Joka päivä milteipä samanlaista nykyisin. Olen yli viisikymppinen avioliitossa oleva nainen ja työtön. Aikuiset lapseni ovat jo omillaan, ja käyvät vain silloin tällöin kotona. Ystäviä on vähän, sukulaisia sitäkin enempi, vaan kun ei olla ihmeemmin käymisissä, mitä nyt jossain juhlissa tai hautajaisissa nähdään ja muutamat kuulumislauseet vaihdetaan joidenkin kanssa. Lähimpien sukulaisten etenkin äitini kanssa tulee soiteltua ja tapaankin silloin tällöin, mutta ongelma lähinnä on tämmönen arkipäivän yksinäisyyden tunne, ja kun ei ole edes duunipaikkaa, jonne voisi joka arkipäivä mennä ja olisi siten edes säännöllinen päivärytmi. Nimittäin aikatauluni on aivan sekaisin, nukun puolille päivin, ja valvon öisin. Helpotusta ei suo ajan myötä tullut tietynlainen fyysisiä oireita aiheuttava sairauskaan.
Kaikki vaan on jotenkin niin tylsistyttävää, vaikka minulla on joitakin harrastuksia, mutta vain yksilölajeja. Ulkoilua kyllä harrastan miehenikin kanssa, ja se on ihan mukavaa, ja lievittää masentunutta oloani aika-ajoin.
Jotenkin vaan tuntuu, että elämäni menee ikään kuin hukkaan, ei ole mitään, mikä innostuttaisi, ja että voisin pitää itseäni tärkeänä muutenkin kuin mitä puolison osassani olen ja lasteni äitinä.
Loppuen lopuksi tarpeettomuuden tunne ei ihan just tänään ole tullut, sitä on ollut jo kauan, en enää edes muista, milloin se alkoi.
Yksin ollessaan tulee kaikenlaista mietittyäkin, jopa todella negatiivisia asioita enemmän menneisyydestäkin, erilaisia menetyksiä, ja omiakin huonoja elämän kokemuksiaan. Eipä paljon naurata:(
Kaikki vaan on jotenkin niin tylsistyttävää, vaikka minulla on joitakin harrastuksia, mutta vain yksilölajeja. Ulkoilua kyllä harrastan miehenikin kanssa, ja se on ihan mukavaa, ja lievittää masentunutta oloani aika-ajoin.
Jotenkin vaan tuntuu, että elämäni menee ikään kuin hukkaan, ei ole mitään, mikä innostuttaisi, ja että voisin pitää itseäni tärkeänä muutenkin kuin mitä puolison osassani olen ja lasteni äitinä.
Loppuen lopuksi tarpeettomuuden tunne ei ihan just tänään ole tullut, sitä on ollut jo kauan, en enää edes muista, milloin se alkoi.
Yksin ollessaan tulee kaikenlaista mietittyäkin, jopa todella negatiivisia asioita enemmän menneisyydestäkin, erilaisia menetyksiä, ja omiakin huonoja elämän kokemuksiaan. Eipä paljon naurata:(
Vastaukset 24
Vanhimmat
Ekan viestin kirjoittajana ihmettelen, että eikö ole olemassa ollenkaan samankaltaisessa tilanteessa eläviä naisia?
Oonko uniikkitapaus?
et todellakaan ole yksin, meitä on muitakin. Työtön minäkin ja todellakin, kun ikäni melkein töitä tehnyt, on orpo olo.
Vaikka onkin läheisiä, silti tuntuu, että olen tarpeeton välillä. Mutta, nyt olen alkanut miettimää, on hyvä tottua yksinkin olemaan, sillä kun ikää tulee, varmasti ei jaksa enää lähteä niin usein minnekkään.
Varmaan jotain tyhjän pesän syndroomaa, kun on ollut vuosikymmeniä kiirettä työtä ja perhe ja sitten, tuntuu, ettei tarvita enää.
Minustakin oli alussa kun työ loppu, ensin helpotus, mutta sitten tuntu ,ettei osaa tehdä mitään kun ei ole säännöllistä päivärytmiä.
Aamulla ei aina muista mikä päivä ja viikoloppu ei tunnu sellaiselle kun työssä ollessa.
Hyvä kun teit tästä aloituksen, varmasti on muitakin samoin tuntevia.
