Sitä on vaikeaa kuvailla - se kaipuu joka pitää hereillä, joka ei anna suuntaa eikä tunne armoa. Se ei välitä, vaan syö ihmisen elävältä .. mitä tehdä, kun ei ole edes halua tehdä mitään?
Ei silleen ettenkö saisi jotain aikaiseksi, etteikö minulla olisi mitään elämää enää - se on vaan muuttunut lähinnä olemiseksi. Asioiden jauhaamiseksi ja toistamiseksi. Asioilla joilla on merkitys, joilla oli ennen merkitys - tuntuvat nyt vaivalloisilta ja merkityksettömiltä.
Noin kuukausi sitten erosin poikaystävästäni - suhteemme oli ollut todella myrskyisä, muttei yhtä myrskyisä kuin meidän yhteenpäättyminen. Kaksi miestä - yksi nainen, mitäpä sen enempää selittämään...Se oli rumaa, ehkä eniten minun osalta, mutta tehty mikä tehty - jokaisella oli oma osansa, jokainen omalla tavallaan yhtä vastuussa tilanteesta.
Eli, mikä on ongelmana?
Tuntuu että kaipaan jotakin, ja toisaalta olen tyytyväinen olemassaolooni. Olen oma itseni, tiedän mihin pystyn, mutta tuntuu että kaipaan jotakin. En usko että kaipaan nimenomaan exiäni, vaan ehkä sitä kumppanuutta, sitä ihanaa fiilistä kun voi jakaa asioita, keskustella, olla toiselle läheinen, olla tukena, riidellä, sopia, harrastaa mahtavaa seksiä, nauraa, itkeä, käydä salilla yhdessä, rakentaa omaa arkea.. kaikkea.
Miten saada elämä takaisin? Tai ei elämä.. mut jokin? Ei minusta tunnu että haluaisin ruveta jahtailemaan taas miehiä tai heilumassa baareissa.. Joten? Pitääkö nyt vain antaa olla ja odottaa, olla ja katsoa.. ?
Ehkä kyse on siitä että toisaalta haluan sitä vuoristorataa, mikä kuuluu jokaiseen parisuhteeseen, mutta toisaalta olen ehkä vielä uupunut jollain tasolla kaikesta kokemastani (tunnetasolla).. En ole ihan varma..
Mitä mieltä olette? Sosiaalinen, virtuaalinen tuki vois nyt tehdä terää ja olisi kiva kuulla teidän kokemuksianne vastaavista tilanteista.. :)
Ei silleen ettenkö saisi jotain aikaiseksi, etteikö minulla olisi mitään elämää enää - se on vaan muuttunut lähinnä olemiseksi. Asioiden jauhaamiseksi ja toistamiseksi. Asioilla joilla on merkitys, joilla oli ennen merkitys - tuntuvat nyt vaivalloisilta ja merkityksettömiltä.
Noin kuukausi sitten erosin poikaystävästäni - suhteemme oli ollut todella myrskyisä, muttei yhtä myrskyisä kuin meidän yhteenpäättyminen. Kaksi miestä - yksi nainen, mitäpä sen enempää selittämään...Se oli rumaa, ehkä eniten minun osalta, mutta tehty mikä tehty - jokaisella oli oma osansa, jokainen omalla tavallaan yhtä vastuussa tilanteesta.
Eli, mikä on ongelmana?
Tuntuu että kaipaan jotakin, ja toisaalta olen tyytyväinen olemassaolooni. Olen oma itseni, tiedän mihin pystyn, mutta tuntuu että kaipaan jotakin. En usko että kaipaan nimenomaan exiäni, vaan ehkä sitä kumppanuutta, sitä ihanaa fiilistä kun voi jakaa asioita, keskustella, olla toiselle läheinen, olla tukena, riidellä, sopia, harrastaa mahtavaa seksiä, nauraa, itkeä, käydä salilla yhdessä, rakentaa omaa arkea.. kaikkea.
Miten saada elämä takaisin? Tai ei elämä.. mut jokin? Ei minusta tunnu että haluaisin ruveta jahtailemaan taas miehiä tai heilumassa baareissa.. Joten? Pitääkö nyt vain antaa olla ja odottaa, olla ja katsoa.. ?
Ehkä kyse on siitä että toisaalta haluan sitä vuoristorataa, mikä kuuluu jokaiseen parisuhteeseen, mutta toisaalta olen ehkä vielä uupunut jollain tasolla kaikesta kokemastani (tunnetasolla).. En ole ihan varma..
Mitä mieltä olette? Sosiaalinen, virtuaalinen tuki vois nyt tehdä terää ja olisi kiva kuulla teidän kokemuksianne vastaavista tilanteista.. :)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.