Onko kellään kokemuksia aiheesta, että hyvä ja läheinen sydänystävä on loukkaantunut kuultuaan raskaudesta, eikä enää halua pitää yhteyttä saati tietää minkäänlaisia kuulumisia? Itselleni on käynyt näin ja olen ymmälläni sekä surullinen. Ystävä kyllä itse soittaa omista kuulumisistaan ja "vaatii" että hänen elämäänsä käydään läpi (silloin kun hänestä siltä tuntuu), mutta vauvaani tai raskauttani ei hänelle ole olemassa. Tuntuu pahalta, sillä olemme olleet todella läheisiä. Tiedän että hänellä on omassa elämässään tällä hetkellä erinäisiä kriisejä, mutta jotenkin luulin että hän olisi ollut kypsä erottamaan asiat toisistaan.
ystävän menetys
Ystävyys on ikuista?
12875
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kuulostaa valitettavan tutulle, itsekin menetin läheisen ystäväni, kun raskauduin. Tottakai sitä oletti, että toinen on onnellinen minun ja mieheni puolesta, pidin sitä miltei itsestään selvyytenä. Asiat eivät ole tietenkään mustavalkoisia, taustalla kaikenlaista, mutta silti en vaan ymmärrä. Välimme katkesivat lopullisesti, kun raskauden jälkeisissä hormoneissani avauduin hänelle tuosta hänen välinpitämättömyydestään minua ja ennen kaikkea lasta kohtaan.. Minun olisi pitänyt osata ajatella asioita hänen ja hänen miehensä kannalta, mutta toivon että hän itse huomaa, ettei raskauden aikaisissa/jälkeisissä hormooneissa paljoa ajatella järjellä.. Hän siis itse raskaana nyt, yritän olla onnellinen heidän puolestaan, mutta en tiedä voinko. On tapahtunut liikaa..
No minä olin itse se ystävä, joka pisti välit poikki, kun kuulin parhaan ystävän raskaudesta. Oltiin monta vuotta yritetty miehen kanssa lasta ja kaverin "ihana" uutinen oli täydellinen isku vasten kasvoja.
Ei se kivalle tuntunut, mutta joskus elämässä on niin vaikeita aikoja, ettei vaan voi olla iloinen toisen puolesta ja näytellä mukavaa, kun itsellä on surua ja kaikki asiat menee päin... Silloin on vaan pakko ottaa etäisyyttä niihin asioihin/ihmisiin, jotka vielä lisää sitä pahaa oloa.
Mutta jos sen ystävyyssuhteen tosissaan haluaa säilyttää, niin suosittelisin antamaan ystävälle aikaa. Antaa hänen olla ihan rauhassa omissa oloissaan. Jos kyseessä on kunnon ystävyyssuhde, kyllä hän tajuaa pyytää anteeksi ja kun asiat on hänen kohdallaan taas paremmin, haluaa taas olla yhteyksissä. Minusta anteeksi antaminenkin on ystävyyssyhteessa tärkeää...
En tiedä mitä tarkoitatte noilla kriiseillä ja että asiat eivät ole mustavalkoisia, mutta tässä on minun tarinani ilman kiertelyjä.
Meillä mieheni kanssa lapsettomuutta kerkesi olla kaksi vuotta ennen kuin tärppäsi hoitojen avulla.
Alkuun jätettin ehkäisy pois ja oltiin asenteella "tulee jos on tullakseen", kaikki tätä kokeilleet tietävät että ei se niin mene.. ;) Alkuun sujui hyvin ajateltiin että siinä vain kestää, muiden raskautumis uutisia tuli silloin tällöin, oltiin iloisia heidän puolesta.
Aika kului, tuli kehiin punaviinit, greippimehut, tyynyt seksin jälk. jne.. Asia alkoi vaivaamaan, miksi meillä ei tärppää. Kerroimme vain muutamille läheisimmille meidän haaveista, he yrittivät tukea "kyllä se siitä."