Kiitän sinuakin avautumisestasi ja tunteet samankaltaiset kuin minullakin (aloittajalla). Niinpä olen itsekin miettinyt tuota ns. tyhjänpesän vaikutusta itseeni, että sitähän tässä itsekin poden tällä hetkellä, vaikka onhan se ihan normia, että lapset kasvavat ja lähtevät aikuistuttuaan sitä ihan omaa elämäänsä rakentamaan, mutta kuitenkin on outoa olla yks kaks kahden oman miehensä kanssa, kuten silloin ennen lapsien syntymää, vaikka kivaahan se silloin oli, mutta silloin olimme nuoria, ja elämää enempi edessä päin kuin mitä nyt on enää.
Ruuhkavuodet olivat kyllä täynnä menoa ja melskettä, ja nyt kun tahti onkin rauhoittunut, jää aikaakin enemmän ihan tämän oman itsensä kanssa olemiseen, ainakin mulla jää, koska mieheni on vielä työelämässä tiukasti kiinni, ja hänen energiansa suuntautuu vielä osittain työhönsä.
Sehän tässä juuri mättääkin tän hetkisessä elämisen tilanteessa, kun kuten kerroin olen itse työtön tällä hetkellä ja ei ole sitä normia säännöllistä rytmitystä päivän kulkuun. Silloin kun lapset vielä olivat kotona, sitä oli ikään kuin pakko pitää jonkinlainen roti ja järjestys ajan käytössään. Nyt tuntuu, että en viitsi säännöllisesti siivoillakaan, kun ei paikat nyt niin sotkeudukaan, mutta jostain pirusta tuota pöllyä kuitenkin tulee.
Sitten on tuon ruoan laittaminenkin vähän niin ja näin, kun itsellä ei oikein ole nälkäkään joka päivä, jos en hirveesti liiku ja kuluta, ja mies syö työpaikan ruokalassa arkisin. Iltaisin hänelläkään ei ole niin nälkä, kun hän on sellaisessa konttorihommassa, jossa ajattelutyötä ja istumista, joka ei silleen kuluta kuin jokin fyysisiä voimavaroja vaativa työ.
Olis kiva kun saisi eri paikkakunnilla kasaan sellaisia meidän ikäisten naisten klubeja, jotka kokoontuisivat silloin tällöin ilman mitään käsityöaskartelupakkoa tms. ihan vain juttelemaan keskenään niitä näitä. Semmosen turinakerhon yli 50 vuotiaille naisille säätyyn katsottamatta, johon voisi vain tulla mukaan, milloin itselleen sopisi. Voisihan sitä sitten joskus jotain teatteriretkiä tms. järkkäillä, mutta pääasia olisi se tapaaminen ja rupattelu vapaamuotoisesti.
Eipä paljoo naurata minuakaan, viikot olen yksin vuorokaudet ympäri, ei ole ketään edes lenkkiseuraksi. Silloin tällöin viikonlopulla on naisystävä tanssireissulla seurana, mutta ei sieltäkään ystäviä löydy, kun työtön köyhä akka ei kelpaa.
Väkisin olen pitänyt päivärytmini niin etten kovin myöhään valvo ja aamulla ylös viimeistään yhdeksältä.
Nyt on mukava kun ilmat jo lämmenneet niin, että tarkenee lähteä pyöräilemään vähän pitempiäkin matkoja, niin menee päivät paremmin ja tulee enemmän ulkoiltuakin.
Kun ikää on jo reilusti yli 50, tuntuu että ei kelpaa enää mihinkään, ei töihin, ei kenellekään kumppaniks, mutta silti kai yritettävä kituuttaa elämän syrjässä kiinni :(
Jaksamista sinullekin.
Kiitos viestistäsi ja kertomastasi elämäsi tilanteestasi; ja en ole siis uniikkitapaus tässä meidän ihanassa Suomessamme.
Nostan hattua noin kuvainnollisesti sulle, että on ihan kiva, että jaksat tansseissa käydä naisystäväsi kanssa, ja se jos mikä virkistää, saahan siellä nähdä muita ihmisiä samassa tilassa ja tanssin pyörteissä vieläpä. Toivonkin sulle oikein mukavia ja antoisia tansseja tulevalle lavakaudellekin. Ja onhan siellä tansseissa aina mahdollisuus tavata joku ihminen, joka "sillä lailla" sykähdyttää, ja saatat saada vieläpä sen kumppaninkin.
Jaksellaan eteenpäin ja pidetään päämme pystyssä; kyllä tää elämä kuitenkin kantaa...tie on edessämme päin, jos sitä on takanakin päin.
Eletään vaan päivä kerrallaan.
