Sairauslomalla masennuksen takia?

ikävä kyllä,lapsettomuus vie aika lailla henkisesti sinusta. itse olen kanssa sellainen mietiskelijä. eniten suomeksi sanottuna kyrpii kaverit jotka läpsii selkään ja sanoo eikun nokka ylös ja uutta yritystä.osa ei edes tiedä ettei meillä yritetä sängyssä vaan sairaalassa,ja kaikki on niin äärimmäisen tuskallista,ettei kukaan vaan näitä tajua. se repii jotain niin sisältä ettei sille löydä nimeä. se ei ole pelkkä lapsettomuus,ainakin minulla on jatkuva alemmuuden tunne.joka lauseesta mietin "puhuiko toi minusta"? ym. mulla oli yksi ainoa kaveri joka ties mun hoidoista kaiken,ja ei ole enää. meille tuli elukoista aivan kaamea riita kun luulee tietäväsä kaiken,niin haukkui minut maho lehmäksi. siihen meni 25v ystävyys. on pyytänyt anteeksi,tavallaan,mutta en huomaa enää. siinä meni enemmän kuin parisuhteessa menisi. mulla on jotenkin elämä kanssa mennyt ihan liikaa asian miettimiseen.huomasin just että 10v olen miettinyt vaan ja ainoastaan lapsen saantia. kaikki ihmissuhteet olen kestänyt,"jospa hän antaisi lapsen mulle" ymym vaikka järkkyä on ollut! ja aina ero tullut. olinj nyt vasta raskaana,ja kesken meni taas,kolmas kerta kahen v sisällä,ivf hoidoilla.. tuntuu että teen ittelleni hallaa tarkotuksella.. ei tää oo normaalia enää. sekavaa varmaan tää mun teksti,mutta koitan huomenna lukea uudestaan ja kirjoittaa hieman järkevämmin.. laitan sulle voimia ja muista kaiken lomassa että olet ihminen. ja kaikella on tarkoitus,ja vielä saat sen lapsen. sitten huomaat miten voi asiat muuttua täysin :)

Hei!

Aikalailla samanlaisia fiiliksiä täälläkin. Viime kesästä asti lasta yritetty, eikä ainuttakaan plussaa ole tullut. Vielä viime kesänä oli innostunut ja toiveikas olo. Ajattelin, että lapsenteko on kivaa ja helppoa. Nyt sitten 9kk yritystä takana- tyhjä kohtu edelleen.

Olen myös ajatellut jäädä sairaslomalle, kun on ollut välillä sellaisia kausia, että töissä ei jaksa eikä kiinnosta paskaakaan olla. Ajatukset on jossain ihan muualla ja itku ollut herkässä. Mutta olen silti sinnitellyt, enkä ainakaan vielä toistaiseksi ole saikulla tämän asian takia ollut.

Pahinta mulle on ollut se, että kaikki lähipiirissäni saa lapsia. Mietin, että miksi me ei saada? Meillä on hyvä koti ja perhe tarjota, mitä monilla muilla ei todellakaan ole...

Mutta joo, elämä pyörii mullakin vaan tämän asian ympärillä.. Lasken päiviä seuraavaan ovulaatioon ja odottelen päivää, jolloin voi raskaustestiä tehdä yms.. Kaikki muut päivät tuntuu ihan turhilta.

Mutta, kaikella on tarkoituksensa. Ehkä tämänkin rääkin läpikäymiseen on joku hyvä syy. Se syy ehkä selviää joskus.
Ja siis olen ajatellut sitäkin, että muutaman vuoden päästä meillä voi olla vaikka viisi lasta, enkä edes muista tätä lapsettomuus-aikaa sitten..
Elämä voi aina yllättää!

Hei!Minä jouduin aikanaan sairauslomalle jo toisen yrityksen jälkeen.....Eka pettymys oli pahin ja koetin toiseen yritykseen lähteäkin sitten oikein jalat maassa.....Ja katin kontit!Ei onnistunut;itseni huiputtaminen.Romahdin kesken työpäivän ja jäin saikulle.Miehelleni puhkesi vyöruusu,jotta kyllä miehilläkin niitä tunteita on,kun aina sanotaan he osaavat ottaa ehkä "viileämmin/rationaalisemmin" nämä lapsettomuushoidot.Monien raskaitten kiemuroitten jälkeen meitä viimein onnisti ja nyt meillä on 2 lapsettomuushoidoilla saatua lasta ja,vaikka lasten kanssa toki arjessa joskus väsyykin,ei kyllä koskaan heistä kiitollinen unohda olla!Voimahaleja teille,joilla nyt raskasta ja toivon,että aurinkoisempi aika koittaa vielä teillekin!!!Minä kyllä en koskaan unohda aikaa,jolloin kipeästi lapsia toivoi ja koko elämä oli "jos-elämää"......VOIMAHALEJA!!!!:)

