niin et varmasti unohdu kutsuttujen listalta (peruste sille, että olet jäänyt pois kutsutuista aikaisemmin on ollut varmasti se oletus, ettet sinä kuitenkaan lähde).
Itse olen jo vanhempi ja ystävä porukka on vakiintunut. Tällä iällä yhteydenpito ystäviin saattaa tapahtua vaikka vain kerran vuoteen juoluntoivotusten merkeissä, mutta pääasia on, että ymmärrämme kaikki, että ystävyys on aina olemassa, vaikkei niin aktiivisesti nähtäisikään. Myös meidän porukassa on tapahtunut erilaisia hommia, eräs ystäväni on avautunut miten yksinäiseksi hän itsensä koki kun erosi, koska yhteydenpito on tätä luokkaa, hän koki itsensä vain vaivaksi, kun yritti pitää yhteyttä enemmän, eikä me tajuttu ennenkuin hän jälkeen päin asiasta kertoi. Yksi ystävistäni myös säännöllisen poikkeuksetta kieltäytyy osallistumasta yhtään mihinkään, vaikka ensin lupaa ja olen kuullut ystäviltäni, että he eivät enää koskaan aio kutsua tätä ihmistä mihinkään, koska turhat lupaukset, ne ovat raastavia...
Mä neuvoisin ja toivoisin puolestasi,että saisit jonkinlaisen yhteyden uudelleen niihin lapsuuden ystäviin, koska ne ovat kuitenkin ne. Järjestä heille vaikka vappujuhlat, kevät kauden avaiajaiset ja näytä ihan sumeilematta kuinka tärkeinä näitä ihmisiä pidät itsellesi. Jos kukaan ei tule, niin mitään menetettäväähän sinulla ei enää ole...
Tekstistä pisti silmään muutama kohta:
"tuntuu pahalta että ei enää edes kysytyä pääsenkö lähtemään vaikka se olisi aina vaan järjestely kysymys..tosin se nyt yleensä onkin niin että en pääse, kun mies on alalla mikä vaatii paljon aikaa..mutta silti..."
"Kuitenkin olen huomannut, että mitä vähemmän olen ystävien kanssa tekemisissä,sitä enempi alan olemaan itsekäs..haluaisin purkaa vain omaa oloani jos joku soittaa (yleensä se on vain kylläkin se 1 ainoa kuka soittaa ja hänkin ehkä kerran kuukaudessa, jos silloinkaan) enkä jaksaisi kuunnella muiden juttuja puhelimessa"
"minusta on tullut itsekäs :("
Minusta nämä ovat aika selkeitä syitä, miksi ystäväsuhteet ovat hiipuneet. Ehkäpä sinulle on käynyt niin, että yksi asia on johtanut toiseen ja toinen kolmanteen. Mutta oikeasti, ihmissuhteet edellyttävät vastavuoroisuutta. Jos joku ei koskaan pyynnöistä huolimatta pääse osallistumaan tapaamisiin, jossain vaiheessa häntä ei viitsitä enää edes pyytää. Lisäksi, ystäväsuhteissa molempien pitäisi saada kertoa asioistaan ja elämästään; jos aina vaan puhutaan toisen asioista ei sellainen ihmissuhde ole pidemmän päälle oikein mistään kotoisin. Suosittelen kuten edellinenkin kirjoittaja, että nyt oikeasti järjestäisit aikaa näille vanhoille ystäville ja kokeilisit miltä tuntuu nähdä heitä. Tuntuuko se edelleen yhtä hyvältä, vaikka oletteko vuosien varrella kasvaneet erilleen. Etkö saisi isää hoitamaan lapsia joku ilta/vkl, tai olisiko joku muu lastenhoitaja mahdollinen. Ymmärrän sinua ettet ole saanut uudessa paikassa ystäviä. Aikuisiällä ystäväsuhteiden solmiminen on vaikeampaa (ja vanhoista ystäväsuhteistakin osa hiipuu vuosien varrella kun vakiinnutaan ja perustetaan perheet. Kaikista ei vain ole ystäväksi, vaikka toisessa ei olisikaan varsinaisesti mitään vikaa. Silti tuntuu ettei yhteistäkään ole niin paljon että ystäväsuhde voisi kehittyä.
