On ihmisiä, paljon ihmisiä, nuoria, vanhempia, vanhoja jotka potevat yksinäisyyttä, kaipaavat menetettyjä ystäviään, haluaisivat lyötää sellaisia, haluaisivat jonkun jota rakastaa, jonkun jonka päästää lähelle jonka kanssa jakaa elämänsä. Minä olen yksin, mutta en ole yksinäinen, en tunne yksinäisyyttä.
En ole ujo, ehkä hiukan, hyvin vähän. En jännitä uusien ihmisten kohtaamista, en yhtään, pystyn puhumaan kenelle tahansa. Mutta olen täysin kykenemätön tekemään aloitetta, en osaa olla se osapuoli joka menee juttelemaan.
Kaipaan menetettyjä ystäviäni. Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa, miltei kenen tahansa. Mutta en saa aikaan mitään pysyvää. Kaikki johon tutustun jäävät menneisyyteen. En pidä yhteyttä vaikka haluaisin. Kaupungilla harvoin törmätessä tervehdimme, vaihdamme ehkä pari sanaa tuttuina, mutta toisaalta toisilleen täysin tuntemattomina.
Haluaisin lyötää jonkun jonka voisin päästää lähelleni, joka haluaisi tutustua minuun. Jonkun joka haluaisi keskustella, puhua, viettää aikaa, olla läsnä, yhdessä.
Minussa on vikoja, enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ne eivät ole huonojen ominaisuksien aiheuttamia. Olen epäitsekäs, maailman katsomukseni on laaja ja suvaitseva. Mietin paljon, aivan liikaa. Olen hiljainen mutta haluan puhua. En juo, en polta.
Haluaisin tietää miten minusta on tullut minä? Haluaisin paikantaa sen pisteen elämässäni joka on aloittanut tämän muutoksen joka on muovannut minusta niin järjettömän ristiriitaisen epäsosiaalisen ja sosiaalisen ihmisraunion joka on tyytyväinen itseensä mutta samalla ansassa itsensä kanssa.
Epäilen että viisivuotta sitten sattuneella kolarilla oli suuri vaikutus minuun. Pääsin melkein hengestäni sinä päivänä vaikka selvisin täysin naarmuitta. Mitä nyt maailman katsomus ja persoona ottivat aika rajusti osumaa.
Vuoden 2006 minä oli naivi, seuraan hakeutuva joka halusi saada, ja sai, sen oman kaveri piirin jonka kanssa hengailla. Joka jännitti uusia tilanteita, ihmisiä ja joka halusi huomiota. Sitten jouduin onnettomuuteen ja kaikki muuttui monimutkaisemmaksi. Aloin katselemaan maailmaa aivan eritavalla, naivi ja iloinen minä kuoli sinä päivänä. Minusta tuli harmaa, aloin miettimään asioita, näkemään maailman aivan uudella tavalla. Amistossa sitä aikaa miettimiseen sitten vasta olikin, ja vielä pari vuotta sen jälkeen. Eivätkä ajatukseni ole niiltä ajoilta muuttuneet, ainoastaan syväntyneet ja monimutkaistuneet.
Nyt vuonna 2011, ikää vasta 21, se mikä minä joskus olin on lopullisesti poissa. Yritän olla, ja olen, hyvä ja ystävällinen, otan muut huomioon, olen täysin epäitsekäs, olen suvaitseva. En jännitä enää juuri mitään, mikään ei ole uutta ja ihmeellistä. En ole masentunut vaikka maailman katsomukseni on harmaa, hyvä ja oikeuden mukainen. En hymyile, vaikka pidän komiikasta, asioista jotka saavat ihmiset nauramaan. En erotu joukosta vaan sulaudun ihmismassaa ilman että minuun kiinnitetään sen enempää huomiota. Tulen toimeen kaikkien kanssa mutten kykene saamaan aikaan mitään pysyvää..... tätä onkin hiukan vaikea selittää...... Minä en osaa olla se joka tekee aloitteen jonkun täytyy lähestyä minua... jotain.
