Vaahterakreivi

1 - Alku

Pohjola on edessäni.


Ikivanhan tornin huipussa sijaitsevan huoneen näköpiiri kantautuu kauas horisonttiin, ja muu ulkomaailma jää sen taakse. Näiden kahden maailman välillä riittää maita ja mantuja silmänkantamattomiin, metsiä, vapaata avaruutta, niiden sisältämää elämää, sekä maiden jo kauan sitten edesmenneen omistajan jättämät jykevät, kiviset muuriringit.

Silmieni edessä levittäytyvät pellot, joita peittävistä lumihangista pilkistelevät kuivat ja elottomat oljenkorret. Luonto ja sen elämä on jälleen tullut vaiheeseen, jossa niiden kappaleet joko kärvistelevät kylmässä ja etsivät lakkaamatta ravintoa, tai ovat kuljettaneet ravinteensa juuriaan pitkin maanalaisiin maailmoihin, odottamaan helpompaa vuodenaikaa.

Koska huoneen laaja ikkuna osoittaa lännen, siis auringon laskuilmansuunnan ja lounaan välille, se antaa loistavat mahdollisuudet tarkkailla iltapäivän kajastusta. Näkymää ei täysin peitä edes paikan yllä, keskellä, kaikkialla loimuava suuri lumimyrsky – kylmä, eloton, tunteeton, ihmisen omassa heikkoudessaan julmaksi ristimä. Juuri tällainen kaiken aikaa ilmassa pöllyävä tuiverrus antaa näkymälle aivan omanlaisensa lisäyksen, himmentäessään valon lähteen helpommin tarkasteltavaksi, muuttaessaan valkoisella aineksellaan taivaanrannan kermanväriseksi, kuin puhdasta, kultaakin hohtavaa timanttipölyä kantavaksi, kaukaiseksi autereeksi.


Vaikka tämä näky on jo niin vanha ja tuttu, on sen ääreen aina pakko palata – niin paljon sillä on minulle merkitystä.

Tämän kaiken edessä ei ole muuta kuin se, mitä voi aistein havaita.


Tuoreita lumihiutaleita kuljettava tuuli hiukuu ja ujeltaa aavemaisesti jossain, ja havahduttaa ajatukseni kolistellessaan hormistoon päästyään uunin luukkua.

Havahtuessani koen jälleen huomion olemassaolostani. Tajuan eläväni tässä hetkessä, tässä paikassa, näillä sijoilla. Ja millainen onkaan tilanteeni? Mitä onkaan tämän kaiken taustalla?

Normaalisti tässä tilanteessa tunnen olevani ihan hyvilläni siitä, että elän, siis olen olemassa. Ja melko tyytyväinen olen siihenkin, että olen saanut elää näin, vaikka paljon parantamisen varaa joissain vaiheissa olisikin voinut olla. Mutta viimeisimpien vaiheiden aikana voin sanoa olleeni varmasti onnellisempi kuin koskaan.

Mutta jokin vähän häiritsevä seikka nousee esiin. Tapanani ei koskaan, tai ainakaan yleensä ole ollut kiertää mitään, vaan kohdata asiat ja hoitaa ne parhaani mukaan. Periaatteessa en haluaisi inhota saati vihata mitään maailmassa, mutta jos jotain inhoan, niin sitä, että asiat jätetään selvittämättä. Inhoan tätä, vaikka itse olen tähän melko vasta syyllistynytkin. Mutta nyt on kyseessä asia, jonka muodostamaa velvollisuutta en aio paeta.


Myrsky onnistuu lopulta peittämään iltapäivän auringon kajon, ja vaikkei tämä paljoa köyhennä näkymän katsomisarvoa, toimii se hyvänä tekosyynä siirtää ajatukset toimesta toiseen.


Mielessäni ovat elämäni päivien aikana risteilleet monien sukupolvien elämäntarinat, mutta nyt niistä yksi, itselleni kaikista tutuin ja selkein, nousee erityisen painavana esiin – tarina minusta.
Tarina, joka on vielä selvittämättä.


Istun takaisin jalopuisen työpöydän ääreen, kerään käsiini kaikki viimeisen vuoden aikaiset päiväkirjani, avaan tämän toistaiseksi tyhjän muistikirjan sivut, ja kirjoitan niille nämä sanat, jotka nyt ovat alku tarinalle tiestäni tämän ääreen, ja jota kukaan muu maailmassa tuskin koskaan tulee näkemään.

