Ikäihmisen tunnot

Etpä ole masennuksesi kanssa yksin. Aika-ajoin tunnen noin minäkin. Ei ole kauaa siitä kun mietin miten saisin unilääkkeitä - niin paljon että voisin hiljaa vain nukkua pois. Myös nuorilla masennus on erittäin yleistä. Uusi kansantauti?

Oma masennukseni meni onneksi ohi, ja tiedän sen johtuneen hankalasta asiasta perheessä. Ainahan syytä ei ihan yksioikoisesti voi edes selittää vaan alakulo on monien asioiden ja/tai tapahtumien yhteistulos.

Tuo "palautteen" odottaminen muilta on aika turhaa ja turhauttavaakin. Älä sellaista odota, tee vain hyviä asioita omatuntosi mukaan kiitosta odottamatta. Pääasia että tietää itse toimineensa hyvin ja oikein, ja elää sovussa itsensä kanssa.

Äläkä luovuta! Huomenna - tai vaikka jo tänään - on parempi, iloisempi päivä. Minäkin jo melkein häpeän itsemurha-ajatuksiani. "Ain' uusi päivä kaiken muuttaa voi" runoili joku tuntematon, ja oikeassa oli.

Eikös tutkimusten mukaan kevät ole sitä aikaa, jolloin masennus usein iskee? Vaikuttaa siltä etä tarvitset ammattiapua. Toivottavasti saat. Tuttavani on 102 vuotiaan äitinsä omaishoitaja ja olivat olleet lääkärissä äidin selkävaivojen vuoksi. Lääkäri oli neuvonut liikkumaan enemmän. ei kuunnellut, vaikka viime vuonna kortisonipiikki oli antanut avun koko kesäksi. Sinulle toivon todellista ammattiapua.

Oletko ottanut yhteyttä terveyskeskukseen? Masennus on hyvin tavallinen ja koko ajan yleistyvä sairaus, joka iskee helpoimmin yksin asuviin. Nykyaika on tuonut varallisuuden lisäännyttyä vanhuksille (joka sana on täällä pannassa!)mahdollisuuden yksin asumiseen, ja päivähoito järjestyy ilman isovanhempia. Siinä on hyvät puolensa, mutta samalla on menetetty pakollinen kiinteä suhde sukupolvien välillä.

Ikääntyminen jo sinänsä aiheuttaa oman kriisinsä, jonka jokainen kokee ajallaan ja tavallaan. Terapiasta voi olla apua, eikä pidä väheksyä lääkitystäkään. Sekin voi katkaista masennuksen syvenemisen. Jos mieliala kohenee pillereiden avulla, se voi vaikuttaa pysyvästi, ja esim. liikkumisesta voi tulla rutiini, joka jää pysyväksi lääkityksen jälkeen.

Et ole yksin ongelmiesi kanssa.

Meillä ei terveyskeskuksessa ole enää juurikaan lääkäreitä ja aikoja ei ole antaa tai menevät jonnekin hyvin pitkän ajan päähän.

Tiedän sen, että en ole näine synkkine ajatuksineni yksin. Meitä on paljon. Emme tiedä ihmisen olemuksesta juurikaan, miten hän elämänsä kokee. Tuntuu, että kaikilla pitäisi mennä hyvin ja näyttää aina iloista naamaa. Ei varmasti minustakaan osaa sanoa päältäkatsoen miten ahdistunut olen aika usein, jopa kroonisestikin.

Täytynee yrittää eteenpäin jotenkin. Pillereihin en haluaisi turvautua, kun joudun syömään lääkkeitä jo moneen muuhun vaivaan, siis fyysiseen.

Oletko kokeillut jos pääsisit lääkäriin päivystyspotilaana?

Mie olen sitä mieltä ettei masennusta kannata jättää hoitamatta, ainakin jos se tuntuu jatkuvan ja syvenevän, - se tosiaan on, niinkuin moneen kertaan on todettukin, tappava sairaus.