Kuten vähän aikaa sitten sain ajatuksen tehdä ilmoituksen, tänne suomi24 treffit palstalle, josta saa melko hyvän kuvan minusta. Mutta eihän siitä mitää tule, kun en pysty ottamaan kehenkään yhteyttä, odatan vain että joka ottaisi minuun. Jotenkin ajattelen ettei ketään oikeasti kiinnosta tutustua minuun, että olen tylsä laajoine maailman katsomuksineni.
Ja jos joku on tänne asti jaksanut lukea, niin olet luultavasti huomannut, että en ole mikään parin lauseen mies vaan yritän selittää asiat mahdollisimman tarkasti ja laajasti sen uhalla että ne menevät entistäkin sekavimmiksi.
Sanottavaa olisi paljon, paljon enemmän kuin vaivaiset 5000 merkkiä.
Kiitos jos jaksoit lukea tekstini, toivon että sillä olisi myös jotain annettavaa.
En ole ujo, ehkä hiukan, hyvin vähän. En jännitä uusien ihmisten kohtaamista, en yhtään, pystyn puhumaan kenelle tahansa. Mutta olen täysin kykenemätön tekemään aloitetta, en osaa olla se osapuoli joka menee juttelemaan.
Kaipaan menetettyjä ystäviäni. Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa, miltei kenen tahansa. Mutta en saa aikaan mitään pysyvää. Kaikki johon tutustun jäävät menneisyyteen. En pidä yhteyttä vaikka haluaisin. Kaupungilla harvoin törmätessä tervehdimme, vaihdamme ehkä pari sanaa tuttuina, mutta toisaalta toisilleen täysin tuntemattomina.
Haluaisin lyötää jonkun jonka voisin päästää lähelleni, joka haluaisi tutustua minuun. Jonkun joka haluaisi keskustella, puhua, viettää aikaa, olla läsnä, yhdessä.
Minussa on vikoja, enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ne eivät ole huonojen ominaisuksien aiheuttamia. Olen epäitsekäs, maailman katsomukseni on laaja ja suvaitseva. Mietin paljon, aivan liikaa. Olen hiljainen mutta haluan puhua. En juo, en polta.
Haluaisin tietää miten minusta on tullut minä? Haluaisin paikantaa sen pisteen elämässäni joka on aloittanut tämän muutoksen joka on muovannut minusta niin järjettömän ristiriitaisen epäsosiaalisen ja sosiaalisen ihmisraunion joka on tyytyväinen itseensä mutta samalla ansassa itsensä kanssa.
Epäilen että viisivuotta sitten sattuneella kolarilla oli suuri vaikutus minuun. Pääsin melkein hengestäni sinä päivänä vaikka selvisin täysin naarmuitta. Mitä nyt maailman katsomus ja persoona ottivat aika rajusti osumaa.
Vuoden 2006 minä oli naivi, seuraan hakeutuva joka halusi saada, ja sai, sen oman kaveri piirin jonka kanssa hengailla. Joka jännitti uusia tilanteita, ihmisiä ja joka halusi huomiota. Sitten jouduin onnettomuuteen ja kaikki muuttui monimutkaisemmaksi. Aloin katselemaan maailmaa aivan eritavalla, naivi ja iloinen minä kuoli sinä päivänä. Minusta tuli harmaa, aloin miettimään asioita, näkemään maailman aivan uudella tavalla. Amistossa sitä aikaa miettimiseen sitten vasta olikin, ja vielä pari vuotta sen jälkeen. Eivätkä ajatukseni ole niiltä ajoilta muuttuneet, ainoastaan syväntyneet ja monimutkaistuneet.
