Oon ollu ennen 16v. tosi sosiaalisesti aktiivinen ja mulla oli paljon kavereita jotka halusivat olla mun kanssa.
Sitten aloin seurustelemaan ja muutin toiselle paikkakunnalle.
Tää seurustelukumppani oli tosi yksinomaista antaumusta vaativa - en voinut käytännössä olla kenenkään muun ihmisen kanssa missään yhteyksissä tai hän sai hirveät raivari, hajotti paikkoja yms. Esimerkiksi jos meillä oli (alkuaikoina) joku kaverini käymässä, niin muija heitti sitten hänet pihalle.
Tai tietty äitiin ja iskään sain pitää yhteyttä, mutta siinä se sitten olikin.
Oltiin siinä sitten 6 vuotta yhdessä kunnes meille tuli ero. Lähinnä sen takia että mulla hajos pää siihen rajoittavuuteen. Tykkäsin kyllä ihmisestä mutta mun todellisuuden taju oli todella kieroutunut.. Vasta nyt tajuan millaista elämän pitäisi olla.
Näin jälkeenpäin tajuaa myös että miten hullu tilanne oli. Muijallahan oli kavereita vaikka kuinka, oli yötä niiden luona ja niitä oli meillä. Hän saattoi käydä baarissa joka viikonloppu, mutta minulle se ei ollut sallittua.
Minua ei haitannut yhtään että hän kävi baareissa oli kavereidensa kanssa. Sehän on ihan kiva että on kavereita. Mutta en tajunnut silloin ajatella että hän ei salli samaa minulle.
Kävin tietty muutaman kerran (hmm.. siis ehkä 3 kertaa 6 vuoden aikana) ulkona kun koulukaverit pyysi/pakotti. Tälläisinä kertoina ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin pistä kännykkä äänettömälle takin taskuun. Koska muijahan istui olkkarin lattialla ja soitti minulle non-stoppina vaikka viiden tunnin ajan.
Minulle saattoi olla siis illan aikana 120 puhelua tullut.
Mutta tälläisinä iltoina siis meillä olikin sitten kotiin tullessani kaikki paikat paskana. - jotenka siis ajattelin että parempi vaan pysyä kotona, paljon helpompaa.
Nyt kun pari vuotta sitten erottiin, olen ollut ihan yksin. Tosin on minulla muutama vähän niinkun tyttöystävä ollut... mutta kun en oikeastaan haluais tyttöystävää vaan niitä kavereita.
Töissä olen tosi pienissä piireissä - näen vain paria henkilöä päivässä ja olen kyllä koulutuksessa mutta koulu on aikuiskoulutusta, jossa muut ovat 15-30 vuotta minua vanhempia.
Niin tai siis on minulla muutama kaveri jossain ympäri suomea, mutta ei tässä kaupungissa yhtään.
Mitä tässä tilanteessa voi tehdä? Tuntuu tyhmältä olla kaiket illat yksin.. tai sitten jonkun muijan kanssa joka on musta kiinnostunut.
Ongelma ei ole ehkä siinä etteikö kukaan tykkäis musta vaan siinä etten tapaa uusia ystäviä missään :S
Sitten aloin seurustelemaan ja muutin toiselle paikkakunnalle.
Tää seurustelukumppani oli tosi yksinomaista antaumusta vaativa - en voinut käytännössä olla kenenkään muun ihmisen kanssa missään yhteyksissä tai hän sai hirveät raivari, hajotti paikkoja yms. Esimerkiksi jos meillä oli (alkuaikoina) joku kaverini käymässä, niin muija heitti sitten hänet pihalle.
Tai tietty äitiin ja iskään sain pitää yhteyttä, mutta siinä se sitten olikin.
Oltiin siinä sitten 6 vuotta yhdessä kunnes meille tuli ero. Lähinnä sen takia että mulla hajos pää siihen rajoittavuuteen. Tykkäsin kyllä ihmisestä mutta mun todellisuuden taju oli todella kieroutunut.. Vasta nyt tajuan millaista elämän pitäisi olla.
Näin jälkeenpäin tajuaa myös että miten hullu tilanne oli. Muijallahan oli kavereita vaikka kuinka, oli yötä niiden luona ja niitä oli meillä. Hän saattoi käydä baarissa joka viikonloppu, mutta minulle se ei ollut sallittua.