Tutulta kuulostaa!
En ole sairauslomalla ollut, mutta todellakin ottaa lujille ja välillä, aika useinkin tuntuu, ettei jaksaisi edes sängystä nousta aamulla. Kun ei vaan mikään kiinnosta.
Meillä eka ivf menossa, viikko sitten siirrettiin viimeset pakastealkiot, eli pikku paineet on jos ei nyt tärppää.. Taas uudestaan jonoon ja koko paska alusta. Marraskuussa kun tehtiin se ensimmäinen tuoresiirto, olin ihan varma että se on siinä. Meillä lapsettomuuden syy on munanjohtimissa, eli kaiken muun pitäis olla ihan ok. Olin jo laskenut kaikki valmiiksi, että jään kesälomalta suoraan äippälomalle jne.. Miten naiivi sitä olikaan!! Sitä pettymyksen määrää ei voi sanoin kuvailla kun vuoto alkoi ja testi näytti negaa.. Ei muutakun uudestaan odotteleen seuraavia ja sitä seuraavia menkkoja ja oviksia.. Kuten sanottua, kaikki muu ympärillä unohtuu. Sitä on kuin haamu siitä ihmisestä joka ennen oli. Ja tosiaan pahinta kaikessa on se, että kaikki muut ympärillä sikiää.. Olen seurannut vuosien varrella kun luomusti yritettiin, kun muutama kaveri on pyöräyttänyt neljääkin lasta.. Miettinyt, miksi tämän pitää olla niin epäreilua. Itkenyt miehelleni monet kerrat, etten ole edes ihminen kun en sitä ainoaa tehtävää jonka takia täällä ollaan, pysty täyttämään. (jos siis ajatellaan että kaiken elollisen tärkein tehtävä on jatkaa sukua, kasvit, eläimet, ihmiset..)
Myöskin se masentaa tosissaan, kun oon lihonut n. 10 kiloa tämän rumban aikana. Jotenkin hormoonitoiminta on koko ajan sekaisin, nälkä, turvotus, haluttomuus liikkua tai tehdä yhtään mitään. Vaatteet ei sovi enää päälle, käyttämättömiä farkkuja pino kaapissa. Luojalle kiitos legginseistä ja löysistä tunikoista, mutta v*****aa suoraan sanottuna, jos nämä kilot on kertyneet ihan tyhjän takia. Ollaan vaan köyhempiä, lihavempia ja katkerampia kuin ennen.
Kysyit ikää, sitä on 27, pian 28. Kello käy, kello käy..

On kokemusta samasta.
Kävimme lapsettomuushoidoissa ja aina tulos oli keskenmeno, joita tuli 4 kappaletta, viimeisen jälkeen romahdin.
Olin jo menettänyt toisen munanjohtimeni ja se oli syy käydä lapsettomuus hoidoissa endoni lisäksi.

Avioliittokin alkoi hapuilee loppua....olin tuolloin 29- vuotias.
Minun ainut päämäärä oli raskaus, siitä tuli minulle pakkomielle.
Tarkoitan tällä että elämäni tarkoitus oli saada lapsi, en enään halunnut miestäkään.

Sain sen raskauden lopulta loppuun asti vietyä, mutta jäin yksin vauvani kanssa.
Elin vain lapselleni ja unohdin itseni, en antanut kenenkään sitä hoitaa, sorruin täydellisyyden tavoitteluun äitiydessä.

Kun lapsi meni kouluun, itkin ja jäin yksin. Menetin taas otteeni elämääni, koska lapsi alkoi irtaantua minusta.
Siinä vaiheessa hakeuduin hoitoon ja en saanut apua, katsoivat että olen hyvä äiti. Vaikka äitinä olosta tuli minulle suoritus, ja väsyin niin että nukuin välillä ja ostin lapselle pelejä ja elektoroniikkaa, että pysyi kotona, että sain nukkua.
Työt valikoin aina siten että sain lyhyitä pätkiä, ja välillä sairaslomalla, välillä työtön. Kunhan sain olla lapseni kanssa kotona ja valvoa kun tulee koulusta.
Onneksi lapseni ei kärsinyt tuosta, olen antanut hänen kehittyä rauhassa...olen ollut vain hiljainen vahti taustalla.
Suurin pelkoni on ollut että menetän lapseni tai hänelle tapahtuu jotakin ja jään yksin.

