Siis olen 15 v tyttö ja mulle tuli vaan mieleen että kuinka paljon masennuslääkkeet auttavat yksinään? Tai siis no, keskustelemaan olen niin ujo :s eikä lapun antaminenkaan ujoutttani poista. Ongelma on siinä, (luulisin) että olen iloinen ja sos. muiden seurassa ja se on maskini. Kun yritän puhua onglemistani vähättelen niitä, ja alan miettiä että ei tässä mitään. Se on vain tapa tai jokin suojelujuttu etten "paljastu".
Oikeasti, kertominen kenellekään on vaikeinta. En vain pysty sanomaan kuinka asiat on kun alan heti vetää takaisin niin sanotusti...
Joo ja pelkään pettäväni vanhempani. Siis äidillänikin on rankkaa töissä ja huolehtii meistä kaikista. Joskus tajuan häntä ja säälin. En vain voi kertoa missä helvetissä minä sitten pyöriskelen. Eilen murruin suoraan äitiäni vastapäätä istuessamme pöydän ääressä. Riitaakin taisi vähän olla. Hän oli niin keskittynyt papereihinsa ettei edes huomannut kun peitin kasvoni käsiini ja hengitin katkonaisesti ja nyyhkytin. Ei se välitä. Mulla on vaan sellasia ahdistus juttuja just tollee...että en saa henkee ja rintaa puristaa ja rupeen itkee. Niin vaan käy joskus ilman syytäkin tai ahdistun ihan pienestä asiasta. Ei kai normaalia? luulisin että puhe apua olisi hyvä vaikkei tämä masennukseksi diagnoisitaiskaan...? Onkohan mas. lääkkeet hyvä apua, tai joku juttu ahdistukseen? kaikki sos. tilanteet ahdistaa myös sen lisäks et joskus vaa murrun....? en pysty alottaaa edes perheestäni :S apua!
haluisin niin kovasti kertoo jolleki, mutten voi...ois ihanaa jos ois joku joka ymmärtäis ja kuuntelis ja kertois myös omista ongelmistaan...mutta kaverit pettää en voi luottaa, kerroin pari vuotta sitten että olin viillellyt kun ne kysyi ja käskin olla kertomatta. Nyt yks kaveri tuli kysymään siitä vaikkei sen pitänyt tietää! :s kaikki vaa pettää ei maailmassa hyvää ookkaan.
Oikeasti, kertominen kenellekään on vaikeinta. En vain pysty sanomaan kuinka asiat on kun alan heti vetää takaisin niin sanotusti...
Joo ja pelkään pettäväni vanhempani. Siis äidillänikin on rankkaa töissä ja huolehtii meistä kaikista. Joskus tajuan häntä ja säälin. En vain voi kertoa missä helvetissä minä sitten pyöriskelen. Eilen murruin suoraan äitiäni vastapäätä istuessamme pöydän ääressä. Riitaakin taisi vähän olla. Hän oli niin keskittynyt papereihinsa ettei edes huomannut kun peitin kasvoni käsiini ja hengitin katkonaisesti ja nyyhkytin. Ei se välitä. Mulla on vaan sellasia ahdistus juttuja just tollee...että en saa henkee ja rintaa puristaa ja rupeen itkee. Niin vaan käy joskus ilman syytäkin tai ahdistun ihan pienestä asiasta. Ei kai normaalia? luulisin että puhe apua olisi hyvä vaikkei tämä masennukseksi diagnoisitaiskaan...? Onkohan mas. lääkkeet hyvä apua, tai joku juttu ahdistukseen? kaikki sos. tilanteet ahdistaa myös sen lisäks et joskus vaa murrun....? en pysty alottaaa edes perheestäni :S apua!
haluisin niin kovasti kertoo jolleki, mutten voi...ois ihanaa jos ois joku joka ymmärtäis ja kuuntelis ja kertois myös omista ongelmistaan...mutta kaverit pettää en voi luottaa, kerroin pari vuotta sitten että olin viillellyt kun ne kysyi ja käskin olla kertomatta. Nyt yks kaveri tuli kysymään siitä vaikkei sen pitänyt tietää! :s kaikki vaa pettää ei maailmassa hyvää ookkaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jos et pysty muille kertomaan niin aloitappa koulusi terveydenhoitajasta, hän osaa kertoa sitten paremmin mitä kannattaa tehdä?
Nokun en voi hänelle enää jutella!!!!!
olen yrittänyt, masennustestin tein ja sitten se alkoi. Hän alkoi vähätellä ja niin siinä sitten kävi että uskottelin sille et kaikki ok. Enkä enää voi mennä sanomaan että joo valehtelin sulle koko ajan. Kaikesta.
Ymmärrän oikeesti niin hyvin tuon! Mietin aina päässäni ihan kamalasti kaikkia juttuja jotka masentaa ja vetää niiiin syvälle alas. Sitten kun olis mahdollisuus puhua jollekin tai pyytää apua, en vaan pysty. Alan heti miettimään että helvetin tyhmä älä jaksa häiritä muita ongelmillas, ei ne oo mitään ja pärjäät kyllä. Ajattelen myös että ei miun ongelmat oikeestaan kuulu muille. Eihän ne kuulukaan, mutta niiden kanssa on niin vaikeeta jo elää.