No yli vuosi oli jo jatkunut tätä piinaa, läheiset edelleen "kyllä se siitä" tässä vaiheessa tuo lausahdus alkoi tuntua jo ärsyttävältä ja teki mieli vastata että ei se tästä. Eihän kukaan kuka ei lapsettomuutta ole henk.koht. kokent voi tietää kuinka raastavaa se todella on kun alkaa usko ja toivo loppumaan ja valmistautuu siihen jos ei koskaan tulekkaan raskaaksi ja saa lasta sillä tavoin.
Näihin aikoihin läheinen pari jonka kanssa vietimme paljon aikaa ilmoittivat että he saavat lapsen, yritystä heillä oli takana vain muutama kk, se oli kova isku meille. Ei sillä että heillä ei olisi oikeutta saada lasta kun meilläkään ei ole, mutta se tuntui vain pahalle kun tiesi kuinka joutuisi (kyllä käytän sanaa joutuisi koska tässä vaiheessa oli jo tuskaa pelkästään nähädä kaupungilla raskaana oleva nainen) lähietäisyydeltä seuraamaan kuinka heidä raskaus etenee, se tuntui sydäntä raastavalta, MIKSI ME EMME SAA LASTA!?? Tietoisesti ja tiedostamatta aloimme pitää etäisyyttä tähän pariin, emme kuitenkaan missään vaiheessa halunneet olla este heidän onnelleen, senkin takia jättäydyimme taka-alalle.
Toinenkin hyvä ystäväni (en ollut hänelle kertonut tilanteestamme) oli ilmoittanut jossain välissä että odottaa toista, tuntui pahalle, en osannut sanoa mitään. välimme olivat viilentyneet hänen ensimmäisen raskauden aikana. Otin itseäni niskasta kiinni ja kerroin miten asiat on, ystäväni reagoi aivan eri tavalla kuin odotin, hän oli iloinen että kerroin, vaikkakin vasta nyt, olisi pitänyt kertoa aikaisemmin, ymmärsi täysin käytökseni, ei alkanut syyllistämään ja lupasi tukea kaikin tavoin, hoitomme olivat juuri alkaneet.
Tämä pariskunta A oli saanut jo lapsensa maailmaan, meistä piti mieheni kanssa tulla kummeja, tämä oli meiltä kysytty jo aikaa sitten. Ristiäiset läheni, ja tämä tuore äiti hyökkäsikin päälleni ja syytti minua kaikenlaisista kauheista asioista, minä en ollut enää tervetullut kummiksi. tähän asti olin ollut varma että kunhan heidän lapsensa syntyy pystyisimme taas jatkamaan ystävyyttäämme siitä mihin se jäi, no ei tämän jälkeen enään. Tämä ystäväni kun ei sitten loppupeleissä edes ýrittänytkään ymmärtää meitä, taisi olla sanahelinää ne lohduttelutkin alussa, mene ja tiedä.
Tuli sellainen olo että koko maailman täytyisi unohtaa murheensa ja pahan olonsa ja keskittyä vain hänen onneensa. He eivät suostuneet ajattelemaan toisten murheita onnensa keskellä.
Nyt olen itse raskaana, viimeinen kolmas menossa. Edelleen en ole huomannut että hormoonit olisi niin pahasti heittänyt että pystyisin ilkeilyjäni laittamaan niiden piikkiin, mutta kaikkihan me olemme erinlaisia. :)
Menetin toisen ystävän mutta sain toisen takaisin.
Kuten sanoin, en tiedä teidän faktoja, mutta jutella kannattaa, kertoa mistä kenkä puristaa, se joko ratkaisee tilanteen tai sitten ei, ilmaa se ainankin puhdistaa.