Siis mulla ihan samaa.. paitsi ettei ole töitäkään. Nyt etsin niitä tässä hoitovapaalla. Tekisi mieli etsiä niitä ihan muualta, mutta mies taasen haluaisi jäädä näille seuduille koska on vakityö jnejnejne.. Siellä se sitten viettää kaiken ajan tai nukkuu, joten siitäkään ei ole seuraksi!
Muutin näille kulmille opiskelun perässä, ja täällä on kaikilla vaan ne omat piirit joihin muut ei pääse.. Harmittaa että pitikin jumiutua tänne.. Onneksi on muutama kaveri, mutta niidenkin luo matkaa parisataa kilsaa..
Ymmärrän tuonkin että puhuu itsestä kun joku soittaa.. olen itsessänikin huomannut sitä, mutta mun mielestä se on vaan siitä että yksinkertaisesti on vaan niin paha olla! eikä ole ketään kenelle puhua.. Olen kyllästynyt tähän kaikkeen! ja koko hoitovapaaseenkin! .... huoooh.. on niin tylsääkin, kaipaan tekemistä tekemistä tekemistä, mutta en enää keksi mitä tekemistä keksisi, jotain vaihtelua.. mutta mitä
Koira. Jos vain on mahdollista niin hanki koira. Koiran omistajat ovat terveempiä ja sosiaalisempia. On tehty tutkimuskin siitä miten paljon enemmän (ja se oli huomattavasti enemmän) koiraa ulkoiluttavat ihmiset keskustelevat toisten ihmisten kanssa ulkoilleessaan, verrattuna koirattomiin ihmisiin.
Muuten hyvä idea, mutta on siitä kuitenki aika vaikea mitään ystävyyttä rakentaa jos koiraa ulkoiluttaa ja tapaa toisen koiran omistajan. Pitäisi varmaan outona jos yhtäkkiä pyytäis kahville tai jotain semmosta :). Meilläki ollu koira, mut ei sitä kautta oo mitään uusia ystäviä saanu. Liikuntaa kylläkin ja elämään iloa ja tietysti niitä ns. "koiratuttuja" joiden kans voi muutaman sanan lenkillä vaihtaa...tietysti jos koiran kanssa on aikaa alkaa harrastaa jotain agilityä tai vastaavaa ois helpompi sitä kautta ystävystyä jonkun kanssa vähän lähemminkin. Onko siihen pienen lapsen äidillä mahdollisuuutta...hmm
Niin... Ykleensä koirien ulkoiluttajat juttelevat vain siinä koirien leikkien ohella, eivätkä lähde kahveille tuntemattomien ihmisten aknssa.
Eläin vain rikkoo jään tosi tomerasti. Muistan ikuisesti kun entinen poikaystäväni ulkoilutti joskus söpöä luppakorvakaniani kaupunkialueella ja sisään takaisin tullessaan oli täysin ihmiessään, sillä ihan jokainen ohikulkija oli pysähtynyt juttelemaan hänelle, jopa kaikki vanhat rouvat, jotka yleensä katsoivat kyseistä pitkähiuksista mustiin pukeutuvaa lävistettyä ihmistä hyvin kieroon...
Itsellä on koira ja lapsi. Ja ihme kyllä lapsella ei ole lainkaan samaa vaikutusta, toisten pikkulasten vanhempien kanssa ei tule oltua puheväleissä kaduilla niin paljoa kuin toisten koirien ulkoiluttajien. Luulisi saman asian toimivan myös lasten kanssa...
Tietenkin eläimen hyvinvointi pitää ottaa huomioon. Eläin otetaan vain jos siihen on resursseja.
Niin.. Ja olisi aika tiukkaa 2pienen lapsen lisäksi kustantaa vielä koirankin menot.. Eikä sitä aikaakaan olisi niin paljon kuin koiralle haluaisin. Ja taitaisi se ulkoiluttaminenkin olla aika hulvatonta, kun mies tosiaan on paljon töissä, niin lasten kanssa joutuisin lenkittämään :b
Toiveena on kyllä koira, mutta sitten useamman vuoden päästä, kun lapset on isompia ja kenties minullakin töitä..
Niin...en suinkaan HALUA olla itsekäs, ja tottakai kuuntelen ja kommentoin ystävieni juttuja, mutta huomaan itsessäni ettei asiat kiinnosta minua! Haluaisin vain purkaa omaa pahaa oloani jamonesti puhelun päätyttyä, huomaankin että taas puhuttiin vain minun ongelmistani...yleensä soitan kyllä heti perään ja pyydän anteeksi, mutta silti..jos se ystävistäni tuntuu pahalta,niin tuntuu se minustakin...
