Vuonna 1842 Laestadius sairastui vakavasti. Hän pelkäsi kuolevansa, mutta oli varma, ettei elämällään olisi ansainnut muuta kuin helvetin tuskat. Hänen mieltään rupesi painamaan suunnaton syntitaakka, joka oli alkanut karttua jo aivan lapsuudesta ja nuoruudesta alkaen. Laestadius parantui taudistaan, mutta synnin taakka oli edelleen hänen edessään. Laestadiuksen poika Levi kuoli tuhkarokkoon 4-vuotiaana, tämä tapaus sai Laestadiuksen miettimään kuolemaa entistä syvemmin. Tuolloin hänellä oli ollut kaksi lasta, mutta kaikkiaan lapsia syntyi peräti 15.
Hengellisestä murroksestaan Laestadius on kertonut lehdessään Huutavan ääni Korvessa (Ens Ropandes röst i öknen). Työmatkallaan Åseleen 1844 Laestadiuksen elämässä tapahtui käänne. Noran pastori Per Brandellin herrnhutilais-uusevankeliseen herätyspiiriin kuuluva Milla Clemensdotter -niminen lappalaisnainen tuli keskustelemaan hänen kanssaan ja kertoi omasta uskostaan. Keskustelun merkitys Laestadiukselle oli suuri. Hän sai siinä omien sanojensa mukaan tuntea taivaallisen ilon esimakua[1]:
Åselen tapahtumien jälkeen Laestadiuksen saarnat saivat uuden värin ja voiman. Hänen puheensa herättivät ihmisissä monenlaisia tunteita ja kirkkoon alkoi tulla uteliaita kuulijoita. Keväällä 1846 alkoivat hänen kuulijansa osoittaa hengellisen heräämisen merkkejä. Herätysliike rupesi leviämään yli valtakuntien rajojen. Nyt lestadiolaisuuden eri haarat muodostavat merkittävän herätysliikkeen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Lestadiolaisuus on levinnyt myös muun muassa Pohjois-Amerikkaan, Norjaan, Saksaan, Ruotsiin ja Venäjälle.
Kapakanpitäjien taloudelliset tappiot laittoivat heidät kantelemaan Laestadiuksesta viranomaisille. Kun Laestadius puhui Pajalan kapakkavaltiosta, syntyi kanteluiden sarja. Kanteluista huolimatta Laestadius säilytti virkansa. Hänestä kirjoitettiin loukkaavia kirjoituksia Norbottens Posteniin, eikä hänen vastineitaan julkaistu lehdessä. Hän perusti oman lehden, jossa saattoi itse puolustautua vastustajia vastaan. Lehden nimeksi tuli Johannes Kastajaan viitaten: "Huutavan ääni korvessa". Lehti ilmestyi kerran kuussa, noin 16 sivuisena.
Vuonna 1852 tapahtui ns. Koutokeinon tragedia. Norjan Koutokeinoon syntyi tuolloin hurmoksellista liikehdintää. Kylässä asuvat saamelaiset lukivat Laestadiuksen saarnakarttoja ja tulkitsivat niitä omin päin, sillä kylässä ei ollut pappia. Raamattu jäi syrjään ja väkivalta tuli sallituksi "perkeleen omia vastaan". Myös tiedetään kautokeinolaisten saaneen käsiin Lutherin kirkkopostillan, jossa eräässä saarnassa Luther sanoo "Minä olen Kristus", josta kautokeinolaiset keksivät olevansa "kristuksia" ja siten oleva oikeutettuja tuomitsemaan ihmisiä helvettiin. Myös samaan aikaan tapahtuneet ankarat takaiskut ainoaa elinkeinoa poronhoitoa vastaan lisäsivät turhautuneisuutta. Piispa Juell vieritti syyn tapahtuneesta Laestadiukselle, mutta kuningas antoi vapauttavan lausunnon.