Nyt vuonna 2011, ikää vasta 21, se mikä minä joskus olin on lopullisesti poissa. Yritän olla, ja olen, hyvä ja ystävällinen, otan muut huomioon, olen täysin epäitsekäs, olen suvaitseva. En jännitä enää juuri mitään, mikään ei ole uutta ja ihmeellistä. En ole masentunut vaikka maailman katsomukseni on harmaa, hyvä ja oikeuden mukainen. En hymyile, vaikka pidän komiikasta, asioista jotka saavat ihmiset nauramaan. En erotu joukosta vaan sulaudun ihmismassaa ilman että minuun kiinnitetään sen enempää huomiota. Tulen toimeen kaikkien kanssa mutten kykene saamaan aikaan mitään pysyvää..... tätä onkin hiukan vaikea selittää...... Minä en osaa olla se joka tekee aloitteen jonkun täytyy lähestyä minua... jotain.
Kuten vähän aikaa sitten sain ajatuksen tehdä ilmoituksen, tänne suomi24 treffit palstalle, josta saa melko hyvän kuvan minusta. Mutta eihän siitä mitää tule, kun en pysty ottamaan kehenkään yhteyttä, odatan vain että joka ottaisi minuun. Jotenkin ajattelen ettei ketään oikeasti kiinnosta tutustua minuun, että olen tylsä laajoine maailman katsomuksineni.
Ja jos joku on tänne asti jaksanut lukea, niin olet luultavasti huomannut, että en ole mikään parin lauseen mies vaan yritän selittää asiat mahdollisimman tarkasti ja laajasti sen uhalla että ne menevät entistäkin sekavimmiksi.
Sanottavaa olisi paljon, paljon enemmän kuin vaivaiset 5000 merkkiä.
Kiitos jos jaksoit lukea tekstini, toivon että sillä olisi myös jotain annettavaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Elämässä hieno saavutus on se, ettei tunne olevansa yksinäinen vaikka on yksin. Silloin on sinut itsensä kanssa ainakin yhdessä asiassa, eikä se ahdista.
Minä en ole vielä onnistunut.
Hei NOSWLM !
Totta kai on monia, jotka näkevät maailman kuten sinä. Minulla on poika, sinun ikäisesi ja muistuttaa
jotenkin tuo attitude sinua. Siksi tulinkin tänne lukemaan näitä viestejä, jotta ymmärtäisin häntä äitinä paremmin. Hän kun ei etsi ystäviä, ei tyttöystäviä, ei mitään. Ikääkin on jo 22 vuotta. Kuten sinä ei juo,
ei polta. Hän ei ole edes kiinnostunut bailaamisesta tai edes menosta leffoihin. Istuu vaan läppärin ääressä, pelaa online ja opiskelee niin ja näin. Äitinä tietysti haluaisin hänen olevan onnellinen, mutta uskon, että hän ei ole, vaikka ei näy tekevän mitään saadakseen pienintäkään muutosta elämäänsä. Hän sanoo, että ei tahdo. Mutta tiedän, että hän on kuitenkin kiinnostunut tytöistä.
En tiedä miten häntä auttaa eteenpäin, kun puhun hänen kanssaan, en pääse puuta pidemmälle.Hän sanoo, että on niin kömpelö ihmisten kanssa, että ei osaa puhua jne. Kuten sanoin, siksi yritän lukea muiden nuorten kirjoituksia asiasta. Eli et sinä yksinään ole. Tietysti minulla ja pojallani on ollut vaikeita aikoja elämässämme, jotka ovat varmaan vaikuttaneet asiaan.Mutta hän on nuori ja koko elämä edessä, kuten sinulla myös. Vuodet menevät nopeasti,- aika ja terveys on jotain, joita ei takaisin saa.
