Narsismin yhteydessä puhutaan usein läheisriippuvuudesta. Itse olen kokenut sen jotenkin näin:
Kun olen ollut sinkku, olen ollut sellaisessa seurassa, joka on kaltaistani. Olen tehnyt asiat luonteelleni ominaisella tavalla, olen tehnyt asioita, jotka minua kiinnostavat, olen ottanut haasteita vastaan, ollut oma itseni, nauttinut elämästäni.
Mutta suhteessa olen usein jostain syystä kovin läheisriippuva. Kenties en ole tavannut miestä, joka olisi samalla aaltopituudella kanssani, mutta se ei silti selitä, että miksi venyn ja paukun ollessani suhteessa. Miellytän ja joustan liikaa. Muuntaudun toisen ihmisen halujen kohteeksi. Ja näin ei ole ollut pelkästään narsistisuhteessa, joskin siinä vielä enemmän, mutta muissakin parisuhteissa.
Viimeisimmässä suhteessa yritin ystävystyä kaikin tavoin miehen ystävien kanssa, joiden kanssa minulla ei ollut mitään yhteistä. Yritin miellyttää liikaa. En ollut miehen kanssa oma itseni. Suhde loppui, koska minua ahdisti niin helvetisti. Nyt kun olen sinkku, on taas helpompaa. Olen oma itseni, teen niitä asioita, jotka minua kiinnostavat. Mutta suhteessa olen outo joo-joo nainen, enkä ole sitä ystävieni kanssa.
Tottakai suhteessa pitää joustaa ja tehdä kompromisseja, mutta onko se sitten sitä, että muuttaa arvojaan ja kiinnostuksen kohteita. Onko meillä siis niin järjetön halu tulla hyväksytyksi tai rakastetuksi että unohdamme keitä olemme ja mistä pidämme. Tai emme enää välitä.Vai onko kyse siitä, että haemme rakkautta vääriltä ihmisiltä? Ehkä meidän pitäisi yrittää liikkua vähän eri piireissä
ja huomioida suhteen alussa, onko meillä oikeastaan mitään yhteistä.
Kun olen ollut sinkku, olen ollut sellaisessa seurassa, joka on kaltaistani. Olen tehnyt asiat luonteelleni ominaisella tavalla, olen tehnyt asioita, jotka minua kiinnostavat, olen ottanut haasteita vastaan, ollut oma itseni, nauttinut elämästäni.
Mutta suhteessa olen usein jostain syystä kovin läheisriippuva. Kenties en ole tavannut miestä, joka olisi samalla aaltopituudella kanssani, mutta se ei silti selitä, että miksi venyn ja paukun ollessani suhteessa. Miellytän ja joustan liikaa. Muuntaudun toisen ihmisen halujen kohteeksi. Ja näin ei ole ollut pelkästään narsistisuhteessa, joskin siinä vielä enemmän, mutta muissakin parisuhteissa.
Viimeisimmässä suhteessa yritin ystävystyä kaikin tavoin miehen ystävien kanssa, joiden kanssa minulla ei ollut mitään yhteistä. Yritin miellyttää liikaa. En ollut miehen kanssa oma itseni. Suhde loppui, koska minua ahdisti niin helvetisti. Nyt kun olen sinkku, on taas helpompaa. Olen oma itseni, teen niitä asioita, jotka minua kiinnostavat. Mutta suhteessa olen outo joo-joo nainen, enkä ole sitä ystävieni kanssa.
Tottakai suhteessa pitää joustaa ja tehdä kompromisseja, mutta onko se sitten sitä, että muuttaa arvojaan ja kiinnostuksen kohteita. Onko meillä siis niin järjetön halu tulla hyväksytyksi tai rakastetuksi että unohdamme keitä olemme ja mistä pidämme. Tai emme enää välitä.Vai onko kyse siitä, että haemme rakkautta vääriltä ihmisiltä? Ehkä meidän pitäisi yrittää liikkua vähän eri piireissä
ja huomioida suhteen alussa, onko meillä oikeastaan mitään yhteistä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olet luultavasti sairastunut läheisriippuvuuteen jo lapsuudessa. Mieti minkä epänormaalin ilmiön läheisyydessä olet elänyt. Onko jompikumpi vanhemmistasi sairas, alkoholisti tms.. Sieltä ne mallit käytökseesi saattaa olla otettuja...kun on sairastunut, on sairastunut. Et noin vain parane sinkkuhetkinäsi, vaan ajaudut aina vääränlaisiin suhteisiin..kunnes hoidat itsesi. Näin se kuvio monesti valitettavasti menee..
Et ole sen kummemmin läheisriippuva kuin kukaan muukaan.Näytät olevan tavallinen täysjärkinen ja empaattinen ihminen.Sun tavallahan normaali ihminen toimii.Tuota "läheisriippuvuusjankutusta" yritetään tunkea joka väliin näissä narsismikeskusteluissa.