Tänäpäivänä olen satsannut itseeni, pidän huolta itsestäni enemmän ja olen alkanut uskomaan siihen että olen antanut lapselleni elämän, ja minun tehtävä on olla opastaja siihen että hän itsenäistyy ja luottamaan lapseeni.

Nykyään jopa seurustelen miehen kanssa jälleen.

En tiedä oikein, että mitä tehdä. Lasta olemme yrittäneet 2 vuotta, ja takana on yksi epäonnistunut icsi. Tuo epäonnistunut hoito on jotenkin murtanut minut. Kaiken piti olla hyvin, alkio oli hyvälaatuinen ja itselläni niin vähän stressiä, kuin tässä tilanteessa nyt voi olla. silti meni pieleen. Sen jälkeen olen alkanut kohdata sitä todellisuutta, että meille ei vain oikeasti tule lasta. Masennus on ihan hirveä. Olen vanhantunut ainkin 5 vuotta viime vuoden aikana. Vaikea pitää itseään timminäkään, kun ruuasta saa edes hetken lohdun. Olen muuttunut iloisesta, rohkeasta ja kannustavasta tyypistä hiljaiseksi, synkäksi ja vetäytyväksi ihmiseksi. Ennen koin aina olevani paljon ikääni nuorempi, nyt tuntuu, että olen 50-vuotias, ja edessä on vain hautajaisia.

Hoidot jatkuvat vielä, joten en tiedä, että voisinko syödä masennuslääkkeitäkään, vaikka selvästi olisin niitten tarpeessa.

me oltiin mieheni kanssa lapsettomuushoitojen oravanpyörässä 5 vuotta. tosta ajasta suurimman osan olin masentunut, etenkin kun kaikkien niiden negatiivisten testivastausten lisäksi saatiin kolme keskenmenoa.

ei ollut helppoa ja joutuhan sitä sairaslomaakin välillä ottamaan, kun ei kertakaikkiaan jaksanut sängystä ylös nousta tai nähdä työkavereiden iloisia naamoja.itsellä kun sydän vuoti verta.

sit joku järjen ääni sanoi että lopettakaa nyt hyvät ihmiset noi hoidot ja alkakaa elämään elämää. ja niin me tehtiin.vaihdettiin lapsettomuushoidot adoptioprosessiin, ja oli kuin valtava kivi olisi tippunut rinnalta.

nyt ihmetellään miksei jo aikasemmin tehty tätä päätöstä, mutta sitä vaan halusi kaikkensa yrittää.ja menetettiin tavallaan omasta elämästä monta vuotta.ja vaan sen takia että pakkomielteenä oli saada biologinen lapsi.

ei ole ollut helppoa tämä adoptiokaan, mutta huomattavasti toivorikkaampaa ja tämä on todella kasvattanut ihmisenä, lujittanut meidän parisuhdettamme ja nyt me olemme jonossa ja odotamme sitä kaunista päivää kun saamme lähteä hakemaan pienokaisemme kotiin.tämä oli vain meidän tarina.ehkä teillä on parempi onni hoidoissa.jaksamista!

Itsekin hoitoprosessissa vuosia tuhranneena ja lukemattomat kerrat pettyneenä tunnen tuskan kyllä. Olen silti yrittänyt aina keskittyä niihin voimavaroihin ja hyviin asoihin, mitä minullakin on. On hyvä avioliitto, terveys hyvä, on koulutus ja säällinen työkin. Ja kaikkien pettymystenkin jälkeen kuitenkin toivoa siitä lapsestakin on koko ajan.
Työni olen aina tehnyt, välillä helposti ja välilä vaivoin pystyen. Mutta kuka on sanonut, että kaikki pitäisi ollakaan helppoa?
Kun alkionsiirto tehdään, tiedän että siinä on se max 30% mahdollisuus, eli tietenkin petyn, mutten toki romahda. Aina on todennäköisempää, että se raskaus ei ala kuin että alkaisi. Vaikea tajuta, että joku vajoaa siitä syvään toivottomuuteen heti ensiyrityksestä.
Nyt olen sitten raskaana, seitsemännestä siirretystä alkiosta. Kova työ, mutta tunne on sen arvoinen. Toivottavasti ei mene kesken. Jos menee, on pettymys suuri, mutta sitten jatketaan yrittämistä.

