Heipsan!
Olen nuori pojankloppi etelä-Suomen puolelta.
Ala-aste iästä asti olen kärsinyt tästä kyseisestä "epätodellisuuden, unisuuden, sumuisuuden" sekamelskasta toisin ennen vain "kohtauspiikkeinä" eli nuo tulivat esimerkiksi suurissa väkijoukoissa, missä ihmisiä oli paljon. Olen aina ollut herkkä lapsi, varmaan myös siksi etten omaa isääni ole ikinä tuntenut. Aina puran asiani äidilleni koska hän ymmärtää minua ja olemme yli 5 vuotta taistelleet ympäri perheterapioissa, psykologi-keskusteluissa sun muissa, missä puhumisesta olen saanut helpotusta. Pelkäsin aivokasvainta tai muuta vakavaa sairautta enkä kyllä vieläkään ole varma johtuuko nämä depersoonallisuudesta.. (siksi minut myös magneettikuvattiin, koska ei ymmärretty näitä kokemuksia) Söin yli 2,5 vuotta lääkekuuria jonka nimeä en enää millään muista. En tiedä sitten auttoivatko ne, vai sainko omat ajatukseni ja elämäni raiteilleen ja siksi "unohdin" nämä kokemukset.
Nyt ammattikoulun ensimmäisellä luokalla on tullut taas mutkia matkaan.. Äitini oli lukuisia kertoja ylitöissä ja ns. työholisti eli saattoi lähteä aamulla ja tulla alkuyöstä kotiin vasta. Tästähän minä sitten stressasin todella pahasti ja kerroinkin sen hänelle. Lensin myös koulusta ulos lukuisien poissaolojen takia. Nyt nämä samat depersonallisuushäiriöt/ mikään ei näytä todelliselta / elän unessa kokemukset ovat palanneet MUTTA eivät enää niin sanottuina kohtauksina, vaan koko ajan ovat päällä.. Aamulla kun herään toivon aina että olisivat hävinneet mutta pysyvät mukana iltaan saakka ja alan masentua tämän takia. Saan taas luultavasti lähiaikoina tähän saman lääkekuurin takaisin mitä popsin jo aikaisemmin pitkään. Valitettavasti en usko enään että ne auttavat koska tämä on jo "jokapäiväistä". Olen myös etsinyt tästä aiheesta tietoa, eikä missään sanota lääkkeillä olevan suoranaista vaikutusta kyseiseen mielihäiriöön (vai miksi sitä sitten kutsuisin) Jos nämä eivät lähde vaan pysyvät päälläni koko ajan en välttämättä kestä elämistä ja se huolestuttaa.. Olen sen myös kertonut äidilleni koska hän on alan ihmisiä, ja hänellä on jonkintapaisia paniikkihäiriöitä (mitkä todettiin myös minulle nuorempana, magneettikuvaksen jälkeen tosin koska mahdolliset elimelliset sairaudet poissuljettiin) hän uskoo että lääkkeillä saan elämäni taas raiteille mutta epäilen..
Olenko ainoa jolla on näitä kyseisiä oireita, vai onko hengenheimolaisia??
Onko kukaan tästä ylipäänsä parantunut, koska minulla nämä näyttävät pysyvän toisinaan pahempina toisinaan helpompina elämässä..
Lenkkeilen, kuntosalilla käyn ja harrastan nyrkkeilyä joten urheilen todella paljon. Unirytmi ja ruokavalio on kunnossa joten niistä en ole kokenut muutakuin henkistä hyvänolon tunnetta.
Ja jos joku on parantunut voisiko kertoa millä tavalla?? Olen aivan palasina.. Olen vasta nuori, jolla pitäisi olla elämä edessä, vaikka siltä ei tällä hetkellä tunnu.
Olen nuori pojankloppi etelä-Suomen puolelta.