Ite en oo vanhemmille kertonut mistään muusta kuin uniongelmista, mutta miulla se on nyt eri asia koska oon asunut 2½ vuotta omillani ja aina näyttänyt pärjääväni kyllä. Vaikka en oikeasti pärjäisikään aina. Se vaan on niin vaikeeta. Oot vielä niin nuori ja asut kai vanhempiesi kanssa ja olisi tärkeetä saada nekin heräämään todellisuuteen. Tuntuu tosi pahalta puolestasi, jos kukaan ei oikeasti huomaa edes suoraa itkua.
Kai tavallaan ajattelen myös, että petän ne vaikka tiedän ettei ne todellakaan ikinä suuttuis masennuksesta, päinvastoin! mut ne on kuitenkin aina olleet niin ylpeitä kaikesta mitä teen. Miten siinä sitten kerrot että joo, teillä onkin vaan paskalapsi joka ei pysty mihinkään.
Itelläni tää ainakin juontuu siitä, kun pikkusiskoni sairastui tarhaikäisenä, olin ala-asteella. Olin keskimmäinen lapsi ja vauvasta asti kiltti ja sinänsä harmiton pentu. Päätin sitten siskon lilluessa suunnillee kuolemankielissä olla vaan poissa tieltä ja olla harmistuttamatta vanhempia omilla huolillani yhtään enempää. Levy jäänyt soimaan.
Terkkari on siellä koululla pitämässä teistä huolta. Apua on tosi vaikeeta pyytää tietynlaisille ihmisille, mutta terkkarit on ammattilaisia ja niiltähän nimenomaan kysytään apua joka päivä niiden työssä. Todellakin VOIT siis mennä sinne takaisin ja sanoa, ettet viimeksi pystyny kertomaan kaikkea vaikka ahdistaa paljon. Eri asia sitte, että keräätkö voimat ja menetkö sinne ihan oikeesti uudestaan. Puheavusta en vielä osaa sanoa kun vasta ens viikolla ekaa kertaa.. Lääkkeet auttaa kunnolla kuulemma vasta parin viikon-kuukauden päästä, mutta enpä niistä oikein voi mitään sanoa kun kaikilla ahdistus ja masennus on niin yksilöllistä.
Kukaan ei pysty sinuu auttamaan kunnolla ennen kuin oot rehellinen itselle ja kaikille muille siitä mikä vaivaa. Kai koululla on myös kuraattori? Sympatiani ovat puolellasi, mutta ahdistusta ei saa jättää kytemään pinnan alle ja apua on opittava pyytämään. Terkkarille mars.
Mene sinne terkkarille,kyllä sen pitäis sut johonki lähettää. Mutki se lähetti Punaisen ristin Turvatalolle,käyn siellä puhumassa. Oon kans 15. Paitti et mustaki tuntu et terkkari ei uskonu ja lähetti mut sen takii johonki tommosee paikkaa,ei se ees oo ammattilaine kenel puhun. Et joo. Misä asut?
mulla kuulemma tuli korkeet pisteet mut ei se mua mihinkään lähettäny. Sano vaa et itseluottamus/tunto on alhaalla. Sitä murrosikää.
Se sattui koska eihän mulla murrosikää kai 6 vuotta sitten ollu mut en mä siitä mitn sanonu. Koska oon pelkuri.
Mun tilanne on siksi tyhmä, olen siis toisiksi vanhin lapsi, ja sain paljon vastuuta. Sitten pikkuveljeni taas ei mutta hän sai edut samalla tavalla kuin minäkin. Se on epäoikeudenmukaista ja tyhmää. Vanhemmille kun tästä huomauttaa saa hyvät haukut selkään.
No, olen koko ikäni ollut hirveäb kiltti ja nöyrä muita ihmisiä kohtaan, en halu huolestuttaa ketään, ja yritän saada kaikki muut onnelliseksi. Minua syrjittiin..
-> minä pidin sen sisälläni.
minua haukuttiin->vieläkin hiljaa
jnejne.
en vain halua vanhemmille kertoa kuinka vähän muut ovat arvostaneet minua ja kuinka paljon tuskaa se on minulle tuottanut. Ja tämä juttu on vieläkin kamalampi mutta jos sen kerron niin joku taatusti tunnistaa :(
oon ihan loppu kun en vain voi kertoa muille. En saa tuottaa heille murhetta enkä halua olla kenenkään silmissä avuton pikku kakara joka ei pysty huolehtimaan edes itsestään....
Asu melko etelässä...
Ei lapsille masennuslääkkeitä kovin vähällä määrätä. Ei niitä ole testattu kehitykseltään keskeneräisillä aivoilla, eli ei ole varmaa ovatko ne tehokkaita tai turvallisia. Tuskin avohoidossa ainakaan määrätään ja sairaalakunnossa et taida olla.