Ja onhan sitä raskaana olessa muutakin elämää, ei aina taritse siitä masusta ja sen asukista puhua. :)
Toivottavasti itselleni ei koskaan käy niin että hormoonit sekoittavat järjenjuoksuni, tähän asti ainankin on mennyt hyvin. ;)
Kiitos kertomuksistanne! :) lohdullista tietää, ettei tämä tilanteeni ole ainut. Viimeiselle kirjoittajalle haluaisin kommentoida, että lapsettomuus-asia on myös erään ystäväpariskuntamme suruna ja erityisesti heille uutista kertoessani sanoin suoraan että "tällä uutisella en halua lisätä teidän tuskaanne enkä pahoittaa mieltänne" ja he ottivat asian tosi hyvin, ns. normaalisti. Ja olenkin maalaisjärjellä ajatellut sen niin, että juuri heidän kanssaan tarkemmat vauvakeskustelut annan mieluummin lähteä heidän aloitteestaan kuin että kertoilisin aktiivisesti itse. Kriiseillä tarkoitan ystäväni tapauksessa sitä, että hänellä on paljon pettymyksiä omaan elämäänsä liittyen, ja polkumme kulkivat johonkin asti hyvin samaa latua, jolloin jaettavaa oli paljon. Raskauteni myötä ystäväni on kuitenkin antanut ymmärtää, että elämämme tulevat muuttumaan rajusti ja tiemme eriävät. Koitan parhaani mukaan ymmärtää, ja järkeistämällä se onnistuu, mutta silti minulla on paha mieli :( hänelle on ollut helppo ja tärkeä jakaa tuntoja aiemminkin ja toki haluaisin tässäkin tilanteessa jatkaa samoin, vastavuoroisesti tietenkin. Otan tuon vinkin "anna aikaa" nyt käyttööni ja yritän keskittyä kaikkiin positiivisiin suhteisiin joita kuitenkin ympärillä on :)
Jos ystävääsi pelottaa että hän ns. menettää sinut, että sinulla ei ole enää aikaa hänelle. Että hän jää ulkopuoliseksi.
Ja ihmiset kun on niiin erinlaisia.
Mutta anna aikaa keskity niihin mistä saat voimaa ja hyvää mieltä! :)
Sillä jaksaa pitkälle että ottaa etäisyyttä asioihin mitkä aiheuttaa pahaa mieltä, aina se ei ole mahdollista mutta sillin kuin on niin saa olla sen verran itsekäs. :)
Eräs ystäväni totesi minulle kuultuaan raskaudestani että on väärin että meille syntyy vauva (jota yritettiin monta vuotta ja asia oli meille kipeä),hänelle sen lapsen pitäisi syntyä vaikka tällä ystävällä ei ole edes puolisoa kenen kanssa lasta yrittää.Ja näillä sanoin pisti välit poikki.
Ymmärrän kyllä että hänelläkin oli ja on edelleen vauvakuume mutta minulle tuli olo että olisi pitänyt pyydellä anteeksi sitä että pitkän yrityksen jälkeen saisimme lapsen.
Parempi siis että emme ole tekemisissä koska olisi hänelle niin vaikea paikka ja itseäni edelleen loukkaa nuo sanat.
OnnellinenOdottaja, kuten itsekin sanoit, kaikkihan me ollaan erilaisia. En vaadi saati pyydä sinua ymmärtämään, mutta sen verran sanon, että kaikki lähti pelkästä väärinkäsityksestä. Ja olet oikeassa, kukaan ei tiedä miltä tuntuu kokea lapsettomuus henk.koht, mutta niihin aikoihin kun plussauksesta kerroin, ette tienneet että ette voi mahd. koskaan saada lasta ns. omin avuin alulle, kukaan ei tiennyt. Pelkkää sanahelinää yritykseni tukea/piristää "kyllä se siitä"-tyylillä ei missään vaiheessa ollut, oltiinhan me ystäviä ja miehesi kuitenkin oma veljeni..