Ala-aste iästä asti olen kärsinyt tästä kyseisestä "epätodellisuuden, unisuuden, sumuisuuden" sekamelskasta toisin ennen vain "kohtauspiikkeinä" eli nuo tulivat esimerkiksi suurissa väkijoukoissa, missä ihmisiä oli paljon. Olen aina ollut herkkä lapsi, varmaan myös siksi etten omaa isääni ole ikinä tuntenut. Aina puran asiani äidilleni koska hän ymmärtää minua ja olemme yli 5 vuotta taistelleet ympäri perheterapioissa, psykologi-keskusteluissa sun muissa, missä puhumisesta olen saanut helpotusta. Pelkäsin aivokasvainta tai muuta vakavaa sairautta enkä kyllä vieläkään ole varma johtuuko nämä depersoonallisuudesta.. (siksi minut myös magneettikuvattiin, koska ei ymmärretty näitä kokemuksia) Söin yli 2,5 vuotta lääkekuuria jonka nimeä en enää millään muista. En tiedä sitten auttoivatko ne, vai sainko omat ajatukseni ja elämäni raiteilleen ja siksi "unohdin" nämä kokemukset.
Nyt ammattikoulun ensimmäisellä luokalla on tullut taas mutkia matkaan.. Äitini oli lukuisia kertoja ylitöissä ja ns. työholisti eli saattoi lähteä aamulla ja tulla alkuyöstä kotiin vasta. Tästähän minä sitten stressasin todella pahasti ja kerroinkin sen hänelle. Lensin myös koulusta ulos lukuisien poissaolojen takia. Nyt nämä samat depersonallisuushäiriöt/ mikään ei näytä todelliselta / elän unessa kokemukset ovat palanneet MUTTA eivät enää niin sanottuina kohtauksina, vaan koko ajan ovat päällä.. Aamulla kun herään toivon aina että olisivat hävinneet mutta pysyvät mukana iltaan saakka ja alan masentua tämän takia. Saan taas luultavasti lähiaikoina tähän saman lääkekuurin takaisin mitä popsin jo aikaisemmin pitkään. Valitettavasti en usko enään että ne auttavat koska tämä on jo "jokapäiväistä". Olen myös etsinyt tästä aiheesta tietoa, eikä missään sanota lääkkeillä olevan suoranaista vaikutusta kyseiseen mielihäiriöön (vai miksi sitä sitten kutsuisin) Jos nämä eivät lähde vaan pysyvät päälläni koko ajan en välttämättä kestä elämistä ja se huolestuttaa.. Olen sen myös kertonut äidilleni koska hän on alan ihmisiä, ja hänellä on jonkintapaisia paniikkihäiriöitä (mitkä todettiin myös minulle nuorempana, magneettikuvaksen jälkeen tosin koska mahdolliset elimelliset sairaudet poissuljettiin) hän uskoo että lääkkeillä saan elämäni taas raiteille mutta epäilen..
Olenko ainoa jolla on näitä kyseisiä oireita, vai onko hengenheimolaisia??
Onko kukaan tästä ylipäänsä parantunut, koska minulla nämä näyttävät pysyvän toisinaan pahempina toisinaan helpompina elämässä..
Lenkkeilen, kuntosalilla käyn ja harrastan nyrkkeilyä joten urheilen todella paljon. Unirytmi ja ruokavalio on kunnossa joten niistä en ole kokenut muutakuin henkistä hyvänolon tunnetta.
Ja jos joku on parantunut voisiko kertoa millä tavalla?? Olen aivan palasina.. Olen vasta nuori, jolla pitäisi olla elämä edessä, vaikka siltä ei tällä hetkellä tunnu.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kohtalontoveri ilmoittautuu! Mulla oli ennen myös tuollaisissa stressitiloissa epätodellista oloa, mutta nyt kun tuli astetta stressaavampi elämäntilanne niin jäi päälle tämä olotila. Paska fiilis on se. Huomaan että jännittävissä ja ahdistavissa tilanteissa epätodellinen olo pahenee ja toisaalta rauhallisessa ja stressittömässä tilanteessa tulee vähän parempi olo, mutta epätodellinen olo ei kuitenkaan missään vaiheessa poistu kokonaan. Oloa jatkunut puolisen vuotta nyt.