Jos meinaat jotakin julkaista, niin älä sitä tänne kaikkien luettavaksi laita.

En edelleenkään erityisemmin pidä "jaarittelevasta" kirjoitustyylistäsi. Olet kuitenkin mielestäni kehittynyt; tekstin ajatus tulee esille selkeämmin. Tarinankerronta on kuitenkin edelleen turhan valmiiksi pureskeltua; lukijan mielikuvitukselle ei jää tilaa, kun kertoja selostaa kaiken tarvittavan ja tarpeettomankin.

Onnea valitsemallesi tielle.

v.vahteralle,

luinpa aloitusviestisi. Olet kehittynyt hieman aikaisemmasta, vaikka tekstisi on edelleen hidastempoista ja raskasta luettavaa. Rakenteiden selkeyttäminen parantaisi melkoisesti luettavuutta. Poista turhia sanoja, vähennä toistoa ja lisää merkityksellisiä sanoja.

Sanomaa juurikaan muuttamatta minun versioni Alusta olisi tällainen. En sano, että versioni olisi yhtään parempi tai huonompi kuin alkuperäinen. Ehkäpä se kuitenkin tuo vastauksia kysymyksiin, jota olet hakemassa.

-----

Pohjola on edessäni. Ikivanhan tornin kattohuoneistosta avautuu talvinen näkymä kauas horisonttiin. Ikkunan ja kaukaisuuden välille mahtuu metsiä, mäkiä ja aukeita, joiden keskeltä tarkkasilmäinen voisi havaita kauan sitten sortuneen muurin rauniot.

Edessäni levittäytyy valkoisia peltoja, joiden tummien läikkien tiedän olevan törröttäviä oljenkorsia. Katselen paraatipaikalta, suuren ikkunalta ääreltä kauas taivaalle, jossa valju kajastus hohtaa lumesta sakeiden myrskypilvien takaa. Pöllyävä tuiverrus ei kuitenkaan estä valoa siroamasta, vaan se antaa näkymälle omanlaisensa säväyksen himmentäessään auringon paljain silmin katsottavaksi ja muuttaessaan taivaanrannan kimaltelevaksi, kermanväriseksi autereeksi. Vaikka näky on käynyt vuosien saatossa tutuksi, on sen ääreen pakko palata, koska sillä on minulle merkitystä. Ikkunan takainen tuiverrus jättää sisälleni paljon enemmän tuntemuksia kuin mitä tarkkailija voisi aistein havaita.

Tuoreita lumihiutaleita kuljettava tuuli hinkuu ja ujeltaa aavemaisesti ja kolistelee uunin luukkua, mikä havahduttaa minut nykyiseen tilanteeseeni, todellisuuteen. Kun viimeksi tuijotin lumoutuneena tuota pöllyävän lumen ja valon leikkiä, tunsin olevani hyvilläni pelkästään siksi että olin yhä elossa. Mutta vaikka elämässäni on ollut enemmän alamäkiä kuin ylämäkiä, en ole katkeroitunut vastoinkäymisistä, vaan olen pinnistänyt oloni tyytyväiseksi ja löytänyt hymyn. Ja tänään hymy voisi olla herkässä, sillä olen ehkä löytämässä onnen, josta olen kauan haaveillut. Eikä sitä onnea ole tuomassa äkkirikastuminen tai rakkauteni löytäminen, vaan epämieluisa tuntemus, joka häiritsee mieleni sopukoita.

Kenties tuiskuava lumi on osasyyllinen harhailevaan mielentilaani, sillä aika ajoin se sakenee ja pimentää kimaltelevan kajastuksen edestäni. Tai kenties syynä on kiertelemätön luonteeni, joka velvoittaa minua kohtamaan asiat ja hoitamaan ne parhaani mukaan. Mutta ei sillä väliä. Ainoastaan väliä on sillä, että mielenrauhaani häiritsevä asia on yhä kesken.

Katsoessani alas tornin huimista korkeuksista ajatuksiini tulvivat monien sukupolvien aikaiset elämäntarinat, joista olen elämäni tiellä päässyt nauttimaan. Nämä kertomukset ovat kuvailleet läheisteni elämiä, niitä kultaisia aikoja ja niitä kaukaisia muistoja, jotka ovat minulle erityisen rakkaita. Mutta tänään tutuin kaikista nousee vääjäämättä mieleni – tarina minusta. Tarina, joka on vielä selvittämättä. Enkä aio enää jättää velvollisuuttani täyttämättä, sillä inhoan keskeneräisiä asioita. En salli enää viivyttelyä.