Laestadius harrasti luonnon tutkimista jo lukioaikoina. Hän kiersi reppu selässä pitkin Lapin maita Norjaa myöten keräten harvinaisia kasveja. Hän myi niitä kasvitieteilijöille ja ansaitsi näin varoja opiskeluaan varten[2]. Kouluaikoinaan hän solmi tuttavuuksia Uppsalan kasvitieteilijöihin. Hänen ensimmäinen luonnontieteellinen julkaisunsa oli "Lapin yleisistä viljelymahdollisuuksista ja eduista". Nuoruusvuosinaan hän jopa haaveili ryhtymistä luonnontieteilijäksi. Katkelma omaelämäkerrasta kertoo hänen haaveestaan: "- - sekä tulla kasvitieteen avulla tunnetuksi ja kasvitieteen harjoittajana korjatuksi iankaikkisiin majoihin". Vuonna 1841 hän sai Ranskan kunnialegioonan ritarimerkin, lähinnä ansioistaan ranskalaisten tutkijoiden oppaana Lapissa, mutta oli arvostettu myös tutkimuksistaan ja pääsi jäseneksi sekä Uppsalan tiedeakatemiaan että Edinburghin kasvitieteelliseen seuraan.
Laestadius keräsi kasveja itse ja keruutti niitä herätyskokouksien yhteydessä kylän pojilla, jotka hän lähetti etsimään näytteitä. Jyväskylän yliopistosta on löytynyt osa hänen kokoelmaansa, joka julkistettiin keväällä 2011. Kokoelman lahjoitti aikoinaan Jyväskylän seminaarille piirilääkäri Carl Erik Soldan, joka oli Laestadiuksen ystäviä. Kokoelma löytyi jo 1960, jolloin lehtori Eero Juhani Valovirta järjesti ja luetteloi kokoelman.[2]
Hengellisestä murroksestaan Laestadius on kertonut lehdessään Huutavan ääni Korvessa (Ens Ropandes röst i öknen). Työmatkallaan Åseleen 1844 Laestadiuksen elämässä tapahtui käänne. Noran pastori Per Brandellin herrnhutilais-uusevankeliseen herätyspiiriin kuuluva Milla Clemensdotter -niminen lappalaisnainen tuli keskustelemaan hänen kanssaan ja kertoi omasta uskostaan. Keskustelun merkitys Laestadiukselle oli suuri. Hän sai siinä omien sanojensa mukaan tuntea taivaallisen ilon esimakua[1]:
Åselen tapahtumien jälkeen Laestadiuksen saarnat saivat uuden värin ja voiman. Hänen puheensa herättivät ihmisissä monenlaisia tunteita ja kirkkoon alkoi tulla uteliaita kuulijoita. Keväällä 1846 alkoivat hänen kuulijansa osoittaa hengellisen heräämisen merkkejä. Herätysliike rupesi leviämään yli valtakuntien rajojen. Nyt lestadiolaisuuden eri haarat muodostavat merkittävän herätysliikkeen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Lestadiolaisuus on levinnyt myös muun muassa Pohjois-Amerikkaan, Norjaan, Saksaan, Ruotsiin ja Venäjälle.
Kapakanpitäjien taloudelliset tappiot laittoivat heidät kantelemaan Laestadiuksesta viranomaisille. Kun Laestadius puhui Pajalan kapakkavaltiosta, syntyi kanteluiden sarja. Kanteluista huolimatta Laestadius säilytti virkansa. Hänestä kirjoitettiin loukkaavia kirjoituksia Norbottens Posteniin, eikä hänen vastineitaan julkaistu lehdessä. Hän perusti oman lehden, jossa saattoi itse puolustautua vastustajia vastaan. Lehden nimeksi tuli Johannes Kastajaan viitaten: "Huutavan ääni korvessa". Lehti ilmestyi kerran kuussa, noin 16 sivuisena.