Sama tilanne täällä, tosin kelpaan töihin vuokrafirmalle ja paljon työtä olisikin. En vain jaksa tehdä kun olen niin masentunut yksinäisyyden takia. Minulla ei ole oikeastaan ketään kun niin monet ovat hylänneet, rakkain oli miesystäväni joka oli tosi tärkeä minulle.Kaikkein kamalimmat ovat nämä juhlapyhät, sairastun pelkästä ajattelustakin niistä. Nyt alkaa olla jo sellainen tilanne että haluaisin pois koko elämästa, ainut asia vaan on lapset joiden takia täytyy olla elossa. Kumppaniksi kelpaisin kyllä monellekin mutta en pääse entisistä muistoista eroon ja suru ei ota vain hävitäkseen, yrittänyt olen mutten halua muita.
Olen vielä alle 40:n mutta en kelpaa enää edes vuokrafirmoille töihin. Ja nyt näitä juttuja lukieassa, eipä hääppöiseltä tulevaisuus näytä, ei. No ehkä vähän helpottaa se, ettei koskaan ole muuta ollutkaan kuin "hätäkaveri" silloin nuorena, nyt en sitäkään.
Mitä jos ilmoittautuisit jonkilaiselle kurssille tai kursseille? Kokkikurssille, kielikurssille, taidekurssille yms yms. :) Nii ku mainitsit et duunipaikka olisi hyvä ku olisi sittenki sentään säännöllinen päivärytmi arkisin. Itse olen yliopiston opiskelija ja ilman koulunkäyntiä niin varmasti sekoaisin kun ei olisi koskaan MITÄÄN tekemistä!
Tekemistähän olisi vaikka kuinka, kun vaan saisi motivoitua itsensä ns. vauhtiin.
Olen jotenkin jämähtänyt nykyisin, ja ehkä eniten vaikuttaa tämän hetkinen terveyden heikkeneminenkin, fyysistä remppaa vähän siellä ja täällä.
Oirehtemista ja kipua tietyssä kohdassa jos toisessakin.
Masentaa, ja eikä tää vaihdevuosi-ikäkään helpottava aika ole naisen elämässä.
Läheisiä ihmisiä on mullakin vierellä kulkijoina ja tukijoina, mut ei se auta kun itsellä on niin sanottuna keljuttava olotila.
On vissiin kohta haettava jotain nappeja, että saisi jonkinlaisen balanssin elämäänsä.
Hei näin ihan vaan kysäsen teiltä kaikilta 50 ikäisiltä naisilta, että onko toi napitus auttanut teitä? Hormoninapitus tai sitten ihan masisnapitus???????
Vaihtuuko mielen alaspainunta yläpainoitteiseksi vai mitä tapahtuu?
Kyllä auttaa. Mene ihmeessä juttelemaan lääkärisi kanssa, ei niitä oireita ole pakko tänä päivänä kärsiä. Toinen vaihtoehto on luontaistuotteet, niistäkin on apua.
Saako noilla napeilla sitten ystäviäkin arkipäiviksi sanotaan nyt vaikkapa klo 10 - 15 väliseksi ajaksi; ja ei jokaiseksi arkipäiväksi kuitenkaan; viihdyn nimittäin yksinkin välillä; ja onhan mulla oma aviomieheni seurakin.
Sivuoireita kammoksun lääkkeistä kuin lääkkeistä puhumattakaan tutkimattomista luontaistuotteista, mitä lieneevätkään?
Ei mulla kyllä napitus auttanut työttömäksi jouduttua ja yksinäisyyteen. Hakeuduin lopulta aikuiskoulutuskeskukseen 10 kk kurssille ja elämä kohentui huimasti, kun kurssilla oli parikymmentä samassa tilanteessa olevaa ja suunnilleen saman ikäistä naista. Kohta koulutus on loppu, mutta vakituinen työpaikkakin on jo harjoittelupaikan kautta hankittu. Itsestä, omasta rohkeudesta kaikki lopultakin on kiinni. Kyllä kaikki aluksi voimia vaati ja olisi vain halunnut jäädä kotiin makoilemaan ja ihmettelemään asioita. Nyt olen tyytyväinen, että pystyin ylittämään itseni ja oikeastaan masennuksen - ei siinä tialnteessa hormooneilla ole mitään tekemistä! Masisnapitus olisi ollut ehkä kaikkein oikein ratkaisu, mutta en sitten onneksi ymmärtänyt sitäkään hakea.
Tokihan se on jokaisen oma valinta kärsiikö vaihdevuosivaivat hikoiluineen ym vai ottaako niihin helpotusta napeista. Eihän ne napit toki ystäviä tuo, kyllä niitä on itse etsittävä vaikka harrastusten tai kerhojen kautta. Itse söin hormoninappeja 10 vuotta ilman mitään sivuoireita ja oloni on loistava edelleen. Masisnapituksesta ei ole kokemusta joten siitä kertokoot viisaammat :)
Ei mun ole tarvinnut ystäviä ikinä etsiä, he ovat tulleet vaan elämääni, ja toiset ovat jäänneet mukaani vierellä kulkemaan.