Ja kummiksi pyysimme teitä heti plussattuani, sitä ei tarvinnut edes harkita, läheisiä kun oltiin. Mutta tosiaan, välit viileni ja itsekin olin tosi hämillään, että mitä tää nyt meinaa.. Tiedän, että oli törkeää vetää sanat takaisin, mutta mitä olisit itse tehnyt minun sijassani ? En minä ajatellut, että lapsemme alkaisi yht´äkkiä kiinnostaa myöhemmin, saati sitten ystävyytemme.. Minä en pysty ymmärtämään miltä teistä tuntunut, mutta on asioita, joille ei itse valitettavasti voi mitään. Jos asia olisi minun päätettävissäni, niin en soisi lapsettomuutta kenellekään, mutta kun se ei ole.. Ja kauheuksista puheenollen, minulla edelleen tallella kaikki ne viestit, jotka minulle lähetit. Kyllä nekin satuttivat. Ja vielä noista hormoneista, sinä tiedät ettei lapsemme alkutaival ollut helppo, olin erittäin kipeä pitkän aikaa, tunteet heittivät vuoristorataa. Ja sitten kaikki vain purkeutui, ilkeyttäni en mitään sanonut, vaan siksi koska tuntui äärimmäisen pahalle. Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi, joten annetaan olla.
Siksi kannattaisi aina tarkistaa miten asiat oikeasti on ennen kun niitä alkaa kertoilemaan etiäpäin, no se on vanha juttu se ja toiv. kaikille väärin ymmärtäneille on selvinnyt asian oikea laita, vaikka väliäkö tuolla. :)
Kyllä se siinä vaiheessa jo aika selkeää oli että ilman avustusta vauvaa ei tule, ja mitäs väliä sillä oli, kipeä se asia jo silloin oli.. Sitä kun ei todella kukaan voi tietää kuinka stressaavaa se elämä on, jollei sitä ole kokenut.
Etkö todella osannut laskea yhteen yks plus yks miksi emme pitäneet enää yhteyttä niin tiuhaan? Kuten sanoin teki pahaa jo pelkästään nähdä kaupungilla raskaana oleva, teki mieli itkeä, kuten tuo "suuttunut ystävä" kirjoitti se vaan on pakko ottaa etäisyyttä niihin asioihin jotka aiheuttavat pahaa oloa ihan oman itsensä takia.. Ja en myöskään halunnut että joutuisit rajoittamaan omaa iloasi ja onneasi myötätunnosta, en tiedä olisitko niin edes tehnyt mutta näin ajattelin.
Hmm, teidän tilallanne olisin tehnyt niin että kummit pyydettäisiin vasta kun lapsi on syntynyt. Mutta tuossa tilanteessa olisin antanut aikaa enkä alkanut syyttelemään vaikka olisi kuinka paha olo ollut.
Tiedän että pojalla ei ollut asiat täydellisesti ja olimme mekin huolissamme, varsinkin ensin kun emme tietäneet mistä on kyse. En vain osannut odottaa sellaisia syytöksiä enkä mielestäni ollut tehnyt mitään väärää, suojellut vain itseäni.
En ymmärrä miksi et vain voinut antaa olla ja keskittyä siihen mitä sinulla oli, emme kuitenkaan yrittäneet varastaa vauvaanne tai tehdä mitään muutakaan pahaa. :D Pidimme vain etäisyyttä koska se oli meille parempi niin. Se tuska on nimittäin sanoin kuvaamaton kun alkaa näyttämään siltä että sitä lasta ei itselleen tulekkaan, se pyörii mielessä joka hetki. Välillä oli niin paha olla että teki mieli huutaa ja hakata päätä seinään, silloin kun oli myös muita huolia eikä nekään mitään kevyitä..
Oli vaikea ymmärtää, ja on edelleen, mistä se kaikki viha ja syyllistäminen. :/
Niin, tekemättömäksi sitä ei saa, mutta kyllähän se harmittaa, varsinkin kun ei oikein edes tiedä mitä tein väärin..