Vuonna 1852 tapahtui ns. Koutokeinon tragedia. Norjan Koutokeinoon syntyi tuolloin hurmoksellista liikehdintää. Kylässä asuvat saamelaiset lukivat Laestadiuksen saarnakarttoja ja tulkitsivat niitä omin päin, sillä kylässä ei ollut pappia. Raamattu jäi syrjään ja väkivalta tuli sallituksi "perkeleen omia vastaan". Myös tiedetään kautokeinolaisten saaneen käsiin Lutherin kirkkopostillan, jossa eräässä saarnassa Luther sanoo "Minä olen Kristus", josta kautokeinolaiset keksivät olevansa "kristuksia" ja siten oleva oikeutettuja tuomitsemaan ihmisiä helvettiin. Myös samaan aikaan tapahtuneet ankarat takaiskut ainoaa elinkeinoa poronhoitoa vastaan lisäsivät turhautuneisuutta. Piispa Juell vieritti syyn tapahtuneesta Laestadiukselle, mutta kuningas antoi vapauttavan lausunnon.
Laestadius harrasti luonnon tutkimista jo lukioaikoina. Hän kiersi reppu selässä pitkin Lapin maita Norjaa myöten keräten harvinaisia kasveja. Hän myi niitä kasvitieteilijöille ja ansaitsi näin varoja opiskeluaan varten[2]. Kouluaikoinaan hän solmi tuttavuuksia Uppsalan kasvitieteilijöihin. Hänen ensimmäinen luonnontieteellinen julkaisunsa oli "Lapin yleisistä viljelymahdollisuuksista ja eduista". Nuoruusvuosinaan hän jopa haaveili ryhtymistä luonnontieteilijäksi. Katkelma omaelämäkerrasta kertoo hänen haaveestaan: "- - sekä tulla kasvitieteen avulla tunnetuksi ja kasvitieteen harjoittajana korjatuksi iankaikkisiin majoihin". Vuonna 1841 hän sai Ranskan kunnialegioonan ritarimerkin, lähinnä ansioistaan ranskalaisten tutkijoiden oppaana Lapissa, mutta oli arvostettu myös tutkimuksistaan ja pääsi jäseneksi sekä Uppsalan tiedeakatemiaan että Edinburghin kasvitieteelliseen seuraan.
Laestadius keräsi kasveja itse ja keruutti niitä herätyskokouksien yhteydessä kylän pojilla, jotka hän lähetti etsimään näytteitä. Jyväskylän yliopistosta on löytynyt osa hänen kokoelmaansa, joka julkistettiin keväällä 2011. Kokoelman lahjoitti aikoinaan Jyväskylän seminaarille piirilääkäri Carl Erik Soldan, joka oli Laestadiuksen ystäviä. Kokoelma löytyi jo 1960, jolloin lehtori Eero Juhani Valovirta järjesti ja luetteloi kokoelman.[2]
Vastaukset 4
Vanhimmat
LLL luterilaisen rikollisuuden uuden ulottuvuuden luojana antikristuksellisuuden asialla!
http://fi.wikipedia.org/wiki/Lars_Levi_Laestadius
Viimeiset hetket
Viimeisessä kirjeessä Laestadius kuvailee oloaan: "Tässä minä makaan tuskien vuoteella odotellen, että kuoleman enkeli pian kirvoittaisi minut. Ja rakkaan veljeni, joka jää vielä minun jälkeeni eloon, ei pitäisi jättää rukoilematta esirukouksia minun puolestani, sillä minun uskoni on usein heikko ja toivo usein kaukana. Kuitenkin minä uskon, että suuri Sovittaja ja orjantappuroilla kruunattu kuningas ei ole hylkäävä minua".[6]
Juhani Raattamaan käydessä viimeistä kertaa hän lausui omista opetuksistaan: "En ole opetuksistani löytänyt Raamatun vastaista, niitä en voi muuttaa. Vaan kyllä itseni tunnen suureksi syntiseksi, vaikka olenkin uskossa".[6] Laestadius kiitti Jumalaa onnellisesta avioliitosta ja he siunasivat toisiaan Jeesuksen nimessä ja veressä. Kolme päivää ennen kuolemaa Laestadius hyvästeli perheensä ja pyysi vaimoltaan kärsimättömyyttään anteeksi. Sen jälkeen hän ei enää pystynyt puhumaan.
