En jaksa pitkää tarinaa sairaudestani tähän raapustaa, mutta en tajua, miksi aikuinen (normaali) ihminen ei saisi päättää itse, ettei jaksa enää ja päättää päiviään? Minä itsehän tätä tuskallista elämääni elän, ei ne jotka päivittelevät että ei tuollaista saa ajatella. Minä itse elän itseni kanssa tässä helvetissä joka ikinen päivä 24 tuntia vuodesta toiseen. Ei kukaan muu! Miksen minä siis voisi lopettaa tätä tuskaa ja kärismystä?
Sitten hautajaisissa surraan ja itketään, voivotellaan ja otetaan osaa! Vittu, soittas nyt, kun vielä elän, tulis käymään, pyytäis ulos, olis vittu edes läsnä!!! Ei yhtään kaveria, ei sukulaisia, ei työkavereita, ei ketään! Onko heillä edes oikeutta surra, tulla mahdollisiin hautajaisiin, kun eivät voineet auttaa silloin kun elin?
En ole ollut täällä päättämässä syntymästäni, mutta omasta kuolemastani meinaan kyllä päättää!
Sitten hautajaisissa surraan ja itketään, voivotellaan ja otetaan osaa! Vittu, soittas nyt, kun vielä elän, tulis käymään, pyytäis ulos, olis vittu edes läsnä!!! Ei yhtään kaveria, ei sukulaisia, ei työkavereita, ei ketään! Onko heillä edes oikeutta surra, tulla mahdollisiin hautajaisiin, kun eivät voineet auttaa silloin kun elin?
En ole ollut täällä päättämässä syntymästäni, mutta omasta kuolemastani meinaan kyllä päättää!
Vastaukset 15
Vanhimmat
Niinkuin itsemurhasta sanotaan, se on lopullinen ratkaisu tilapäiseen ongelmaan. Toki ei ole taetta että masennus todella helpottaa aikaa myöten.
Jos kokee ettei ongelma ole tilapäinen, eikä jaksa odotttaa josko tilanne paranisi, koska ei ole ainuttakaan syytä elää?
ei kukaan sua tule estämään, teet itsemurhan sitten kun siltä tuntuu. Sitä samaa meinaan.
Kyllä siinä täytyy olla ihmisten (hoitotahon) ajatus, että vaikeus menee ohi, mutta itsemurha ei. Ne ihmiset uskoo tulevaisuuteesi ja sinä et. En usko, että kukaan haluaa, että jatkat elämääsi ja että kärsimyskin jatkuu.
No niinpä. Jos tulevaisuutta ei ole. Tai toki on, mutta samaa tuskaa ja kärsimystä se kuitenkin on. Ei ole mitään odotettavaa tulevaisuudelta.
Mutta on jopa ironista, että nämä "ystävät" tulevat suremaan kuoleman jälkeen ja muistelemaan, miksi he eivät voineet ottaa yhteyttä, tukea ja olla läsnä masentuneen ihmisen ELÄESSÄ???
Muistan itse ajatelleeni näin n. 20 vuotta sitten: puoliso lähti toisen matkaan, nainen paksuna. Mies jätti minulle firman konkurrisotkun selvitettävksi. Keplotteli itsensä kuin koira veräjästä ja pakeni ulkomaille.
Meni kaikki ajallinen omaisuus, maine ja säälittelyt pienllä paikkakunnalla. sitten tuli kuuntelija rinnalle, mutta hänkin hyppäsi sivuun ja alkij puhua kaikkea pahaa selkäni takaa.
Silloin ajattelin ja kapinoin Jumalalle, että ilman lupaani tänne synnyin ja miksi tein minusta näin heikon epäonnistujan etten osaa pitää puoliani. Ja sittten jos en jaksa elää, niin kuoleman jäleen avautuu sitten iankaikkinen helvetti. Sanon suoraan että minua piti vain elossa helvetinpelko. Jopa pyysin esirukousta eten sekoaisi ja päätyisi kuolemaan.
Kuitenkin kaikesta selviää ja nyt olen onnellinen. Tiedän ei pisaaraakaan liikaa. Ei meitä jätetä pulaan. Voimaa annetaan selvitä ja sitten jäkeenpäin, se on vain voimavara.
Ukson että kaikella ihmiselämällä on tarkoitus, myös kärsimyksellä. MOnet ovat kärsineet kuolema- ja keksitysleireillä ihan hirveitä kidutuksia, nälkää, omaisia on viereltä teloitettu ja piina on saattanut kestää monia vuosia, jopa kymmeniä.
Ei kannata kostaa omalla kuolemallaan ja ajatella toisten tuntemuksia hautajaisissa. Ei se sinua enää auttaisi ja nekin tunteet unohtuvan heti surevien mielestä.