Aluksi kun huomasin epätodellisen olon jääneen päälle, menin paniikkiin. Nyt pystyy jo hieman hillitsemään itseään ja olemaan rauhallisempi olon kanssa.
Itselläni tosiaan kanssa iski tuo takaisin vahvempana koulu- ja perhestressaamisen vuoksi. Täytyy sanoa että jollen lääkityksellä ja elämänlaatua kohottamalla saa näihin muutosta, niin todella ilkeä juttu..
Huojentaa silti jonkin verran tietää että kohtalontovereita löytyy, enkä ole yksin (mitä pelkäsin useita vuosia aikaisemmin).
Oletko muuten puhunut kellekkään noista tai syönyt mitään kuuria?
Ymmärtääkseni kuitenkin näissä on siitä kyse että mieli koittaa "sulkea" kaiken minkä kokee "uhkaavaksi" ympäriltä pois, eli aivot menee jossain määrin poissaolo tilaan.
Tsemppiä sinulle, päivä kerrallaan ...
Kävin syksyllä juttelemassa vaivoistani pari kertaa koulupsykologin kanssa, joka ohjasi lääkäriin ja sieltä edelleen aikuispsykiatrialle arvioon. Lääkäri oli sitä mieltä minun kanssa että paniikkihäiriölle viittaisi. Nyt pitäisi mennä aikuispsykiatrialle arvioon, että olenko oikeutettu KELA-tukeen.. En vaan tiedä onko minun näin opiskelijana vara alkaa kustantamaan pitkäkestoista terapiaa, jonka hyödyistä tähän oloon ei ole varmuutta. Sain lääkäristä mös lääkkeet, joihin reagoin voimakkaasti enkä uskaltanut kokeilun jällkeen jatkaa. Nyt olen miettinyt, että pitäisikö kuitenkin jotain kokeilla kun ei tämä olo olemalla kummemmaksi muuttune. Olen urheillut mahdollisimman paljon, syönyt terveellisesti (suklaata kuitenkaan endorfiineineen unohtamatta) ja tavannut ystäviä. yms.
Olen puhunut tästä olosta myös poikaystävälleni sekä siskolleni. Kavereille kerran puhuin yleisesti tästä olosta (tyyliin "olen kuullut että jotkut kärsivät ahdistuksessa epätodellisesta olosta, vähän niinkun joskus lapsena tulee sellaisia defenssejä..."), jota pitivät oiretta niin kummallisena, etten tohtinut avautua kärsiväni itse siitä. :(
Lääkärin kanssa juteltiin tuosta, että luultavasti se on toimiva keino sulkea pahat asiat, kun menee tämmöseen puolivalo-tilaan. Se lääkäri oli kyllä tosi huippu kun ymmärsi, vaikkei sekään ollut kuullut aiemmin tämmösestä olosta. Sitten yhdessä googlattiin, ja sieltähän se löytyi! :)
Kiitoksia sulle tsempeistä, tuntuu hyvälle kun joku vähän sparraa! Ja jaksamisia sulle, kerro heti jos alkaa olo virkoamaan!
Hyvä että tiedät ainakin nyt mistä nuo olotilat johtuvat. Toivottavasti saat asiat kuntoon. En ole lääkäri, joten en voi suositella sinua ottamaan lääkkeitä, mutta itselläni ne tuntuivat ainakin jossain määrin helpottavan ja täten "unohdin" koko oireet. En tiedä loppuivatko ne, totuinko niihin, vai mitä tapahtui mutta esimerkiksi viime kesänä en muista poteneeni näitä ollenkaan ..
Onko sinulla käynyt ikinä sillain, että kun unohdat tämän olotilan kokonaan etkä mieti sitä ja esimerkiksi juttelet kavereiden kanssa tai olet koulussa niin ne loppuvat tai ainakaan itse en niitä silloin huomaa.. mutta heti jos mietin että "onkohan mulla taas se päällä" se taianomaisesti pamahtaa päälle.. Todella huolestuttavaa, terapeutti määritteli minulla olevan sekaluontoista ahdistushäiriötä jonka takia kärsin näistä "epätodellisuus, sekavuus" harhoista.
