En jaksa ihmisiä

Hei,

Viestisi ei ole kyynisyyttä vaan realisimia. Ei ole sattumaa, että joistain ihmisistä tulee ystäviäsi ja jotkut ovat aina vain tuttujasi. Vuosien varrella olen oppinut huomaamaan melkein heti, onko ihminen sopiva ystäväkseni. Onhan tämä kamala ilmaisua puhua kelpaamisesta, mutta tarkoitan sillä samankaltaisuutta. Uskon, että jokaiselle on omanlaisensa ihmiset.

Itse kaipaan ystäväkseni ihmisiä, jotka ovat älykkäitä. Älykkyydellä tarkoitan kiinnostustusta ympäröivään maailmaan ja halua analysoida asioita. Analysoiminen voi olla esim. politiikka, muut ihmiset jne. Taivas rajana, mutta haluan aina astetta syvemmän keskustelun. Sitten on tärkeää luotettavuus ja se, että molemmat soittava toisilleen säännöllisesti.

Ihan lopuksi haluaisin kertoa vinkin, jonka itse olen oppinut. Joskus on oikeasti sallittu olla erimieltä ja sanoa se ääneen. Olen aika muokautuja luonne, mutta ihmissuhteita virkistää rationaalinen argumentointi. Ei siis mitään tunnepitoista kiukuttelua :).

Ymmärrän mitä tarkoitat, että kun huomaa, onko toinen sopiva ystäväksi. Sitä oppii tunnistamaan ne tietyt piirteet hyvässä ja pahassa. Joskus kyllä voi käydä niinkin, että arvioinneista huolimatta jostakin voi tulla tosi hyvä ystävä ja jostakin toisesta ei, vaikka olisi ajatellut asian päinvastoin.

Minäkin pidän syvällisistä keskusteluista, mutta pidän myös ihmisistä, joiden kanssa voi olla hiljaa. Puheliaisuus on ihan ok, jos puhutaan jostain muustakin kuin itsestä ja maltetaan kuunnella toistakin. Kaikkein rasittavinta on yli-puhelias ihminen, joka ei osaa puhua mistään muusta kuin itsestään ja vieläpä tunti tolkulla. Vielä jos ei saa sanoa mitään väliin, niin huh huh.

Joidenkin kanssa sitä voi olla helpostikin eri mieltä, mutta joidenkin kanssa ei. Paljon on niin herkkänahkaisia ihmisiä, että ei auta sanoa rehellistä mielipidettä, ilman että toinen loukkaantuu. Tuntuu että tasapainoista ystävyys-suhdetta on lähes mahdoton löytää.

Ymmärrän sinua oikein hyvin, erityisesti juuri tänään. Tapasin tänään pitkästä aikaa ystäväni ja totesin siinä kahvitellessamme että tämä kyseinen ystäväni jo parinkymmenen vuoden takaa on jatkanut `kasvuaan vain pinnalla` kun taas tuntuu että itse olen kasvanut ja yhä kasvamassa myös pinnan alla... en tiedä ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan mutta tulin tämän päivän tapaamisestamme hyvin surulliseksi. Huomasin miten en olisi millään jaksanut kuunnella itsekästä kertomistaan hyvinkin pinnallisista asioista... okei, se on hänen juttunsa. Mutta olisin itse asiassa halunnut kuulla mitä hänelle oikeasti kuuluu. Hänelle tuntuu olevan materia ja kiiltokuvaelämä tärkeintä. Itse olen pääsemässä sellaisesta pois... ehkä on aikaa vaihtaa ystäviä. Kipeää.

Harvassa ihmisessä varmaan löytyy niitä piirteitä ja puolia, tai sitä samankaltaisuutta, mitä itse ainakin enemmän arvostan ja toivon paljolti löytyvän toisesta ihmisestä. Tällä tarkoitan sitä, että joku ihminen on aidosti myös toisesta kiinnostunut ja tuntuu, että ne kemiat ja ajatukset kohtaavat ja löytävät toisensa myös syvemminkin. Ollaan kiinnostuneita samantapaisista jutuista, harrastuksista ym. Tämä varmaan olisi juuri se omanlainen ystävätyyppi.

Lieneekö syy sitten siinä, kun itselläni ystäviä on niin vähän. Kun haluan ja toivon enemmän tiettyjä asioita ja kun niitä ei toisesta ihmisestä löydy on vaikeaa tyytyä kyllä vähempäänkään.

Minulle ainakin on ollut helpompaa, kun on selvät kriteerit ja toiveet ystävän suhteen. Helpompaa on kyllä heti tunnistaa sellainen ihminen, jonka kanssa ei ajatukset kohtaa ja muutenkaan löydy tai ole mitään yhteistä ihmisinä, tai muutenkaan. Nämä ihmistyypit kuuluvat näihin pinnallisiin ja epäaitoihin joille enemmänkin merkkkaa vain se oma minä ja mitä oman pään sisällä tapahtuu. Aika kirkkaasti sellaisen kyllä erottaa vastakkaisesta ihmisestä.