En ole sanonut, että en ymmärrä toivottomuutta. Ymmärrä sen jos takana on jo liuta epäonnistuneita yrityksiä, mutta jos vasta yksi yritys, siitä nyt vain ei voi toivottomuutta kokea hyvällä omallatunnolla. Kun onhan se parhaassakin tapauksessa, vaikka kaikki asiat priimakunnossa molemmilla, aina paljon todennäköisempää saada miinus per yritys kuin plussa. En edes sanoisi epäonnistuneeksi yritykseksi, vaan ehkä hudiksi.
Samalla logiikalla pitäisi saada liki sydäri luomuyrityksissäkin jos ei heti ekasta kierrosta tärppää. Kyllähän se idea on, että on tietty mahdolllisuus onnistua, ja yritetään niin pitkään että onistuu. Tai sitten kun on yritetty lukemattomat kerrat eikä onnaa, sitten on ehkä aihetta epätoivoon. Mutta ihan oikeasti, ei yhdestä yrityksestä! Ei silloin mitenkään voi sanoa, että on mahdollisuus ettei lasta saa. Odota nyt edes se kuusi hutiyritystä (oma kokemukseni) ennenkuin alat mustamaalalailemaan.
Jos heität noppaa ja sulla on 30% mahdollisuus saada joko 6 tai 5, niin oletko heti varma ettet ikinä voi niitä saada jos satutkin ensiheittämällä saamaan 1-4? Tämä on ihan sama asia. Realismia peliin!

Olen samaa mieltä. Jos kovi on heti rpätoivossa kun esimmäinen yritys ei onnistunutkaan, sehän tarkoittaa että oli jotenkin olettanut olevansa se harvinainen poikkeus, jolla heti tärppää. Aika itsekästä ajattelua. Kyllään tmän homman luonteeseen liki kuuluu yrittää useamman kerran.

olen ollut kaksi viikkoa sairaslomalla lapsettomuudesta ja sen hoidosta johtuvan
masennuksen takia. Yritetty koti-inssillä jo vuodesta 2008 ja nyt kaksi tuloksetonta klinikkainssiä takana. Ikä alkaa tulla rajaksi, ja rahojen loppuminen. Ei kannata masentua vielä jos hedelmällisiä vuosia edessä. Meillä edessä lapsettoman elämän hyväksyminen.

Hei,
Minulla takana tutkimuksia lapsettomuushoitoja tasan 10 vuotta. IVF- ja ICSI-hoitoja lukemattomia, koskaan ei ainuttakaan pas:sia. Ei myöskään yhtään plussaa. Viiden vuoden jälkeen päätimme siirtyä adoptioon ja loppumetreillä mieheni päätti lähteä liitosta ja jouduin oman masennukseni takia luopumaan kaikesta. Uuden mieheni kanssa päädyimme uudelleen hoitoihin. 40-vuoden kynnyksellä lisää IVF-hoitoja. Elämä on ollut vuoristorataa jo niin monta vuotta, että on mahdotonta ajatella että asiat joskus sujuisivat suunnitellulla tavalla. Itse olen käynyt läpi useat sairauslomat ja oman pitkän psykoterapian. Pikkuhiljaa olen ymmärtänyt että elämässä ei ole kohtuutta, ei oikeudenmukaisuutta, eikä myöskään kohtaloa, jonka avulla voisit "ulkoistaa itsesi kaikesta". On vain elämä, jokaisella hyvin erilainen, joka tuo eteen asioita, jotka eivät ole omassa hallinnassa ja joista on selvittävä parhaalla näkemällään tavalla.
Asioihin voi vaikuttaa tiettyyn pisteeseen asti. Jokainen tekee omat tärkeät valintansa kuinka kauan haluaa yrittää ja koska on aika siirtyä käyttämään voimavaroja elämän muihin asioihin. Kaikista tärkeintä on kuitenkin pitää huolta itsestä !
Itse kaikki mahdolliset vaihtoehdot jo läpikäyneenä; loputtomien yritysten, luopumisen tuskan ja lapsettomuuden hyväksymisen kynnyksellä vihoviimeisen IVF.n jälkeen näen ensimmäisen kerran raskaustestissä plussan.
Vaikka kuinka vilkuttaisi vasemmalle, elämä voi viedä oikealle. Vaikka kuinka painaisi kaasua, elämä voi haluta hätäjarruttaa. Koskaan ei voi tietää mitä elämä tuo mukanaan seuraavassa mutkassa. Voimia kaikille, eri elämänvaiheissa taisteleville !