Todella lapsellista touhua. Itse en pidä yhteyttä kehenkään "ystävään" joka ei viitsi edes teeskennellä olevansa iloinen puolestani ( vauva siis toivotusti tulossa meille). Kyllä sen verran pitää toisenkin asioista ja etenkin tällaisista iloisista, toivotuista asioista iloita ystävän puolesta että jotain onnen toivotuksia ja kiinnostusta asian tiimoilta löytyy.
Mitä oikeasti tekee ystävällä joka ottaa vaan silloin yhteyttä kun hänellä menee huonosti ja hän tarvitsee ystävää ja jota ei sinun asiasi oikeastaan yhtään kiiinosta? Eikö jo se että on ystävä jolle voi soittaa tarkoita sitä että on joku syy iloitakin. Yhdessä voitaisiin jopa tehdä jotain kivaa ja puhua iloisista asioista, eikä aina vaan harmeista. Ehkä se masentunut mielikin siinä muuttuisi iloisemmaksi kun katsoisi vähän muuallekin kuin sinne omaan napaan.
Ei millään pahalla, mutta tekstistäsi paistaa aika selvästi se, että et ole kokenut lapsettomuutta. Se on vaan todella kauheaa. On vaikea olla iloinen, kun ympärillä kaikki - ihan kaikki 20-45 -vuotiaat tulevat raskaaksi, mutta itse ei. Raskaaksi tulevat jopa ne, joille sen pitäisi olla lähes mahdotonta terveydellisten seikkojen takia sekä ne, joilla elämäntavat ovat aivan hunningolla. Se on tosi raskasta lapsettomalle. Olen itsekin suojellakseni itseäni ottanut etäisyyttä joihinkin, mutta on myös ihmisiä, joiden kanssa kanssakäymistä on ollut helppo jatkaa raskausuutisista huolimatta. Kaikkia olen onnitellut. Helpointa on ollut olla iloinen sellaisten puolesta, joista on tiennyt, että raskaus ei ole alkanut "sormia napsauttamalla". En usko, että oikea ystävyys katkeaa lopullisesti pienen etäisyyden takia. Onnea kaikille plussanneille, ja kärsivällisyyttä ystävien kanssa, joihin lapsiasiat sattuvat ehkä enemmän, kuin osaatte kuvitellakaan.
Lapsettomuus ei muuten ole aina ainoa syy siihen, ettei halua pitää yhteyttä ystäviin, jotka odottaa/joilla on lapsia.
Ainakin omalla kohdalla tarkoitan sitä, että jos elämä on tosiaan ihan sekaisin, jos on läheisten kuolemaa ym. surua, työstressiä jne. niin ei silloin oikeasti kiinnosta nähdä oikein ketään tuttavia, oli sitten lapsia tai ei. Kyllä silloin mieluummin on tekemisissä ihan vain läheisimpien ihmisten kanssa, eikä välillä heidänkään. Minusta silloin on todella väärin "ystävältä" hermostua, kun ei hänen puolesta olla iloisia. Jos ei itse ole kokenut surua, ei ehkä voi ymmärtää. Ja meitä ihmisiäkin on erilaisia. Jotkut purkaa tunteensa puhumalla asioista, jotkut haluaa rauhassa surra ja kun on tarpeeksi itkenyt omissa oloissaan, voi taas jatkaa elämää suht normaaliin tapaan. Itse ainakin olen tuollainen jälkimmäinen surija: en välttämättä kerro ongelmistani kellekään, vaan haluan pohtia niitä itsekseni. Ja palaan "ihmisten ilmoille", kun koen olevani siihen valmis. Ei minun mielestä sellaisesta saa rangaista, että kaikki ihmiset vaan ei ole samanlaisia. Ja onneksi minun oikeat ystävät ainakin tietää millainen olen. Etten tahallani ole ottamatta yhteyttä...
-Suuttunut ystävä, nykyään onnellinen odottaja... -
Kuule, paskoja ja itsekkäitä ihmisiä on maailma pullollaan... se joka menee menköön, eikös vaan???