Laestadiuksen tytär Sofia kirjoittaa viimeisistä hetkistä: "Tyytyväisenä hän siinä makasi kaiken sen ajan katsellen ympärillä seisovia hymyhuulin iloisena ja onnellisena. Hän olisi halunnut ääneen puhua läsnä oleville, mutta ei ollut siihen voimaa. Loppuhetkensä oli keveä. Ainoastaan muutamia kertoja puhalsi hän syvempään henkeänsä ja niin siirtyi kuolematon osa tästä kuolevaisuudesta kuoleman portin sisäpuolelle".[7]
Hautajaisiin tuli ihmisiä yhdeksästä pitäjästä, kolmesta valtakunnasta ja neljästä eri kielikunnasta jättämään viimeisiä jäähyväisiä. Hautaansiunauksen toimitti Laestadiuksen vävy Pehr Stenborg.
Lainattua tekstiä:
"Lars Leevi Lestadio oli ruotsalaisen luterilaisen kirkon lähettämä saarnamies joka pakkokäänsi "pakanalliset suomalaiset sivistykseen ja kristinuskoon". Sen opin tulos ja summa näkyy tänään kun satoja, mahdollisesti tuhansia lapsia on raiskattu henkisesti ja/tai ruumiillisesti. Lasten raiskaaminen ruumiillisesti ja/tai henkisesti ei ole koskaan ollut eikä ole suomalaista kansanperinnettä. Moni on tehnyt ruumiillisen ja/tai psyykkisen väkivallaan jälkeen itsemurhan, eli, kyseessä ei ole itsemurha vaan psyykkisen trauman joka johti itsemurhaan on aiheuttanut uhrin pahoinpitelijä. Puhumme siis lapsi/ihmisvihasta ja joukomurhasta. " (IL)
Vastasit jollekkin toiselle , minä en ollut tehnyt aloitetta
se kyllä oli ihan hyvä , ja kertoi selvästi tarinasta 1842
tapauksista , ja vähän perästäkin .
Kiitos !, vaan kirjoituksesta , ja nimestäni on
ihanaa saada noin hyvin kirjoitettua postia ja
mutta mun täytyy kyllä sanoa että ei se ollut vielä
varsin kauaksi rajalta edennyt tämä LLL:n posti,
koskapa sitä oli pohjois pohjan maalla siinä 1860.
tai heti jälkeen. Tornion ja yläpulella oli jo aiemmin
siitä missä milloinkin pulpahti esiin , vähän myöhemmin
lisään .
Joo. Nyt nähtiin, että Laestadius, ei eläissään ollutkaan mikään hyvä mies koska oli kovissa synnistuskissaan ja pyyteli vaimoltaankin anteeksi pahoja tekojaan.
Hän oli sellainen mahtimies joka pelottavuudellaan sai köyhän ja syntisen kansan sellaiseen tilaan, että oli pakko uskoa. Ei siinä vaimoakaan paljon säästetty, kun 15 lasta pani alulle ja kuritti. Kerrotaan vain hänen "hyvistä teoistaan" mutta unohdetaan ne pahat Laestadiuksen puolet, ja samalla oikea todellinen Jumalan tahto. Tukeudutaan pelkkään anteeksiantoon, jolla sitten ratsastetaan koko lestaadiolaisliikkeessä silmät kirkkaina.
Siitä vain sitten jotkut jauhopää jatkajat saivat siepata vallan itselleen ja toimia Larssin tihutröiden ja hyvien töiden jatkajina. Sitä tässä nykyisessäkin monihaaraisessa lestaadiolaisliikkkeessä harrastetaan, Laetadiuksen nimeen.
Ei polvi ole paljon pojasta parantunut.