Ei mulla vielä ole noita hikoilupuuskia tms. vaihdevuosiin liittyviä oireita, ja jos tulee, niin miksi, oi miksi niitä pitää eliminoida pois, eikös murrosikäkin oireineen kuulu ihmisen elämän kaareen siinä missä vaihdevuodetkin naisen elämään?
Luonto järjestelee!
Miksi sitten kysyt:
"Saako noilla napeilla sitten ystäviäkin arkipäiviksi sanotaan nyt vaikkapa klo 10 - 15 väliseksi ajaksi"
Jos sanot:
"Ei mun ole tarvinnut ystäviä ikinä etsiä, he ovat tulleet vaan elämääni, ja toiset ovat jäänneet mukaani vierellä kulkemaan."
En olekkaan valittanut sitä, etteikö minulla olisi lainkaan ystäviä, tajuatko, vaan sitä, että nämä ystäväni ovat tuona kellon aikana töissään, kun taasen minä olen työtön ja ilman seuraa siis arkisin pääasiassa, en aina - tapaan ystäviäni arkisinkin sitten, kun heillä sattuu olemaan lomaa.
Ja tuotahan juuri ihmettelinkin, että tuskin noilla masisnapeilla niitä ystäviä sen kummoisemmin saa paitsi oman pään saa kyllä siihen kuntoon, että mustakin varmaan sen jälkeen alkaa näyttämään valkoiselta!!!!
Ryhdy vapaaehtoiseksi. Vanhukset tarvivat apua monenlaisiin arkiaskareisiin. Juurikin klo 10-15.
Ei kiinnosta. Lue nyt hyvänen aika ensin alkuperäisviestini loppuosa tarkkaan ennen kuin ehdottelet edes.
Nyt oli kyse liki oman ikäisistä ystävistä arkipäivisin tiettyyn aikaan; eikä mikään ilmaistyö vanhusten parissa.
Todella ihmettelen vastauksiasi. Olet yksinäinen tasan tiettyyn kellonaikaan, et muulloin. Ihmisten pitäisi olla sinua varten. Tee jotain hyödyllistä, kuten vapaaehtoistyötä, sitä kautta voit tavata niitä samanikäisiäkin. Tai kouluttaudu uudelleen, jos sairautesi ei sitä rajoita. Lähde jokatapauksessa ihmisten ilmoille.
Tsemiä.
Hei!Olen miltei 5-kymppinen naishenkilö ja kirjoittelisin mielelläni yksinäiseksi
itsensä tuntevien kanssa,naisten tai miesten,[email protected].
Hei, olen reilu viisikymppinen mies ja samoin yksin kotona , avoliitossakin yksinäinen, puolisolla omat menot.
haluaisin mielelläni vaihtaa ajatuksia joskus päivisin mukavan naisen kanssa...
Jos kiinnostaa niin vastaa !!
J......
Työvoimakoulutuksesta saa uusia ystäviä ja apua työhön palaamiseen. Katso mollin sivuilta joku sinulle sopiva kurssi (ohjaavat koulutukset ovat siellä listan alimmassa osassa ammatillisten koulutusten jälkeen). Ei maksa mitään vaan päinvastoin: koulutuspäiviltä saa 9 e verottoman ylläpitokorvauksen (melkein 200 e/kk).
Hah, mikä ehdotus, osasin jopa odottaakin tuota mukamas kaiken yksinäisyyden poistoratkaisua eli TYÖVOIMAKOULUTUSTA. Tuon edellä mainitunkin monet kerrat kokeneena voinen kertoa, etten ole niiltä yhtään pysyvää ystävää saannut ikinä. Enkä ole itse edes niiltä kursseilta halunnutkaan privatelämääni ystävää.
Ne kurssit, joilla itse olen ollut osallisena, on joissakin kursseilla ollut ihan mukaviakin ihmisiä, vanhempia ja nuorempia kuin itse olen, mutta vaikka kurssin aikana on pidetty yhtä, niin kurssin jälkeen on porukka hajonnut kukin omille tahoilleen. Joukossa on kylläkin ollut melkolailla oman elämänsä sotkuissa uiviakin esim.alkoholisteja, huumeenkäyttäjiäkin jne., joiden kanssa nyt en muutoinkaan halua seurustella, koska en itse harrasta juopottelua tai huumeiden käyttämistä.