Masennusmörkö

ÄLKÄÄ AVATKO LINKKIÄ SE ON VIRUS!
voi vitun viruspaskapää, ei tällääsiä tarvi tulla tänne laittamaan JUMALAUTA!! Mulkku

Mikään virus ole...! Hyvää aurinkoista päivää sinullekin ;-)

Kopasin tänne tekstin kun edellisen kirjoittajan jälkeen tuskin kukaan uskaltaa sinne mennä itse lukemaan:



Masennusmörkö
tekijä: Katja Lemberg päivä: 9. huhtikuuta 2011 kello 17:31

Puhun itsestäni ja kerron masennuksestani julkisesti.



Minulta kysyttiin taas edellisellä luennolla pelkäänkö vielä putoavani, koenko masennusmörön istuvan olkapäälläni? En koe. Enkä pelkää.



Ja tällä kokemuksellani sanoisin, että niin kauan kuin kokee masennuksen voivan vievän uudelleen, matka parantumiseen on vielä kesken. Vahinko, että niin harva masentuneista saa tarpeeksi tilaa, aikaa ja oikeanlaista tukea, jotta parantuminen voi todella tapahtua. Tästä syystä puhutaan parantavasta eläkkeestä, eli siitä että kun paineet ulkopuolelta saadaan alas, niin olo helpottuu. Järjestelmämme luo paineita toipumiseen ja työhön paluuseen niin, että se voi muodostua kuntoutumisen/ parantumisen esteeksi.



Toipumisen/ parantumisen myötä monella vähenee tahto liittyä rakenteisiin, joissa ei ole vapautta huolehtia omasta hyvinvoinnista. Eli moni ehkä haluaakin jäädä kotiin ja tehdä vapaaehtoistyötä tai luoda omaa taidetta. Koska tunnistaa paineen, joka tulee ulkopuolisten määritysten ja odotusten myötä.



Voikin kysyä kuinka sairasta on masentua vai onko se joskus "tervettä", ihmisen sisäinen hälytystila, joka pysäyttää toiminnan silloin, kun ihminen on liittyneenä asioihin, joissa ei ole hyvä olla, mutta tietoinen ymmärrys ja rohkeus muutoksen tekoon puuttuu.



Masennuksesta toipuu kuinka paljon, ei ole ihan selkeänä minulle tällä hetkellä. Mutta toipuneista tutkimusten mukaan 5 vuoden sisällä tippuu 75%. Minulle kyse ei silloin ole toipumisesta vaan tietystä prosessin vaiheesta, jossa omat voimat kantaa. Sitten nopeasti pois palveluista ja liittymään ulkomaailmaan. Muutaman hetken kestää ja kummastelee natisevia rakenteita ja pahoinvoivia ihmisiä ja sitten lakkaa taas jaksamasta.



Lääketieteen tohtori Tarja Melartin: Masennuksesta voi toipua

" Tutkimuksen mukaan vakavasta masennustilasta täydellisesti toipuminen vei keskimäärin kahdeksan kuukautta, joten huolimatta uusista hoitomenetelmistä ennuste ei tässä suhteessa ole parantunut. Potilaat tosin reagoivat hoitoon suhteellisen nopeasti, mutta ongelmaksi muodostui pitkäkestoinen osittaisen toipumisen tila, jossa toimintakyky usein oli edelleen alentunut ja depressiivinen oireilu jatkui, vaikkakin lievempänä. Lisäksi noin 40 prosenttia potilaista masentui vakavasti uudelleen puolentoista vuoden seurannan aikana. Uusiutuvien masennusjaksojen kesto oli kuitenkin lyhyempi, ja ne olivat lievempiä kuin ensimmäinen, hoitoon tuonut sairausjakso."



Tämän Melartinin tekstin minä kokijana näen niin, että kyseessä on kuntoutumisprosessin vaiheita. Minä olin pitkään jatkumossa, jossa vaiheet vaihtelivat, eri uudet vaiheet. Ei ne minulla olleet mitään uusia masennuskausia vaan kohtia, jossa käsittelin jotakin seuraavaa asiaa ja siihen liittyviä tunteita. Ja onnellisia he, joilla on tuki jonka avulla eri vaiheet voivat tulla käsitellyiksi. Monet tuntemani vertaiset saatetaan hoidon piirissä ensimmäiseen oivalluksen, helpotuksen kohtaan ja sitten katsotaan toipumisen tapahtuneen. Monet eivät ehkä koskaan tule saatetuksi edes ensimmäisen vaiheen yli ja silloin ajatellaan masennuksen vaan olevan ja pysyvän. Jokainen yli menty vaihe opettaa käsittelemään asioitaan paremmin. Siitä syystä "seuraavat" masennusjaksot, eli minun mukaani prosessin vaiheet, ovat kenties helpompia ihmisen itsensä käsitellä. Myös masennuksen tunne on jo tutumpi ja sisällä elää tieto, että siitä voi taas alkaa voida paremmin. Häpeä, epätoivo ja hämmennys sisällä laskee, kun asia tulee tutummaksi. Eli masennusjaksoo näyttääytyy helpompana ulospäin. Ei se sisällä helpompi ole, mutta siitä puuttuu sitä epätietoisuuden paniikkia, joka helpottaa kokonaistilannetta.Yhtäjaksoiset tarpeeksi pitkät oman elämän katsasteluun varatut jaksot ovat valitettavan harvinaisia, ainakin minun tuntemieni masentuneiden parissa. Niin että katsasteluun mahtuu prosessit kokonaisina, tunteineen kaikkineen siihen asti kunnes ihminen itse kokee parantuneensa. Se piste on käsinkosketeltava, sen tuntee ja tunnistaa, kun se tulee.



Ikävää, että niin harva puhuu siitä kohdasta.



Ja muutenkin masennuksesta ja siitä parantumisesta sillä kielellä, jolla se elää masentuneen ja parantuneen sisällä.

Eipä ole masennusmörköä silloin, kun alkaa olla jo ihan sama, onko enemmän vai vähemmän masentunut.

Kanssanne samaa mieltä joka kommentista...

Olen ollut masennukseni kanssa paikassa, jossa ei enää olla. Jossa on henkinen kuollut, mutta kun sain mahdollisuuden parantua ja teen tätä nykyään työkseni, kerron masennuksesta ammattilaisille... niin moni heistä miettii masennusmörköä, koska väsymys ei ole vieras sosiaali- ja terveysalan työntekijälle.

Myös moni kanssakuntoutujani elää pelossa, kohdassa jossa mörkö lepää olkapäällä ja toivoisin heille tilaa, aikaa ja tukea saada asiansa käsiteltyä kohtaan, jossa pelosta voi luopua. Myös sen eteen teen työtä, palveluiden joiden avulla masennuksen voi oikeasti selättää ja löytää hyvinvoinnin.

Katja Lemberg