Katseeni lipuu vielä hetken sakenevassa tuiskussa ja hiipuvassa kajossa, mutta lopulta käännän sille päättäväisesti selkäni. Istahdan työpöytäni ääreen ja kerään käsiini vuosien varrella kirjoittamani päiväkirjat. Avaan varovaisesti muistikirjan, jonka tyhjät sivut väräjävät uunin liekkien loimuissa, kuten äskeinen valon ja varjojen näytelmä taivaalla. Painan kynää paperia vasten ja kirjoitan varmoin vedoin nämä sanat, jotka ovat alkua tarinalle elämäni ensi taipaleista aina tähän hetkeen asti. Se tulee kertomaan asioita, joita kukaan muu ei ole koskaan nähnyt. Olen päättänyt.

Tuntuu kuin tekstisi pyörisi aina saman ilmiön tutkimisen ympärillä ja aina samoin keinoin. Voisit vaihtaa näkökulmaa kokonaan tai siirtyä uudenlaiseen tekstimaailmaan. Mielestäni suurin ongelma tekstissäsi on kieli. Siinä on jotakin hermostuttavan vanhahtavaa, jotakin halua kumartaa menneisyyden kirjallisia henkiä, jotka aika on jättänyt elämään omaa pölyelämäänsä.

Oletko katsonut Salaman uusinta romaania? Kieli on omaperäisen notkea, vaikka lähestymistapa on salamamaisen tuttua, on siinä myös jotakin kirpakasti uutta, kovempaa ja huolestuneempaa kuin Siinä näkijä, missä tekijä -aikakaudella. Tuntuu kuin Salama pysyy jaloillaan tekstinsä ja aiheen käsittelynsä kanssa - pitää niistä tai ei.

En vertaile sinua ja Salamaa, totean vain tekstiryöpytyksien voimaerot.

Lainaus:

"Normaalisti tässä tilanteessa tunnen olevani ihan hyvilläni siitä, että elän, siis olen olemassa. Ja melko tyytyväinen olen siihenkin, että olen saanut elää näin, vaikka paljon parantamisen varaa joissain vaiheissa olisikin voinut olla. Mutta viimeisimpien vaiheiden aikana voin sanoa olleeni varmasti onnellisempi kuin koskaan.

Mutta jokin vähän häiritsevä seikka nousee esiin. Tapanani ei koskaan, tai ainakaan yleensä ole ollut kiertää mitään, vaan kohdata asiat ja hoitaa ne parhaani mukaan. Periaatteessa en haluaisi inhota saati vihata mitään maailmassa, mutta jos jotain inhoan, niin sitä, että asiat jätetään selvittämättä. Inhoan tätä, vaikka itse olen tähän melko vasta syyllistynytkin. Mutta nyt on kyseessä asia, jonka muodostamaa velvollisuutta en aio paeta."

Ongelma on tolkuttomassa tarpeessa selittää. Sinun tekstisi ongelma on, että se ei vakuuta pohtimaan lukijana lisää. En koe empatiaa, en surun tai ilon tuntemuksia, hahmosi puolesta. Minun pitäisi. Minulle on samantekevää, mitä hahmollesi tapahtuu, koska ei ole sellaista vastakkainajattelua hahmon tai hänen maailmansa eksistenssissä, että se pakottaisi MINUT lukijana pohtimaan SINUN hahmosi olemassaolon voimia. Sen pitäisi tapahtua, jotta kiinnostuisin.

Camus´n tuotanto lienee tuttua? Ja Sartren? Näissä näkyy se mitä haen: halu tutkia ja ymmärtää.

Mutta olet toki oikealla tiellä, jos haluat herättää lukijasi. Valitettavasti (minusta) sinulla ei ole vain tarjota sellaista omaperäistä eksistenssidilemmaa, sellaista prosessia, johon ajaisit hahmosi tuossa maailmassasi, että se herättäisi uteliaisuuden. Tekstin raskaus ei lupaa riittävästi odotusta tutkia lisää. Jokin parempi koukku pitäisi olla, jokin suurempi lupaus ja lunastus.

Voihan olla, että kirjailijan työ ei ole sinun työsarkasi. Voihan olla, että kirjallisuus tarjoaa sinulle työtä: toimittajan, kriitikon, tutkijan saralta. Tai lukijana oleminen on riittävän tyydyttävää. Sekin on jotain: tunnistaa hyvää kirjallisuutta. Jos ei muille, niin itselleen.