Minun kokemani (tähän mennessä)

Hei, haluan nyt vain kirjoittaa tämän tänne, kun olen päästäni hieman pyörällä tässä kaikessa pyörityksessä...

Kolmisen viikkoa sitten lähdin kovaa kyytiä keskussairaalan päivystykseen, koska koko vasen puoli kehostani puutui tyystin. Itse tietenkin olin jo varma, että vähintään aivoinfarktihan se minulla. Ei kuitenkaan mitään lääkärit keksineet sairaalassa vaikka yön siellä vietinkin. Ei Aivoissa häikkää ja verikokeet siistit. Vielä olivat ottamassa selkäydinpunktiota, mutta muutaman harjoittelukerran jälkeen minun tuskaisesti voihkiessa lääkäri totesi, että eihän tää onnistu. Laittoivat minulle lähetteen neuron polille ja sitä odotellaan vieläkin... (pelottaa, ei mikään muu, mutta se punktio.........)

Siitä meni noin viikko, niin menetin päiväunilta noustessani vasemmasta silmästä näön. Onneksi vain hetkellisesti. noin 10 minuuttia olin puolisokea ja tämän "kohtauksen" jälkeen ei näkö enään palautunut normaaliin. Kävin optikollakin pakon sanelemana uusimassa silmälasini, koska en vain näe. Ja optikko oli sitä mieltä, että "hälyttävä muutos" vasemmassa silmässä. Nyt vasta tämän asian ollessa "pinnalla" olen hoksannut tuon sumuisuuden. Olenhan jo vuoden päivät mieheltäni kysellyt, että "Onko olohuoneessa savua???" Johon herran hieman naurahtaen tokaissut jotain ja pyöritellyt etusormea ohimollaan.

Ja se uupumus ja se väsymys! Voi kauhistus. Minä kuitenkin monen lapsen äitinä ja työssäkäyvänä ja kaikesta lähes vastuussa olevana ihmisenä olen kuvitellut väsyn johtuvan vain näistä puuhistani, mutta se väsymys on niin maton jalkojen alta vetävää, että oksat pois. Itseasiassa olen ollut yhteen laskettuna noin vuodenpäivät laitoshoidossakin psykiatrialla väsymyksen takia.

Sitten ne kivut. Jotenkin olen niitä aina hävennyt. Kyykin ja nousen ja teen kaikkea normaalia, tosin hampaat irvessä ja muille hymyillen. Enhän minä nyt kehtaa hyvänen aika alle 30 vuotiaana kenellekkään sanoa, että en mä jaksa nousta tästä kyykystä niin nopeaa kuin sinä ikätoverini (tai minua jopa vanhempi) Tai että kyykistyminen lapsen kengännauhoja sitomaan tekee niin kipeää... Ja sitten se, kun pienin tulee luokseni "Äiti ota syliin" tottakai syliin pääsee, mutta kipeää se tekee. Nämä kivut ovat se pahin peikko ja mies minulle naljailee kun buranapaketti on tyhjä alta aikayksikön. Syönhän niitä kuulemma kuin karkkia. Ja kipuja on jatkunut pahana noin vuoden verran. Kävin lääkärilläkin niistä kerran, mutta ei silloin keksitty mitään muuta kuin iso purkki särkylääkettä.

Eilen kun kävin työterveyslääkärillä, hakemassa yllätys yllätys, lisää sairauslomaa, koska en yksinkertaisesti puutumiseltani ja kivuiltani kykene raskaaseen työhön, lääkäri katsoi silmiin ja kysyi "Oletko kuullut sellaisesta kuin ms-tauti?" Minähän valahdin punaiseksi, ja kerroin kuulleeni. Käski ottaa pikaisesti yhteyttä neuron polille ja hopottaa aikaani, joka oli kuitenkin "ei kiireellisenä" . Käski vedota huonontuneeseen näköön.

Minähän tietenkin olen hieman shokissa vielä ja ihmeissäni. Mies naurahti ja sanoi taas minun keksineen jonkun hienon kuuloisen taudin itselleni. Luulosairautta kuitenkin.

No, oli tai ei, on se ainakin poissuljettava.