Harvoinhan kohtaa sellaisen ihmisen, jos koskaan. Joka tuntuu ja koskettaa niin samoin ja sillä tavoin, että hänet vain tuntee ja tunnistaa omanlaisekseen. Kai se vain on se jokin toisessa ihmisessä, mikä sen kertoo tai mistä sen vain aavistaa. Jokin mikä vain hänessä itseä kiinnostaa ja hän 'kutittaa' sielua samalla tavoin.

Mun ei ole ikinä tarvinnut pohtia tuolla tavalla kaverisuhteitani. Kaikki vastaajat taisi olla naisia aloittaja mukaan luettuna. :D Asiat voi ottaa rennosti. Mä en aseta mitään ehtoja kavereilleni. Tällä hetkellä voin sanoa, että mulla on neljä oikeaa ystävää, joista mulle tulee kaikin puolin todella hyvä olo ja se on tärkeintä. Oikean ihmisen kanssa voi olla oma itsensä eikä tarvii esittää mitään.

"Mut pitää osata myös asettaa omat rajat eikä kaikkea tarvitse hyväksyä ja sietää."

Hyvä pointti! Mun mielestä kaverisuhteen ei pitäis olla kuluttava ja turhauttava.

Voisit yrittää pyytää itse palveluksia näiltä ihmisiltä. Silloin olis ehkä kivempi itse tehdä vastapalveluksia. Tai sitten vaan otat hiukan taukoa muista ihmisistä ja vältät kaikkea mikä tympii. Viikko tai pari omissa oloissaan voi tehdä ihan hyvää. Voi kuitenkin olla, että joitain ihmisiä kannattaa vältellä jatkossakin jos et saa heiltä oikein mitään tai muuten vaan koko ihminen ärsyttää.

Anteeks etten oikein mitään parempaa osaa neuvoa.

En oikein oo sen tyyppinen ihminen, että osaisin muilta mitään pyytää. Ellei sitten oo tosi kyseessä. Enkä tiedä, mitä pyytäisinkään. Oon oppinu, että yksin pitää pärjätä. Oon kasvanu perheessä, missä äidin mielestä se on passaamista, kun laitetaan valmiiksi ruokalautanen pöytään tai viedään mehumuki sairaalle ihmiselle sänkyyn! Ei paljoa huvita mitään palvelusta kysyä ku pienikin palvelus on tuommosen asenteen takana.

Siis mukavia ihmisiä ne kaikki ovat ja mielelläni heitä välillä tapaan. En vaan jaksa, että aina ladataan jotain odotuksia. Ei mulla ole voimia tehdä ylimääräisiä asioita, kun jo tavallinen peruselämä ottaa koville. Hyvä että jaksan itse tätä elämää elää ja huolehtia itseni ja työni. Tunnen kai syyllisyyttä siitä, jos en jaksa tehdä miten muut haluaa.

Keksi tekemistä niin ystäviä ei silloin tarvita. Tämä ystävyys käsite aika uusi juttu ihmisen historiassa ja pääasiassa median keksimä ja oppilaitoksien koulutuksen tulosta. Ihmiset eivät ole luonnostaan ystäviä. Luonnollisesti ihmisten välillä on vallitsee hierarkia. Koirakaan ei ole lemmikki ilman kouluttamista. Tämänpäivän ihminen on koulutuksen tulosta.

"Keksi tekemistä niin ystäviä ei silloin tarvita."

Olen monesti miettinyt vähän samoja asioita, mutta sinä olet osannut paremmin pukea ne sanoiksi.

Itse taas kyllästyn nopeasti ihmisiin. Tutustun kuitenkin helposti ihmisiin, mutta vaadin ehkä liikaa ystävyydeltä. En tiedä johtuuko se jonkinlaisesta älykkyydestä vai v-mäisestä luonteesta. En juurikaan ole kenenkään kanssa huonoissa väleissä, mutta saatan helposti vetäytyä pois kuvioista. Koen sen hyvin ahdistavaksi ja tunkeilevaksi, jos joku alkaa ripustautua liikaa.

Enkä oikein pidä siitä, että toisista puhutaan jatkuvasti jotain, varsinkin pahaa selän takana. Minusta se on jotenkin moukkamaista, mutta ymmärrän sellaisen käytöksen olevan hyvin inhimillistä.