Itse teet valinnan, myös sen hirveimmän, jos teet ja itse kannat myös seurauksesi.
Jumala kun ei ole luodulleen tilivelvollinen, mutta me sen sijaan olemme.
Ei tämä ajallinen vaellus sentään iankkiseti kestä. Se on lyhyt iankaikkisuuteen verrattuna. Iankaikkisyuus se kun ei lopu siten koskaan ja paluuta sieltä ei ole.
Kyllä sinä kestät ja selviät. Hyvä on kirjoitella tuntemuksistaan. Muistan sinua ja rukoilen voimia ja seestyviä elonpäiviä. Kun on vaikea kannattaa laittaa etapikseen kerrallaan vaikka yksi päivä.
Sinulla ei siis ole ketään, kuten sanot. Silti heidän pitäisi soittaa, käydä, olla läsnä.
Eli tästä voi päätellä, että sinä itse et ole heille millään tavalla läsnä. Et soita, et käy, et ole läsnä. Et pidä kontaktia yllä, toivot vain sitä. Muille osaat esittää vaatimuksia, et itsellesi, sille ainoalle, jonka elämään sinulla on mahdollisuus vaikuttaa.
Jos joku vaikka sukulaisistasi kuolisi, sinulla tuskin olisi oikeutta edes mennä hautajaisiin, ethän ole eläessäkään välittänyt.
Eikö?
Älä nyt viitsi! Juuri siksi en kutsu heitä enää ystävikseni, koska he eivät auta, vaikka pyydän ja jopa anelen. Soitan, tekstaan, laitan sähköpostia, nähtäiskö, en pääse kauppaan, lähdetkö seuraksi kävelylle, kahville, ei vastausta, pahimmassa tapauksessa on sanottu et joo, tuun maanantaina, passaan himassa koko maanantain, mutta kaverista ei näy, ei kuulu, ei vastaa puhelimeen.... On nöyryyttävää olla AINA itse se, joka _häiritsee_ ihmisiä pyytämällä seuraksi. Tarpeeksi monta kertaa kun saan kieltävän vastauksen, en jaksa enää edes yrittää.
Valitettavasti minulla on tasan 2 sukulaista elossa, toinen Australiassa vanha tätini ja toinen Lontoossa nuori kummityttöni!
Onko liikaa pyytää ihmisiltä apua, silloin kun sitä eniten tarvitsee?
Olisiko niin, että niillä muilla ihmisillä on elämä. Ei sinun pyyntösi/avun tarpeesi ole heille välttämättä mitenkään keskeinen asia, ainakaan samalla tavalla kuin itsellesi, joka odotat vaikka koko päivän turhaan. Tai sitten esim. tuo kaverisi, joka lupaili tulla maanantaina, mutta ei tullutkaan, ei ole tunnollinen/luotettava - eikä varmaan pitäisi lupauksensa rikkomista isonakaan asiana. Eihän se sinun vikasi ole! Jostain kumman syystä olet tehnyt muista ihmisistä jonkinlaisen onnesi ja autuutesi avaimen. Itse sitten olet vain joku, joka joutuu nöyrtymään ja anomaan. Ei masennuspotilaalla ole varaa elää muiden varassa. Kannattaa lakata toivomasta muista yhtään mitään. (Aina on toivoa, kun ei toivo liikoja...).
Mielestäni et ole itsemurhakandidaatin kunnossa. Ajattelet terveesti ja pieni terve itsekkyys pilkahtaa. Et vello vain itsesyytoksissä, vaan osaat nähdä vikaa siellä missä sitä on.
Mukavaa kevättä!
Luin millaisia huolia sinulla on, ja elämä tuntuu painostavalta. Minulla on sama juttu, ja ystäviä on enää muutama jäljellä. Nyt löysin nais- kaverin netistä (vain kaverin), kenen kanssa lähdemme yhdessä lomalle kesäkuussa. Jos minulla olisi kummityttö Lontoossa, niin sinne olisin heti menossa kylään. Olen myös kade Australian tädistäsi, sinnekkin voisi mennä, jos rahat riittäisi. Tee niin, että lähetä tädille kirje, hän varmaan ilahtuisi Suomen terveisistä.
Ajettele, miten rakas sukulainen voit olla näille ihmisille. Kukaan ei ole kelpuuttanut minua lapsensa kummiksi, mihin asemaan sinä olet hyvin sopinut. Toivon, että keväästä löydät iloa itsellesi, niin että jaksat hiljalleen eteenpäin.
