Taistelkaa!

Moi :) mä oon sairastanu bulimiaa kahdesti, ekalla kerralla "parannuin", mikä tarkoitti sitä että yritin elää kuin terve ihminen, mutta oksentelin silti aina joskus kun ahdisti liikaa. Mun mittakaavassa pidin itseäni terveenä, vaikka nyt tajuan etten ollut tervettä nähnytkään. Nyt tän vuoden keväällä sairastuin uudestaan ja paljon rajummin kuin viimeksi. Ekalla kerralla en oikein osannut oksentaa "oikein", mutta tällä kertaa todella opin sen liiankin hyvin ja käsistähän se mosse sitten lähti. Oksensin joka ikinen päivä, monia kertoja päivässä. Mietin kokoajan ruokaa ja ahmimista, ne ajatukset hallitsi jokaista valveillaolon hetkeä. Koitin monesti lopettaa ja käytin eri konsteja, yritin alkaa kituilemaan ja toisaalta välillä sallin itselleni kaiken ilman oksentamista. Mutta nuo keinot johtivat vain ojasta allikkoon, sillä nälkä johti aina ahmimiseen ja ahmiminen ilman oksentamista itseinhoon ja ahdistukseen. Ja mulla ahmiminen ja oksentaminen johtaa aina hetken päästä nälkään ja uuteen rundiin.

Nyt oon päättäny viimeistä kertaa elämässäni päästä tästä eroon, ja tällä kertaa mä aion onnistua! Oon alottanu vähähiilihydraattisen ruokavalion, sillä se on ainoa mikä mulla toimii (se autto mua huomattavasti viime kerralla "parantumisessani"). Suosittelen sitä oikeesti teille kaikille. Mutta oon tajunnu vihdoin, että se merkittävin muutos on tehtävä sisimmässä. Se on se syy, miksi viime kerta meni pieleen. Tää kuulostaa niin kliseeltä, mutta on vaan opittava rakastamaan itseään sellaisena kuin on. Tai jos ei rakastamaan, niin ainakin hyväksymään ja olemaan armollinen. Mä ymmärrän kyllä että monista se on vaikeaa, koska näkee itsensä lihavana ja rumana. Mutta mä oon tajunnu että se vika on oikeesti ollut mun pään sisällä, oon pitäny itseäni kelvottomana koska oon aatellu että en ole mitään jos en ole tietyn kokoinen. Ei oo olemassa mitään yhtä ainoaa oikeaa kokoa, muistakaa se! Te ootte arvokkaita ja ansaitsette paljon enemmän kuin tän paskan elämän. Musta tuntuu kuin mä olisin eläny jotkut lasit silmillä, ja nyt elämä näyttää ihan erilaiselta. Se tuntuu vihdoin elämisen arvoiselta ja olevan täynnä mahdollisuuksia. Ja se tunne, kun onnistuu lopettamaan oksentamisen on oikeesti mahtava! Mulla on ollu kovat ahmimishimot nää pari päivää, mutta oon ratkassu sen niin, että annan itseni syödä KUNNON ruokaa, en mitään ravintoköyhää hiilarimössöä. Ja oon niin ylpeä itestäni etten ole sortunut, vaikka kaapissa on lakuja, suklaata ja pullaa. Lisäksi isoin juttu, mikä mua on tsempannu, on se että olen ollut vasta kaksi päivää oksentamatta, ja muutos mun kasvoissa on ollut ihan VALTAVA. Vertasin tänään otettua kuvaa pahimpaan oksenteluaikaan otettuun, ja oikeesti säikähdin, koska näytän siltä että olisin laihtunut paljon, vaikka se on vaan se turvotus mikä on laskenut! Kun olin vielä pallonaama aattelin että se johtuu siitä, että oon lihava, ja mun naama nyt vaan näyttää tältä. Jotenkin mulla oli sellanen harhakäsitys että just mun kasvot ei ikinä tulis turpoomaan, mutta väärässähän mä olin. Se fiilis oli vaan niin mahtava ja antoi niin paljon lisää voimaa lopettaa tää, kun näin, miten paljon kauniimmalta mä näytän ilman oksentamista.

Tiiän että tästä on ehkä vähän turha paasata täällä, koska syömishäiriöstä ei voi parantua kuin haluamalla sitä myös itse, ja se halu parantumiseen pitää myös löytää itse. Se ei tartu teihin pelkästään tästä mun viestistä, vaikka olisinkin tosi iloinen jos tällä olisi edes jonkinlaista vaikutusta teihin. Mä en aio enää laihduttaa, keskityn normaalin syömisen opetteluun ja kunnosta huolehtimiseen. Nytkin lähden lenkille, en kaloreita polttaakseni, vaan sen takia että kunto on laskenut tän kevään aikana liikunnan jäätyä ja oksentelun täytettyä päivät. Oon normaalipainoinen ja tahdon pysyä tälläsenä, terveenä ja juuri sopivana! Toivottavasti te muutkin jotka haluatte parantua onnistutte siinä vielä.