Koira on haaveena kyllä,mutta minäkin olen aika paljon yksin lasten kanssa, joten vielä, kun lapset onpieniä, se ei ole mahdollista.. Kun lapset kasvaa niin että jaksavat lähteä reippaasti lenkille mukaan tai voivat jäädä siksi aikaa kotiin niin sitten on koiran aika... En halua ottaa koiraa niin että se tuntee olonsa laiminlyödyksi ja minäpoden siitä koko ajan huonoa omatuntoa...
Joskus vain tuntuu niin pahalta huomata, että on kulunut kuukausi, ilman että on tavannut yhtäkään ystävää, saatikka kuullut heistä mtn.. Ja kuitenkin samaan aikaan tiedän eettä he käyvät ulkona keskenänsä ja tapaavat toisiaan.. (kiitos facebook) osa ystävistä taas on kausiystäviä, jotka ottavat yhteyttä vain kun heille sopii, mutta jos heille päin soittaa niin aina on jotain tärkeämpää :( Tuntuu niin hölmöltä kun ei voi ns. "valita seuraansa" vaan on "tyydyttävä siihen mitä on" ja kaveerattava sellaisten ihmisten kanssa joista ei niin välitä..ja ihan vain siksi että ei ole muitakaan ...
En jaksa olla enää efdes iloinen mikä osaltaan varmasti myös karkottaa ihmisiä.. Luulin aina että haluan olla kotona siihen asti kun nuorin täyttää kolme, mutta nyt olen tajunnut että ainakaan täällä se ei ole mukavaa...ehkä jos seurana olisi muita samassa tilanteessa olevia,mutta kun päivät olet yksin niin ei jaksa... Pakko päästä pois kotoa ja laittaa lapse hoitoon...mikä saattaa olla hyväkin juttu vaikka podenkin huonoa omaatuntoa siitä että laittaisin lapset (jotka ovat jo kuitenkin kohta 2 ja 5) hoitoon...
Unohda huono omatunto. Ajattele asiaa siltä pohjalta, että nyt tarjoat lapsillesi mahdollisuuden siihen minkä tiedät itsekin olevan tärkeää, eli laitat ne vain hoitoon ja luomaan sinne tärkeitä elinikäisiä ystävyyssuhteita.
Koira ei välttämättä ole hyvä ratkaisu.
Jos et nyt pääse oikein mihinkään, kun on pieniä lapsia, niin entäs sitten kun olisi vielä koira siinä mukana? Olisit täysin sidottu kotiin...
Lapset hoitoon vaan ja töihin/kavereita tapaamaan.
En jaksanut noita kaikkia viestejä lukea, joten en tiedä käytkö/onko sinulle ehdotettu käyntiä esim. perhakahvilassa? Siellä tapaisit toisia äitejä ja sinä ja lapset saisitte ehkä uusia kavereita.
Ymmärrän kyllä tuota sinun tilannetta jonkin verran. Me asutaan pienellä paikkakunnalla ja täältä on aika vaikea lähteä mihinkään, varsinkaan kun ei ole kuin yksi auto, joka on miehellä käytössä päivittäin. Odotan siis ensimmäistä lasta nyt... Olen miettinyt, että en kyllä aio lapsen kanssa kotiin jäädä nyhjäämään, vaan tutkiskelin jo kunnan tarjontaa, esim. muskareita, äiti-lapsi-jumppaa, perhekahvilatoimintaa ym. Tuntuuhan se varmaan vähän jännälle ensin mennä paikkaan, jossa on vieraita ihmisiä (ei olla asuttu täällä vielä kauaa ja en oikein tunne täältä ketään), mutta rohkeasti mukaan vaan! Kyllä sitä siellä sitten tutustuu. :)
minulla on 2v tyttö,hevonen ,3 koiraa, ja hoidan kaiken miltei yksin,koska mieheni tykkää retkuilla kamujenkanssa. ei käy töissä,eikä oikein tee muutakaan. ihmettelen miten ei aika riitä koiralle?sehän tuo sen rytmin.aamulla lapset kattoo telsua kun hauva pikapissillä.aamupala naamaan ,ja kaikki ulos. koira vaatii n. kolme kertaa ulkonakäynnin,ja kun lapset nukkuu,voit heittää piktän rentouttavan lenkin koiran kanssa. näin meillä...
2-v lapsi yksin kotona kun olet koiran kanssa lenkillä?