Puhuminen auttaa aina sen voin sinulle sanoa monien vuosien kokemuksella!
Usko myös pois, me ei olla ainoita tässä maailmassa jotka potee näitä olotiloja.. Voit esimerkiksi googlettaa depersonalization, ja löydät kohtalontovereita.
Ennen luulin pitkään että olen ainoa jolla näitä häiriöitä on, mutta nyt tiedän ettei niin ole :)
Kiva kuulla että lääkeistä on olllu jotain apua. :) Pitää laittaa nyt mietintämyssyyn, jos vaikka oikeasti jotain lääkettä uskaltaisi kokeilla. Pelottaa vaan kun edellisistä tuli mulle niin kauheet vapinat ja olot.
Mulla käy usein sillei, että juttelen kaverin tai jonkun muun tutun kanssa ja unohdan olon, mutta en kovin pitkäksi aikaa, sillä melko nopeasti ajattelen juuri kuvaamallasi tavalla, että "onkohan se olo nyt päällä" tai huomaan "tipahtavani" takaisin epätodelliseen oloon ja vähän säikähdän sitä keskellä keskustelua. Ja sitten joskus yksin ollessa kun on oikein seesteinen olo, tulee semmonen olo että ehkä tämä tästä jo parani, mutta sitten muistuu mieleen kun joku tulee juttelemaan.
Koemme näköjään prikuulleen samoista häiriöistä. Kuinka kauan sinulla on näitä ollut, koska minulla nämä ovat olleet päällä koko elämäni ajan joskus vähemmän, joskus ei ollenkaan ja taas toisinaan koko ajan?
Mut nyt olen alkanut huomaamaan kun en stressaa ihan niin paljoa asioitani, niin nämä eivät ole lähteneet, mutta silti en ole enään niin masentunut.
En sitten tiedä, miksi minulle ei todettu nimenomaan DEPERSONALISAATIOTA vaan tuollein epämääräisesti "sekaluontoista ahdistushäiriötä" vaikka kuvailin oireet hyvinkin tarkasti.. (vaikka se olikin erittäin hankalaa, koska ihmiset jotka eivät näitä ole kokeneet eivät voi edes sanoa ymmärtävänsä meitä)
No mutta päivä kerrallaan ..
Niin näyttää olevan hyvin samanlaiset oireet meillä. Mulla on ollut tämä olo päällä nyt n 7 kk, sitä ennen tosi harvoin ja vain lyhyinä hetkinä kerrallaan. Yleensä esim. ennen pyörtymistä tai pyörtymisen jälkeen (jos on pyrtynyt henkisestä tai fyysisestä syystä) tai jos on ollut ahdistavissa tiloissa, kuten ahtaissa paikoissa tai jännittävissä tilanteissa. En sillon osannut ajatella tai pelätä näitä oloja, koska ne meni niin nopasti ohi. Nyt vasta kun tämä olo jäi päälle, muistin ja tajusin että onhan näitä ollut aiemminkin.
Ja nyt olen alkanut epäilemään, että ehkä joskus lapsuudessa on saattanut olla pidempikestoisiakin epätodellisia oloja, joita en kunnolla muista. Muistan vaan että perheessä oli lapsena aika painostava ilmapiiri, silloin menin kuoreeni, olin hiljaa ja pystin sulkemaan tappelut kokonaan pois mielestä ja uppoutumaan omaan maailmaani.
Noniin okei, mutta jos tunnet nuo olot (ja ainakin minä tunnen) erittäin epämiellyttäviksi niin suosittelen kääntymään ammattiavun puoleen.
Minulla se auttoi ainakin jossain määrin, ja lääkitys tulee taas takaisin lähi viikkoina.
Jaksamisia, kohtalotoveri! :)