Janne

“Aja hetkeksi tien sivuun.”

Pysäköin auton keskelle teollisuusaluetta, kapean kadun reunaan ja kun sammutan moottorin, lasken katseeni tiestä syliini. Silmäkulmastani näen kuinka riisut pilottilasisi kääntyessäsi katsomaan minua kummeksuen.

“Mikä sulla on?” kysyt kääntyen penkissäsi selkä auton ovea vasten ja kasvot minuun päin.

Pudistan päätäni mutistessani:

“En mä tiedä…”

Yhtäkkiä tunnen kuinka minua alkaa itkettämään ja häpeissäni räpyttelen kyyneleitä pois silmistäni jottet huomaisi niitä. Vaikka tietysti sinä huomaat. Sinun tarkkaa katsettasi on mahdoton pakoilla.

“Jännittääkö sua noin paljon…?”

Räpyteltyäni silmiäni aikani, nostan viimein katseeni fakkujeni kankaasta ja katson sinua silmiin. Niiden kellertävänruskea katse tuntuu porautuvan sisääni ja kasvoillasi on miettiväinen ja hämmentynyt ilme.

Kurkussa tuntuu lähes oksettava paino ja päässäni jyskyttää ikävästi, melkein kuin migreeniä enteillen. En tiedä tunnenko oloni enemmän surkeaksi vai sairaaksi, mutta on se kumpaa hyvänsä niin tunnetta varjostaa mieleeni hiipivä paniikki.

Tahdon tehdä tämän.

Minun täytyy.

Mutta siltikään en tiedä miten selvitä tästä. Panikoin helposti, mutta tämä on erilaista kuin yleensä. Kylmäävää varmuutta siitä, ettei tilanteesta ole poispääsyä vaan ennemmin tai myöhemmin se on edessä joka tapauksessa.

“Jännittää”, vastaan lopulta yksinkertaisesti.

Sinä hymyilet ja tartut käteeni. Et selvästikään ymmärrä aivan täysin miten suuri asia tämä on minulle. Tai kyllä kai sinä sen ymmärrät, muttet sitä, miten muut tulevat tämän asian ottamaan.

“Kyllä se siitä hyvin menee”, sanot ja nostat kätesi nyt silittämään poskeani ja hellävaroen pakotat takaisin farkkuihini laskeutuneen katseeni kasvoihisi.

Vaikka ikäni puolesta minun kai pitäisi olla meistä se naiivimpi, sinun kasvoillasi on nyt lähes lapsellisen luottavainen hymy. Hymy saa kasvosi niin kauniiksi, että se sattuu ja olen vähällä purskahtaa ulvovaan itkuun. Minulla on selvästikin paha tapa ylitunteellisuuteen, mutta onneksi sinä tiedät sen jo valmiiksi.

Muistan yllättäen sen kerran kun näin sinut ensimmäistä kertaa.

Kompuroin jäisissä portaissa tavalliseen kömpelöön tapaani ja kun astuin sisään, sinä istuit palvelutiskin takana ja kysyit:

“Ei kai suhun sattunut?”

Minä, kiitos sosiaalisen epävarmuuteni, menin hämilleni kun minua niin varoittamatta puhuteltiin. Onneksi lopulta sain soperrettua kieltävän vastauksen, vääntäen kasvoilleni hymyn.

“Mä olen muuten Janne”, sinä esittelit itsesi ja jatkoit sitten vielä: “Älä näytä noin järkyttyneeltä, sillä sä varmaankin tulet näkemään mua täällä melko usein jatkossakin.”

Kiroten mielessäni sitä kuinka sinä onnistuit lukemaan ilmeitäni kuin avointa kirjaa, minä sönkötin vastaukseksi oman nimeni. Olin kiitollinen päästessäni pakenemaan paikalta ripustettuani takkini naulakkoon. Sillonkin ylireagoinnistani johtuen kasvoni kiljuivat häpeästä punaisinä vaikka kuinka pitkään, sillä minua nolotti oma änkytykseni. Kiitollinen sain kuitenkin ollas siitä, ettet ollut näkemässä paloauton värisiä kasvojani.

Nytkin melkein toivoin hetken aikaa pääseväni pakenemaan, mutta tiesin ettei se helpottaisi asioita yhtään.

Tämä oli tehtävä nyt. Tänään.

Tunnen hillittömän, paniikin aiheuttavan vapinan alkavan käsistäni, mutta kun sinä kurkotat istuimeltasi suutelemaan minua, tunnen kuinka tärisen kauttaaltani. Kokemuksesta tiedän, että huulesi maistuvat yleensä huulirasvalta, mutta nyt olen niin turta etten kykene erottamaan makua. Lämpösi sen sijaan tunnen selvästi, sillä veri tuntuu karanneen omilta kasvoiltani saaden ne viilenemään.

Kun vetäydyt lopulta kauemmas, on kasvoillasi edelleen lempeä hymy. Kadulla, melkein automme kohdalla kävelee mies. Minulta ei vie kauaakaan aikaa tunnistaa naapuriamme. Mies tuijottaa meitä yrittämättä edes peitellä asiaa. Hänen kasvoillaan on syyttävä ja paheksuva ilme, jonka tiedän oitis johtuvan hänen näkemästään suudelmasta.

Luulin olevani tottunut katseisiin.

Ihmiset rakastavat toisten elämän paheksumista, mutta isäni vie sen täysin uusiin ulottuvuuksiin.

Autoa käynnistäessäni en voi kuin kauhistella ajatusta isän reagtiosta, kun meidän hetkeä myöhemmin pitäisi kohdata hänet…