Minua ei haitannut yhtään että hän kävi baareissa oli kavereidensa kanssa. Sehän on ihan kiva että on kavereita. Mutta en tajunnut silloin ajatella että hän ei salli samaa minulle.
Kävin tietty muutaman kerran (hmm.. siis ehkä 3 kertaa 6 vuoden aikana) ulkona kun koulukaverit pyysi/pakotti. Tälläisinä kertoina ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin pistä kännykkä äänettömälle takin taskuun. Koska muijahan istui olkkarin lattialla ja soitti minulle non-stoppina vaikka viiden tunnin ajan.
Minulle saattoi olla siis illan aikana 120 puhelua tullut.
Mutta tälläisinä iltoina siis meillä olikin sitten kotiin tullessani kaikki paikat paskana. - jotenka siis ajattelin että parempi vaan pysyä kotona, paljon helpompaa.
Nyt kun pari vuotta sitten erottiin, olen ollut ihan yksin. Tosin on minulla muutama vähän niinkun tyttöystävä ollut... mutta kun en oikeastaan haluais tyttöystävää vaan niitä kavereita.
Töissä olen tosi pienissä piireissä - näen vain paria henkilöä päivässä ja olen kyllä koulutuksessa mutta koulu on aikuiskoulutusta, jossa muut ovat 15-30 vuotta minua vanhempia.
Niin tai siis on minulla muutama kaveri jossain ympäri suomea, mutta ei tässä kaupungissa yhtään.
Mitä tässä tilanteessa voi tehdä? Tuntuu tyhmältä olla kaiket illat yksin.. tai sitten jonkun muijan kanssa joka on musta kiinnostunut.
Ongelma ei ole ehkä siinä etteikö kukaan tykkäis musta vaan siinä etten tapaa uusia ystäviä missään :S
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tuntuu, että asenteessasi suhteessa naisiin on vähän vikaa, ei kaikki ole yhtä pöpejä kuin rajoittava ja riehuva tyttökaverisi. Naiset eivät pidä sanasta muija, joten sekin paljastaa, että kehitettävää on, jos ei mieli olla yksin. Sen "muijan" kanssakin voi tehdä kaikkea mukavaa, kuten lapsia. Lapsista saa kavereita moneksi vuodeksi, jos heitä hyvin kohtelee. Minun paras kaverini on meidän monilapsisen perheen ekaluokkalainen kuopus ja muita ihmisiä en kaipaa perheeni lisäksi.
Ensimmäinen askel kohti onnistumista on: ÄLÄ IKINÄ KUUNTELE NAISPUOLISTA HENKILÖÄ! Tarkoitan tätä! Älä tee sitä! Ne manipuloi, kontrolloi, kiristää, eivät ajattele SINUA!
Aika erikoinen tuo aiempi vastaus "Minun paras kaverini on meidän monilapsisen perheen ekaluokkalainen kuopus ja muita ihmisiä en kaipaa perheeni lisäksi." Eihän se lapsien teko ole tilanteeseesi mikään ratkaisu.
Tottakai on hyvä että etsii ihmisiä elämäänsä, itselläni on aika samanlainen tilanne, muutin miehen perässä pienelle paikkakunnalle ja nyt reiluna kaksikymppisenä huomaan olevani täysin yksinäinen ,vanhat tutut asuvat ties kuinka kaukana eikä tule enää pidettyä heihin yhteyttä. Mietiskelin myös pitkän aikaa mistä tapaisin ihmisiä kunnes aloitin pari uutta harrastusta joissa tapaan uusia ihmisiä. Silti on kovin vaikeaa saada jotain ihmistä "ystäväksi" kun monella on elämässään niin paljon meneillä, harrastuksia, parisuhde, paljon kavereita, mutta yrittää täytyy! Kaikkiin juttuihin tunkea itsensä mukaan ja ehkä se jonain päivänä jonkun kanssa loksahtaa! Iloista mieltä sinulle! Hymyilevää ihmistä on helppo lähestyä! =) Ja periksi ei saa antaa, kukaanhan sieltä kotoa ei tule hakemaan.
"Muija" ei tosiaan oo haussa nyt vaan kavereita..
Mut tuotanii, pitää varmaan yrittää keksiä joku harrastus... hmm
Se on vaan niin että semmosta kunnon kaveria on tällä iällä paljon vaikeampi hankkia kuin pienempänä.