Kiitos tästä viestistä ja kommentista. Yleensä näiltä palstoilta ei saa asiallisia vastauksia, mutta tämä lämmitti mieltä ja pani ajattelemaan asioita. Yritän jatkaa tästä vain ja ainoastaan ajatellen itseäni. Terveisin, aloittaja ja peiliin katsoja
On valitettavasti, tuo on koettu.
saatana kuin tyhmiä neuvoja,ihanaa kun on australian täti,no kuka antaa ymmärtää että se ottaa tämän ihmisen ilolla halaten vastaan,voi olla että tyrkkää töykeenä motelliin asumaan ym..ette te hyväonniset paskat mitään tajua sairaitten ja vähäonnisten elämästä niin se vain on..
tottakai masentuu ja haluaa kuolla pois jos kukaan ei välitä eikä ota yhteyttä,minulla sama tilanne 10erilaista sairautta ja yksikään perheenjäsen ,ystävä ei välitä paskaakaan ollaan vaan tyytyväisiä että itsellä kaikki hyvin ei kukaan jaksa ahdistavaa sairasta ihmistä katsella,on tietysti totta että itsekkin sitten voi masentua kun tapaa sairasta ihmistä mutta ei kukaan mieti että mitä helvettiä on olla valtavan sairas tai masentunut ja maata yksinään..että suurin osa ihmisistä on valtavan itsekkäitä paskoja .pelastetaan oma nahka,vittuun sairaat yksin makaamaan..itsellä ehkä pari vuotta elinaikaa mutta perhe ei välitä paskaakaan,laitoin välit poikki..ja nyt minä olen heidän mielestään itserakas sairas paska..(minut laittettin esim.hoitamaan kuolevaa mummuani vuodeksi vaikka teen itse hidasta kuolemaa jaksan juuri ja juuri pitää itsestäni huolta ja kävellä pari kertaa viikossa ulos talosta,siis ei ole laiskuutta vaan 10eri sairauden tuomaa paskaa ja huonoa oloa..hoidin kuolevaa muummua vuoden itkin ja huusin apua mutta ketään ei kiinostanut perheessä kuoleva mummu ja minun tila.muut istuivat treffeillä,baareissa ,ravintoloissa, elämysmatkoilla ulkomailla kun nämä asiat tapahtuivat että kyllä me sairaat ollaan katkeruutemme ansaittu sanon minä!!!
sehän on muuten rikos, oman onnensa nojaan kadulle tai omaan kotiinsa makaamaan jättää ihminen jos tietää että se ei pärjää tai mahdollisesti kuolee! mutta siitä ei tuomita kuten raiskauksesta suomessa!
turha se on edes pyytää apua näillä palstoilla sairaan ihmisen saa vain vittuilua kuultavakseen ja nimitellään heikoksi ja laiskaksi,mutta jonain päivänä idiootit ehkä koette saman helvetin ja silloin naurattaa ainakin minua..tekstin aloittaja voit laittaa viestiä kohtalotoverille jos haluat [email protected]
Hirveästi sinussa on aggressiivisuutta. En ihmettele, että sinua vältellään. Niin se vain on, että masentuneiden negatiivisuus tai "tyhjyys", vaisuus, miksi sitä kutsutaankaan, karkottaa ihmisiä tai saa heidät ainakin varuilleen. Ei siksi, että he olisivat välinpitämättömiä tai "vittumaisia" ym. Kai ymmärrät, ettet itsekään ryhdy tekemisiin ihmisen kanssa, joka lähettää jotenkin torjuvalta (=epäystävällisiltä) vaikuttavia signaaleja. Minä ainakin lähetän niitä! Tosin olen aikoja sitten voittanut katkeruuteni ja oppinut elämään tämän ominaisuuteni kanssa. Kunpa ihmiset oppisivat saman - oppisivat pitämään sitä, mikä vaikuttaa hylätyksi tulemiselta, riippumattomuutena ja vapautena. Kaikki eivät ole yhtä epäsosiaalisia ja itseriittoisia kuin minä, sen myönnän...
Nostan hattua, että olet hoitanut kuolevaa mummoasi!
Voit tietysti kadehtia muiden matkoja ja muuta elämää miten paljon haluat. Sehän vain kalvaa sinua itseäsi eikä kyllä muuta omaa elämääsi yhtään parempaan suuntaan. Itse olen ajat sitten lakannut toivomasta muista ihmisistä tai rahasta, materiasta ym. itseni ulkopuolisesta elämääni sisältöä.
Toivon, että pärjäilet sairauksiesi kanssa. Sukulaisilta en lähtisi hirveästi apua anelemaan ellei sitten omia lapsia ole. Kyllä se niin on, että monen masennuspotilaan lähin omainen on viranomainen joten vapaita ollaan kuin taivaan linnut, jos jotain positiivista pitää siitäkin löytää...
Totta. Olen samaa mieltä. Meidän on pakko elää täällä vain sen takia, ettei tutuille ja sukulaisille tulisi paha mieli siitä, että joku heidän tietämänsä henkilö tekee itsemurhan.