Surullista tämä tälläinen : (
En voi sanoa olevani onnellinen, olen tyytyväinen... tai oikeammin olen tyytynyt nykyiseen elämääni ja siihen mitä minä olen. Mutta haluaisin muutosta, haluaisin saada elämääni jonkun, jotain pysyvää, mutta olen itse täysin kykenemätön tekemään asian eteen mitään odotan vain että muutos tulisi jostain "minun pienen maailmani" ulkopuolelta, että joku lähestyisi minua. Kaikki tälläiset ns hallitut tilanteet, koulu, nourten työpaja (jota jään ikuisesti kaipaamaan), työharjoittelut kaikki tälläiset missä joutuu kosketuksiin ihmisten kanssa, ne eivät tuota mitään ongelmaa, olen oma itseni, puhun, en veteydy syrjään vaan hakeudun seuraan, olen mukana tilanteessa. Mutta kun hallittu tilanne loppuu jäljelle ei jää mitään.
Sinä olet sentään puhunut poikasi kanssa, toisin kuin omat vanhempani. He sanovat aina että minun pitäisi puhua enemmän, mutta he eivät itse koskaan aloita sen suurempia keskusteluja. Mutta tälläkinketaa vika on oikasti minussa. Odotan että he kysyisivät. En saa itse suutani auki. Minun on helpompi puhua ajatuksistani vieraille kuin omille vanhemmilleni joille on jo ehtinyt muodostua jonkinlainen (harha)kuva minusta.
jatketaan nyt tähän vielä...
Minä olen tutustunut elämäni aikana lukuisiin ihmisiin. Mutta ianoastaan yksi on säilynyt. Paras ystäväni jonka olen tuntenut kohta 17 vuotta. Mutta mitä vanhemmaksi me tulemme sitä vähemmän me enää tapaamme, hänellä on elämänsä minulla omani. Ja me olemme täysin toistemma vastakohtia, hän on tehnyt kaiken toisin kuin minä.
Vuosi sitten olin nuortentyöpajalla, en olisi halunnut sen loppuvan. Meidän ryhmämme oli aivan mahtava, meillä oli hauskaa, me viihdyimme toistemme seurassa. Mutta puolivuotta meni aivan liian nopeasti ja enää jäljellä ei ole kuin valokuva.
Mitä tyttöystäviin tulee, ei ikinä mitään olkelmaa ole ollut tulla toimeen heidän kanssaan, ei ole ollut mitään tyttö kammoa. Mutta ikinä ei ole sen ihmeenpää suhdetta kehenkään ollut, ei voi sanoa että ede ystävyyssuhdetta.. enemmänkin tuttuja.
Ihmisenä olen luotettava, rehellinen, kunnioitan muita, kuuntelen, asetan muut itseni edelle, yritän olla hyvä ja ystävällinen. Mutta se mitä näytän ulos päin on jotain aivan muuta. Vakava,apea,turhautunut,tylsistynyt, tyyni, hillitty, ilmeetön.
--> nooneseesworldlikeme
Ihmisen minäkuva ei ole vakio, se muuttuu ajan, kokemusten yms. mukaan. lapsen ja nuoren naiiviudesta aikuisen harmauteen.
Mitä vanhemmaksi ihminen tulee sitä hankalampi on pysytellä juuri tässä hetkessä ja iloita siitä, jostain kumman syystä näyttää tuo päälle 20 kympin ikä olevan jonkinlainen rajapyykki muutokseen.
Tervetuloa joukkoon, juttusi on aivan kuin olisin sen itse kirjoittanut.
Totta kai. Kun ikää tulee maailmankatsomus muuttuu. Minä vain muutui liian aikaisin.
Eikä siinä vielä kaikki.
Kunhan et ota sitä elämää niin vakavasti niin ne "värit" alkavat jälleen pikkuhiljaa kirkastua :)
En ota eläämää kovinkaan vakavasti... se on osittain ongelma, sillä annan sen vain lipua ohitseni. Mutta se että olen niin pirun kova miettimään kaikkea, asioita joita ei ehkä tässä iässä vielä pitäisi niin kovin syvällisesti miettiä, se on vaikuttanut maailmankatsomukseeni todella paljon.