Nonni, kesken meni. Siis seitsemännestä alkionsiirrosta vihdoin plussasin, mutta sitten kävikin näin. Nyt kirpaisi; noissa siirroissa olen pystynyt olemaan rauhallinen, koska odotusarvohan on aina nega, nyt piti olla paremmat mahdollisuudet raskauden jatkumiselle kuin keskeytymiselle.
Mutta ei auta itku markkinoilla, eteenpäin on mentävä. Toisaalta, nyt tiedän että voin sentään tulla raskaaksi, tähän mennessä sekin on ollut epäselvää. Ja jos niitä hutisiirtoja on takana jo kovin monta, alkaahan siinä mahdollisuudet kasvaa että se todellinen onnistumismahdollisuus ei olekaan se 30% per yritys vaan jotain on perinjuurin pielessä. Se mahdollisuus meillä on toki nytkin.

Hei minunkin puolestani. Taustallani on useíta vuosia kestänyt lapsettomuus ja siitä syystä seurailen aina ajoittain aiheeseen liittyviä keskusteluja..

Yritän vastata mahdollisimman lyhyesti, sillä kokemuksesta tiedän, että aihe on hyvin tunnepitoinen ja henkilökohtainen.. Sen verran taustastani, että 16 alkion siirron jälkeen viimeinen alkiopari toi kauan odotetun plussatuloksen. Ikää minulla on 35 v. Tällä hetkellä raskaus etenee henkeä pidätellen, päivä kerrallaan..

Olen samoilla linjoilla daretohope:n kanssa siitä(kin), että TÄRKEINTÄ on pitää huolta itsestä! Kirjoitan asiasta omalla henkilökohtaisella kokemuksella. Olen itse ollut pisteessä, jossa masennus lapsettomuuteen liittyen vei elämänhalun ja ajattelin, että sama vaikka kuolen. Onneksi huomasin, että elämässäni on asioita, joista minun pitää olla kiitollinen ja, että ONNELLISUUS on muutakin kuin biologinen lapsi. Avasin silmäni ihanalle perheelleni, johon kuuluu aviomies ja koira. Aloin huolehtia fyysisestä hyvinvoinnistani ja suuntasin ajatukseni "mitä muita vaihtoehtoja minulla on biologisen lapsen sijaan?". Huomasin, että vaihtoehtoja on ja ne sopivat meille: sijaisvanhemmuus, adoptio, lahjamunasoluhoito... jne. Eivät helppoja, eivätkä nopeita ratkaisuja, mutta eivät myöskään mahdottomia.
Haluan korostaa myös sitä, että lapsettomuuden surusta ja arvista tuskin koskaan pääsen eroon, eikä muutos masennuksesta lapsettomuuden hyväksymiseen käynyt helposti. Kaiken kaikkiaan minulla meni noin pari vuotta siihen, että olin päästänyt irti. Fyysisen hyvinvoinnin vahvistamiseen sain itse apua mm. vyöhyketerapiasta.

Uskon, että meille positiivisen hoitotuloksen toi lopultaan se, että stressin,surun ja ahdistuksen tiukka ote syvällä sisimmässäni hellitti otteensa. Meillä lapsettomuuden syy on epäselvä eli mitään anatomista tai fysiologista vikaa ei ole löytynyt.

Maailman eniten onnea kaikille taipaleella olevilla ja uskoa huomiseen! Pitäkää itsestänne huolta!

Kiitos teksteistänne, itkettää niin hemmetisti että tuskin voin kirjottaa... Ollaan yritetty varmaan se 4 vuotta ja julkisella puolella aika saatiin 6kk päähän eli syksyllä päästään sitten tutkimuksiin. Sitä huijasi itseään ja ajatteli että "kyllä se tästä" kun on niin kauhean vaikeaa mennä puhumaan asioista.
Mies ei asiasta halua puhua eikä valittaa, vaikka tiedän että haaveilee lapsesta. Pelkään kauheasti että vika on minussa koska menkat aina niin harvassa. Jotenkin luulen että meille tulee avioero jos emme lasta saa. Eli siis menetän kaiken. Miksi elämän pitää olla niin epäreilua? Tuntuu että elämä menee ohi kun keskittyy vain tähän yhteen asiaan. Minulla on hienot koulutukset käyttämättä kun en ole halunnut hakea "uraputkeen" koska olen aina ajatellut että no kohta ehkä olen raskaana nii ei kannata... taidan olla aika TYHMÄ???

Mutta onnea teille kaikille ja toivon että unelmanne tulevat toteen!