Vietän lähes kaiken vapaa-aikani eläinten kanssa, että ehkä tämä harrastus on jotenkin "vieraannuttanut" minut ihmisistä. Jotenkin aina ajattelen, että, jos jollekin eläimet eivät ole niin tärkeitä kuin minulle, niin miksi ihmeessä voisin tuollaisen kanssa olla ystävä.

"Luonnollisesti ihmisten välillä on vallitsee hierarkia. Koirakaan ei ole lemmikki ilman kouluttamista."

Esimerkiksi hevoslauman (tai vain yhden hevosen) keskellä saa ihminen tehdä kauan töitä ennen kuin pääsee arvostetuksi ja luotettavaksi "johtajahevoseksi".

Ihmisiä ei tarvita kunha on itellä vaa hauskaa, senkun elät vaa yksin elämää niinku minä nii kaikki on hyvin! Sossun rahoilla mennään.

Minä en päästä ketään kylään. Välttelen ihmisiä. Lapsi aloittaa ekaluokan ja vituttaa valmiiksi kun siellä kuitenkin jotkut pennut vinkuu voiko tulla kylään. Ei vittu voi!!! Räjähdän muutenkin jos lastani kiusataan. Pakolliset asiat hoidetaan. Ei vapaa-ajalla tarvitse tuntemattomia päästää kotiin. Ja se ärsyttää kun jotku ei tajua ettei haluta olla tekemisissä. Kumminkin punovat juonia ja puhuvat selän takana paskaa.

Sinä olet introvertti. Olen itse erittäin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Kykenen helposti ottamaan ja luomaan yhteyden toisiin ihmisiin. Vaikeutena on ollut pysyvät, syvällisemmät suhteet. Olen yksinäinen sen takia. (Viihdyn omassa seurassani ja lemmikin kanssa.) Väsyn ja kyllästyn ihmisiin nopeasti. Olen hyvin älykäs, mutta en jaksa keskustella. Silloin, kun olen täysin oma itseni, olen hiljaa. Olen erittäin hyvä ja empaattinen kuuntelija ja läsnäoloni toiselle on 150 prosenttista.

Vasta keski-iässä tajusin ja lukemani kautta tiedostin olevani introvertti. Viihdyn itsekseni, eläinten kanssa ja älykkyydestäni huolimatta en jaksa vääntää ja analysoida ihmisten kanssa asioista. Nopeat kohtaamiset tuntemattomien ihmisten kanssa ovat kivoja. Ajatus, että jotain ihmistä pitäisi nähdä usein, rasittaa minua.

Paljon traumatisoituneet ihmiset kärsivät usein häpeästä, joka eristää heidät muista. Sitten on laskelmoiva itsekkyys. Ihminen on niin omahyväinen, ettei viihdy oikeastaan muiden kuin oman itsensä kanssa. Hän asettaa itsensä toisten yläpuolelle ja on siten umpimielinen vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Samoilla linjoilla. Ei jaksa ees etsiä ystävää / kumppania, kun todennäköisyys on niin naurettavan peini, että käytännössä hakeminen on vain resurssien tuhlaamista. Parempi opetella life-style sellaiseksi, että tekee kaiken yksin ja on ok sen kanssa.

En tarkoita, että aloittaja olisi tällainen mutta usein ihmiset, jotka eivät löydä ystäviä/kokevat ihmissuhteet hankaliksi ovat itse siihen jollain lailla syyllisiä. Esimerkiksi pikkusiskoni omasta mielestään empaattinen ja välittävä. Muistan kerran, kun sairastuin pahasti ja jouduin sairaalaan, hän ei kertaakaan tullut katsomaan. Hän on kyllä hyvin analyyttinen ja terävä älyinen, mutta samalla laskemoiva.

Toinen siskoni sanoo olevansa sosiaalinen. Hän pystyy puhumaan itsestään tuntikausia. Hänelle kuunteleminen on raskasta ja jos hän sitä tekee, niin hänen naamastaan näkee että hän odottaa suunvuoroa. Molemmat siskoni ovat todella älykkäitä. Älykkäillä ihmisillä on usein tarve osoittaa se joka tilanteessa. Itse olen aina kaivannut lämpöä, jota olen onneksi saanut nykyiseltä puolisoltani. Olen häntä puolestani auttanut rationaalisissa asioissa, mutta nyt alkaa tähän ihmissuhteeseen löytyä tasapaino. Hän auttanut löytämään itsestäni tämän tunteellisen ja välittävän puolen, mikä on puuttunut monista ihmissuhteistani. Nykyään minun on helpompi kokea yhteyttä ihmisten kanssa, koska tunteet ovat universaaleja.

Ei ole pakko olla sosiaalinen. Itsekin omistan muutaman ystävän.

Minäkään en jaksa. Äitini kuoli ja lapsi huostassa. Niin keskityn vain tapaamaan lastani