Oon sairastanut kaksisuuntaista mielialahäiriötä n. 12 vuotta. 2,5 vuotta sitten nykyinen alamäki alkoi. Tein päivätyötä, opiskelin ja urheilin paljon. Töissä olin tosi kovilla. Sitten töistä alkoi tulemaan sairauspoissaoloja.
Kärsin pitkistä masennusjaksoista, hypomanista ja ahdistuksesta. Lääkkeitä käytän säännöllisesti mutta pienia pitoisuuksia.
Viimeisin 2,5 vuoden aikana oon luisunut koko ajan syvemmälle ja syvemmälle. Silloin aloin käyttämään tasaavaa lääkettä. Sivuoireena tuli sellainen zombie olo, tuijotin vain seinää ja tuntui, että en oikein osaa enää jutella mistään. Sanat oli kateissa ja teki mieli vain olla hiljaa. Aiemmin olin sosiaalinen ja huumorintajuinen. Nyt viimeisten vuosien aikana oon pikkuhiljaa eristäytynyt. Tällä hetkellä pelkään sosiaalisia tilanteita ja välttelen niitä. Olen erakoitunut. Opiskelen tällä hetkellä, mutta siitä ei tule mitään kun en pääse koululle, koska jännitän muita ihmisiä.
Mun avovaimo seuraa ja tarkkailee mua koko ajan. Oon jatkuvasti mikroskoopin alla. Hän kyselee joka päivä useita kertoja miten voin, onko kaikki hyvin, miksi en puhu mitään, onko hän tehnyt jotain jne. Lisäksi hän on luonteeltaan äkkipikainen ja meillä on jatkuvasti kinaa ja riitelyä. Kotona en voi oikein olla oma itseni kun toinen tarkkailee koko ajan.
Itseluottamus on kateissa. En usko itseeni ja pelkään asioita. Stressinsietokykyky on poissa. Romahdan pienestäkin vastoinkäymisestä. En uskalla tehdä mitään raskasta jotta en väsy liikaa.
Koulu ei suju. Lintsaan jatkuvasti. Mulla on 1,5 tunnin matka koululle ja en jaksa kulkea sinne. Luen kyllä. Sitten kun jaksan niin luen tosi paljon. Oon alykäs ja pärjään tenteissä. Mutta se on sellaista aaltoliikettä.
Musta tulee isä. Pelkään, että lapsi sairastuu myös tähän. Pelkään vastuuta ja stressiä joka lapsesta tulee. Oon heikko ja sellainen reppana. Ärsyttää kun oon tälläinen. Mitään syytä ei oo; oon omasta mielestäni ihan hyvä tyyppi. Mutta tää sairaus vaan syö mua sisältä koko ajan.
Oon neuvoton. Lääkärille mulla on aika parin viikon päästä. Mutta en usko, että siitä on mitään hyöytyä. Puolisolle en voi puhua; hän stressaa ja alkaa panikoimaan. Kriisipuhelimiin soitan joskus. Ne auttaa hetkeksi. Tekisi mieli vain joka päivä ottaa rauhottavia jotta jaksan ja kestän tätä oloa. Onnellista päivää ei oo ollut pitkään aikaan. Sellaista päivää josta vois sanoa, että on hyvä fiilis ja oon onnellinen. Ainoan elämäni tuhlaan tällä tavalla.
Kärsin pitkistä masennusjaksoista, hypomanista ja ahdistuksesta. Lääkkeitä käytän säännöllisesti mutta pienia pitoisuuksia.
Viimeisin 2,5 vuoden aikana oon luisunut koko ajan syvemmälle ja syvemmälle. Silloin aloin käyttämään tasaavaa lääkettä. Sivuoireena tuli sellainen zombie olo, tuijotin vain seinää ja tuntui, että en oikein osaa enää jutella mistään. Sanat oli kateissa ja teki mieli vain olla hiljaa. Aiemmin olin sosiaalinen ja huumorintajuinen. Nyt viimeisten vuosien aikana oon pikkuhiljaa eristäytynyt. Tällä hetkellä pelkään sosiaalisia tilanteita ja välttelen niitä. Olen erakoitunut. Opiskelen tällä hetkellä, mutta siitä ei tule mitään kun en pääse koululle, koska jännitän muita ihmisiä.
Mun avovaimo seuraa ja tarkkailee mua koko ajan. Oon jatkuvasti mikroskoopin alla. Hän kyselee joka päivä useita kertoja miten voin, onko kaikki hyvin, miksi en puhu mitään, onko hän tehnyt jotain jne. Lisäksi hän on luonteeltaan äkkipikainen ja meillä on jatkuvasti kinaa ja riitelyä. Kotona en voi oikein olla oma itseni kun toinen tarkkailee koko ajan.
Itseluottamus on kateissa. En usko itseeni ja pelkään asioita. Stressinsietokykyky on poissa. Romahdan pienestäkin vastoinkäymisestä. En uskalla tehdä mitään raskasta jotta en väsy liikaa.
Koulu ei suju. Lintsaan jatkuvasti. Mulla on 1,5 tunnin matka koululle ja en jaksa kulkea sinne. Luen kyllä. Sitten kun jaksan niin luen tosi paljon. Oon alykäs ja pärjään tenteissä. Mutta se on sellaista aaltoliikettä.
Musta tulee isä. Pelkään, että lapsi sairastuu myös tähän. Pelkään vastuuta ja stressiä joka lapsesta tulee. Oon heikko ja sellainen reppana. Ärsyttää kun oon tälläinen. Mitään syytä ei oo; oon omasta mielestäni ihan hyvä tyyppi. Mutta tää sairaus vaan syö mua sisältä koko ajan.
Oon neuvoton. Lääkärille mulla on aika parin viikon päästä. Mutta en usko, että siitä on mitään hyöytyä. Puolisolle en voi puhua; hän stressaa ja alkaa panikoimaan. Kriisipuhelimiin soitan joskus. Ne auttaa hetkeksi. Tekisi mieli vain joka päivä ottaa rauhottavia jotta jaksan ja kestän tätä oloa. Onnellista päivää ei oo ollut pitkään aikaan. Sellaista päivää josta vois sanoa, että on hyvä fiilis ja oon onnellinen. Ainoan elämäni tuhlaan tällä tavalla.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Paras keino sinulle voi olla konkreettinen tekeminen. On aika kohdata ikävältä tuntuvat asiat, joita ei saa aikaiseksi. Katse eteenpäin ja menoksi vaan. Tee vähän kerrassa omalla tyylilläsi. Lähtee pienestä liikkeelle.
Aikaansaannoksesi tekee sinut todella tyytyväiseksi itseesi ja jaksat paremmin. Niistä onnen hetkistä, kun on saanut jotain aikaiseksi, tulee pirun hyvä olo pitkäksi aikaa.
Et ole reppana, jos et itsestäsi tee sellaista. Kaikille tulee huonoja päiviä, mutta siltikään ei voi lakata olemasta. Tsemppiä!