Oletko kertonut lapsellesi, tai jollekin muulle läheiselle ihmiselle tuntemuksistasi, ja ihan avoimesti - vähättelemättä? Mie kertoisin ja odottaisin apua jos oisin jo tuossa tilanteessa...ettei valoa missään....

Pääsin lukemaan kirjoitustasi vasta tänään. Se kosketti ja tuntui tutulta.
Uskon, että masennus on tuttu monelle meistäkin, vain sen syvyydessä ja kestossa on eroja.

Sait mielestäni niin hyviä vastauksia, ettei niihin ole paljon lisättävää. Ajattele,
että tuntemattomienkin joukosta löytyy näin monta, jotka ovat "kuulleet" sinua, halunneet olla tukena.

Minulle tulee kirjoitustasi lukiessa - mitenkään tilannettasi väheksymättä - tunne, että käyt läpi sellaista vaihetta johon jokainen tunteva ihminen ikääntyessään joutuu. Eletty elämä ja oma osa/osattomuus siinä tulee tarkastelun kohteeksi ja kun mennyttä ei saa takaisin, suru on minusta
ihan "oikea" reaktio siihen.
Mennyttä ei voi korjata, mutta terapeutit sanovat, että elämän voi "ajatella" uusiksi, nähdä menneen ja ennenkaikkea itsensä paremmassa valossa

Minäkin kehottaisin sinua hakeutumaan muiden pariin - vaikka johonkin vertaistukiryhmään. Aläkä epäröi lääkityskokeilua. Nykyiset mielialalääkkeet
eivät koukuta. Saatat saada niistä sen verran potkua, että pääset liikkelle.

Ja kirjoituksestasi päätellen sinulla on kyky tunnistaa oma tilanteesi ja myös riittävästi henkisiä voimavaroja siitä selviämiseen. Tsemppiä. Kyllä se siitä.

Ei tullut mitään asiattomia vastauksia vaikka vähän pelkäsin semmosta. Elämä on yhtä vuoristorataa, joku päivä parempi, toinen huonompi. Ehkä todellakin käyn elämässäni läpi sellaista vaihetta, jossa kelaan mennyttä ja käyn surutyötä lävitse, niinkuin demeter jotenkin tuohon tyyliin kirjoitti.

Hulluahan se on näillä palstoilla kertoa elämästään ja suruistaan, mutta täällä voi olla anonyymina ja se on hyvä ja saa oivalluksiakin toisten teksteistä omaan elämäänsä.
Eteenpäin on mentävä ja tämä päivä tuntuu taas paremmalta kuin eilinen, jolloin olin jotenkin hirvittävän syvällä. Pitänee lopettaa tämä "omaan napaansa" tuijottaminen tällä kertaa tähän, niin hyvin kuin sen pystyy lopettamaan.

Kiitos vastanneille ja hyvää jatkoa elämänpoluilla!

Olen itse jäänyt aikanaan 2001 eläkkeelle 51v. masennuksesta.
Mielestäni jäin heitteille, eikä mitään apua edes ollut mahdollisuus saada. Eläkepaperit olivat läpihuuto juttu. Eläkettä en olisi vielä tarvinnut, vain tuke ja selkeyttämistä tilanteessani...

Toivoisin että miettisit olotilaasi kahdesta näkökulmasta:

1.) Fyysinen mitä ihan konkreettista elämässä on tapahtunut josta tilasi voisi johtua?
- jäit yksin asumaan ?
- fyysinen terveys yllätti pettämällä ?
- joku läheinen katosi lähipiiristä ?
- talous muuttui ?
- paikkakunnan vaihdos
- ero
- leskeys
- oman aikuisen lapsen hätä

Sitten ihan psyykkiset asiat ?
- läheisen aiheuttama petos?
- jäädä yksin ulkopuolelle, jonkun siihen asti yhteisen ryhmän?
- joku läheinen käyttää hyväksi, mollaamalla ja nostamalla siitä itseään..?
- aikuisen lapsen unohtamaksi tuleminen, muutenkin jo yksin jääminen..?

Miettiminen on hyvin tärkeää, pyrkiä yksilöimään syytä voimakkaisiin tunteisiin..