Muutakin kuin lahjoja?

Itse olisin toivonut omien kummien olevan enemmän mun elämässä, mutta ei niitä ole mun elämä kiinnostanut enää moneen vuoteen.
Nyt sitten itsestäni tuli kummi viime elokuussa. Olin todella iloinen jotenkin siitä että paras ystäväni halusi juuri minut lapsensa sylikummiksi. Olen toki vienyt kummilapselle kastetilaisuuteen lahjan ja joululahjankin ostin ja tietenkin myös joka syntymäpäivä tarkoitukseni olisi muistaa lasta jollakin lahjalla. Mutta itse kummeudestani olen ajatellut, että mielestäni lahjoja paljon tärkeämpää on läsnä olo. Se että näen kummilastani useamman kerran kuussa ja kunhan hän vähän kasvaa niin voisin viedä häntä vaikka jäätelölle tai huvipuistoon. Olisin yksi turvallinen aikuinen lisää hänen elämässään. Itselläni ei turvallista aikuista nuorena ollut oikeastaan ollenkaan. Minusta ei riitä että näkee kummilastaan kerran vuodessa syntymäpäivillä.

Minulle kummius ei ole sitä, että kummi vain ostelee lapselle kalliita lahjoja juhlapäivinä eikä muuten muista millään tavalla. Minusta kummiuden pitää myös olla molemminpuolista: kummilapsen (ja ensimmäisinä vuosina tämän vanhempien) tulisi myös muistaa jollain tavoin kummia. En mitään suuria lahjoja tms. tarkoita, vaan kertomalla kuulumisia ja ehkä vaikka kortilla jouluna jne.

Itse olen toivottavasti kummina enemmänkin tuki kuin pelkkä lahjojen ostaja. Tottakai ostan kummilapselleni lahjoja, mutta en mitään kalliita ja olen muutenkin osallisena hänen elämässään. Vietän aikaa hänen kanssaan ja toivottavasti kummilapseni tietää, että mulle voi tulla juttelemaan mistä tahansa ja milloin tahansa. Tällaista odotan myös oman lapseni kummeilta: ei niinkään lahjoja vaan yhdessä oloa jne.

Omat kummini muistivat minua lahjoin ylioppilasjuhliin saakka, siinä kaikki. Mutta enpä minäkään huomioinut heitä millään tapaa, koska vanhemmat eivät siihen ohjanneet. Näin vanhempana tuo tietysti harmittaa. Omat kummini ovat sukulaisiani, ja aina ovat olleet vain sukulaisia muiden joukossa, eivät millään tapaa erityisiä. Oma kummilapsenikin on sukulaiseni, mutta silti hän on minulle ihan erityinen, vaikka hänellä on sisaruksiakin. Tietenkin hänen sisaruksensakin ovat minulle tärkeitä, mutta eivät ihan samoin kuin kummilapseni. Olen hänestä erittäin ylpeä, kuten myös kummiudestani.

Minusta kummin tehtävältä ei pidä odottaa liikoja. Minusta se on elämän kaikkien - hyvien ja huonojen - puolien opettamista kummilapselle. Yhdessä oloa, huomioimista, kokemusten jakamista. Kummikin nimittäin voi oppia paljon kummilapselta. Avoimin mielin kun ottaa haasteet vastaan, niin pärjää kyllä hyvin kummina. :)

Ongelma on varmaan siinä, kenen kummiksi lupautuu. Jos lapsen vanhemmat eivät ole itselle kovin läheisiä, ei lapsestakaan tule kummille kovin läheinen. Ei voi vaatia, että kummi sitoutuu kummilapseen, jos lapsen vanhempiin ei ole luontevia välejä. Eli etenkin siinä vaiheessa, kun kummilapseen tutustutaan, tulee yhteydenpidon olla välitöntä. Asia on toinen sitten, kun kummilapsi on kasvanut, kummisuhde on jo muodostunut ja lapsi liikkuu jo itsenäisesti. Kummius pitäisi olla mahdollisimman luonnollinen asia, josta ei tarvitse kenenkään ottaa paneita. Kummille on ilo saada olla muunkin kuin oman lapsen kanssa, kummilapselle on hyvä olla läheinen aikuinen vanhempien lisäksi.

Omat kummini ovat olleet erittäin vähän kiinnostuneita minusta tai asioistani, ja kun esimerkiksi uskonasioita rippileirillä pohtiessani kirjoitin kummitädilleni kirjeen, sen vastaukseksi sain puolikkaan lauseen puolen vuoden kuluttua joulukortissa :) Eli olisin kai odottanut jonkinlaista keskusteluyhteyttä ja tiiviimpää yhteydenpitoa, mutta näin kävi.

Veljeni lapsista yksi on minun kummilapseni ja toinen sisareni, ja vaikka molemmat veljen lapset ovat meille molemmille erittäin rakkaita, niin on sillä omalla kummilapsella ehkä himpun isompi reviiri tuolla sydämessä. Ystäväni lapsista toinen on kummilapseni, ja huomaan luonnostaan olevani vähän kiinnostuneempi tämän lapsen asioista, vaikka toki molemmat lapset kiinnostavat. Käytännössä kummius on minulle ollut lasten kanssa yhdessä vietettyä aikaa ja vanhempien tukemista vanhemmuudessa (eli juttelua, hoitoapua ja muuta). Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, nyt molemmat kummilapseni ovat vielä aika pieniä.

Itse olen vasta saamassa esikoistani, ja toivon, että onnistumme valitsemaan kummeiksi sellaiset aikuiset, jotka voivat toimia lapsen luottohenkilöinä jos me emme jostain syystä sovi. Jos heille esimerkiksi tulee joskus huoli tai asia, jossa kaipaavat aikuisen tukea, mutta josta eivät syystä tai toisesta koe voivansa puhua minulle tai isälleen, kummi voisi olla sopiva kanava. Toivon, että kummin kanssa voin myös pallotella ajatuksia vanhemmuudesta, koska sitä hommaahan lähden vasta nyt opettelemaan. Toivon, että lapseni kummit ovat ihmisiä, jotka osaltaan vahvistavat lapsen tunnetta siitä, että hän on tärkeä ja että hänen asioistaan välitetään - yksi aika tavallinen tapa lienee on lahjoilla muistaminen merkkipäivinä, mutta minulle kelpaisi täysin "lahjatonkin" kummi, lasta voi huomioida muutenkin (soittamalla, saapumalla juhliin tms.).

Esikoiseni tosiaan syntyy hetkellä minnä hyvänsä, ja omat kummini tuskin tietävät minun olevan raskaana (olen lakannut ilmoittelemasta itsestäni tai kyselemästä heistä kun vastauksia ei kuulu). Toivon, että onnistumme valitsemaan lapsellemme kummit, jotka ovat jollain tapaa läsnä tai kuulolla lapsuudessa ja jatkossa suurissa elämänmuutoksissa, vaikka sitten postikortin verran (onnea valmistumisesta / avioitumisesta jne).